YYA-sopimus

YYA-sopimusta oli Neuvostoliitossa suunniteltu jo ennen toista maailmansotaa ja siitä keskusteltiin Suomen edustajien kanssa vuonna 1939 ennen talvisodan syttymistä. Sota kuitenkin keskeytti YYA-prosessin, eikä siihen palattu talvisodan päättäneen Moskovan rauhan neuvotteluissakaan 1940.

Aloite vastaavanlaisen sopimuksen solmimiseksi jatkosodan jälkeen tuli ensin Suomen puolelta, kun tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim ehdotti Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä puolustusjärjestelyjä Saksan uhan torjumiseksi tammikuussa 1945.^[4] Tällöin valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov torjui ehdotukset: Neuvostoliitto halusi odottaa, että lopullinen rauhansopimus on tehty ja allekirjoitettu.

Pariisin rauhankonferenssin ja lopullisen rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen presidentti Juho Kusti Paasikivi alkoi epäröidä YYA-sopimuksen solmimista: hän pelkäsi tällaisen sopimuksen sitovan Suomen Neuvostoliittoon Länttä vastaan. Kun silloinen pääministeri Mauno Pekkala syksyllä 1947 palasi Moskovan vierailulta ja toi presidentille Neuvostoliiton neuvottelualoitteen, suhtautui Paasikivi siihen vastentahtoisesti. Presidentti kieltäytyi myös kenraali Savonenkovin kutsusta alkuvuodesta 1948.

Presidentti Paasikivi sai 22. helmikuuta 1948 itse Josif Stalinin allekirjoittaman aloitekirjeen neuvotteluihin. Paasikivi näytti aluksi vielä pidättyvän hyväksymästä aloitetta ja esitti asian eduskunnalle niin, että kaikki ryhmät SKDL:ää lukuun ottamatta kannattivat kielteistä vastausta. Tämä osoittautui kuitenkin presidentin strategiseksi toimeksi, jolla hän halusi osoittaa Neuvostoliitolle, ettei Suomen eduskunta olisi helposti taivuteltavissa tällaisen sopimuksen hyväksymiseen.^[4] Paasikivi kuitenkin hyväksyi Stalinin aloitteen, ja käyttäen hyväksi henkilökohtaisia suhteitaan hän taivutti Helsingin Sanomat ottamaan myönteisemmän kannan aloitteeseen.

Stalinille 9. maaliskuuta lähettämässään vastauksessa Paasikivi suostui neuvotteluihin, mutta viittasi sotien katkeran kokemuksen herättämään puolueettomuushalukkuuteen, painotti eduskunnan roolia, mainitsi eduskuntaryhmien epäilyksistä ja korosti, että sopimuksen sisällön tuli olla vapaasti harkittavissa ja päätettävissä.^[5]

Paasikivi nimitti Suomen valtuuskunnan, joka koostui eri puolueiden jäsenistä, kuulematta itse puolueita ollenkaan. Suomalaisvaltuuskunnan jäseniksi nimitettiin pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sisäministeri Yrjö Leino sekä kansanedustajat Onni Peltonen, Urho Kekkonen ja J. O. Söderhjelm. Valtuuskunnan kokoonpano kuvasti enemmän presidentin kuin eduskunnan kantaa: Enckell ja Svento olivat presidentin luottamusmiehiä, Pekkala ja Leino edustivat kansandemokraatteja, kolmesta kansanedustajasta maalaisliiton Kekkonen ja RKP:n Söderhjelm olivat lähellä presidenttiä ja SDP:n Peltonen kuului sotilaallisen sopimuksen vastustajiin.^[6] Presidentti antoi vastuun valtuuskunnan toimista pää- ja ulkoministerille ja jäi itse Helsinkiin. Paasikivi oli kuitenkin antanut valtuuskunnalle tiukat rajat, joita ei saanut ylittää ilman hänen lupaansa. Lisäksi hän edellytti, että sopimuksen voimassaoloajaksi tulisi enintään kymmenen vuotta. Nimittäessään valtuuskunnan Paasikivi ei tiennyt, että Yrjö Leino oli jo menettänyt oman puolueensa SKDL:n ja Neuvostoliiton luottamuksen.^[7]

Paasikiven ohjeet ja vaatimukset olivat vuotaneet Neuvostoliiton ulkoministeriöön, ja näin ollen paikan päällä oltiin hyvin tietoisia Suomen neuvotteluasemista. Myös Paasikiven johdolla laadittu sopimusehdotus ja asiantuntijalausunnot olivat Moskovan tutkittavissa hyvissä ajoin ennen Suomen valtuuskunnan saapumista. Merkittävä Moskovan kannalta oli Suomen sotilasjohtajien arvio, että suursodan syttyessä Suomella ei olisi mahdollisuutta jäädä puolueettomaksi, vaan se joutuisi sodassa väistämättä Neuvostoliiton puolelle. Stalinilla oli kiristyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi kiire saada YYA-sopimusten ketju valmiiksi, eikä Neuvostoliitto siksi vastustanut Suomen vaatimuksia. Neuvottelut käytiin aikavälillä 22. maaliskuuta – 5. huhtikuuta. Suomalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja pääministeri Pekkala matkusti sairastumisensa vuoksi vasta 24. maaliskuuta Moskovaan. Lisäksi suomalaisvaltuuskunnan jäsenet Kekkonen ja Söderhjelm kävivät 2.–4. huhtikuuta Helsingissä neuvottelemassa presidentti Paasikiven kanssa. Sopimus allekirjoitettiin valtuuskuntien välillä 6. huhtikuuta. Sopimuksen allekirjoittamista seuranneilla juhlapäivällisillä Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov kohotti maljan ”neuvottelujen ehkä aktiivisimmalle osanottajalle, joka kyllä ei ole täällä läsnä, nimittäin herra Paasikivelle”, mihin Urho Kekkonen huomautti, että ”sopimushan oli Paasikiven diktaatti”.^[8][5] Suomen YYA-neuvotteluvaltuuskunta lähti junalla kotimatkalle illalla 9. huhtikuuta.^[9]

Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen 28. huhtikuuta äänin 156–11. Perustuslakivaliokunta oli aluksi ollut sitä mieltä, että sopimus olisi käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se koski sotilaallista yhteistyötä toisen valtion kanssa. Kokoomuksen Päiviö Hetemäki esitti kuitenkin oman tulkintansa, joka tuli valiokunnan lopulliseksi kannaksi. Sen mukaan YYA-sopimus ei sinällään velvoittanut sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa, vaan tästä oli tehtävä eri sopimus, joka oli erikseen alistettava eduskunnan käsiteltäväksi.^[10] Edistyspuolue vastusti ainoana eduskuntapuolueena sopimuksen ratifiointia, lukuun ottamatta Lassi Hiekkalaa, joka äänesti sopimuksen puolesta. Yksi puolueen edustajista äänesti tyhjää. Muut sopimusta vastaan äänestäneet olivat kolme Maalaisliiton edustajaa ja yksi kokoomuslainen edustaja. 28 edustajaa pidättäytyi äänestämästä.

YYA-sopimus jakautui johdanto-osaan ja tekstiin, jossa oli kahdeksan artiklaa. Johdannossa todettiin sopimuspuolten pyrkivän hyviin naapurisuhteisiin ja ottavan huomioon Suomen pyrkimyksen pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Lisäksi painotetaan pyrkimystä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen.^[4]

Turvallisuuspoliittisesti tärkeimmät asia sisältyvät sopimuksen kahteen ensimmäiseen artiklaan. Ensimmäisen artiklan mukaan Suomi sitoutuu puolustamaan omaa aluettaan, jos Saksa tai sen kanssa liitossa oleva maa hyökkää Suomeen tai Suomen kautta Neuvostoliittoon. Tarvittaessa Neuvostoliitto auttaa Suomen puolustamisessa ja tästä avusta sopimuspuolet sopivat keskenään. Toinen artikla sisältää toteamuksen, että sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan, mikäli ensimmäisessä artiklassa kuvatun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu. ^[4]

Kolmannen artiklan mukaan osapuolet vakuuttavat osallistuvansa kaikkiin toimiin kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi. Neljännen artiklan mukaan osapuolet kieltäytyvät osallistuvasta liittymiin, jotka suuntautuvat toista sopimuspuolta vastaan. Viidennessä artiklassa luvataan kehittää sopimuspuolten talous- ja kulttuurisuhteita. Kuudennessa artiklassa osapuolet vahvistavat kunnioittavansa valtioiden suvereenisuutta ja riippumattomuutta. Kahdeksannessa artiklassa vahvistettiin sopimuksen voimassaoloaika (ensin 10 vuotta, vuonna 1955 sopimusta jatkettiin 20 vuotta kuten myös vuonna 1970). ^[4]

YYA-sopimus oli myös puolustusyhteistyön ehtoja etukäteen määrittelevä hyökkäämättömyyssopimus. YYA-sopimuksen kaltaisia sopimuksia Neuvostoliitto solmi myös itäisten keski- ja eteläeurooppalaisten liittolaistensa kanssa, joiden sotilaallinen yhteistyö sai kiinteän valtiollisen muotonsa vuonna 1949 tapahtuneen Naton perustamisen jälkeen vuonna 1955 Varsovassa tehtynä sopimuksena ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta eli Varsovan sopimusjärjestönä (Varsovan liitto).

YYA-sopimuksen teksti toteaa 1. artiklassa Suomen puolustautuvaksi itsenäiseksi valtioksi, eikä Neuvostoliiton mahdollinen apu ole 2. artiklan edellyttämien konsultaatioiden mukaan automaattista tai joihinkin kansainvälisiin velvoitteisiin ennakkoon automaattisesti sidottua. 3. artiklan mukaan pyrkimyksenä on YK:n periaatteiden mukainen toiminta. 4. artikla taas sisältää hyökkäämättömyyssopimuksen.

YYA-sopimus toisaalta korosti Suomen itsenäisyyttä, asetti ennakkoehtoja Neuvostoliiton mahdolliselle avulle puolustautumisessa, mistä seurasi se, että YYA-sopimuksesta esitettiin erilaisia tulkintoja, minkä ääripäitä esittivät jotkin Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläistä ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvälisen osaston työntekijöitä sekä jotkin Itä-Saksaa vastaan kampanjaa käyvät länsisaksalaiset sanomalehtikustantamot suomettumispuheineen. Yhdysvaltain julkinen asenne sen sijaan oli poliittisesti korrekti, koska Suomi pidättäytyi kylmän sodan aikana ottamasta kantaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisiin vastakkainasetteluihin, kunnioitti huipputekniikan vientikieltoa eli CoCom-järjestelmää olematta itse edes kyseisen järjestelmän jäsenvaltio.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden tila tarkennettiin valtiovierailujen jälkeen julkilausumilla, kommunikeoilla. 1970-luvulla Suomi korosti länsi-integraationsa vuoksi Suomen puolueettomuutta, kun taas Neuvostoliitto halusi korostaa sopimuksen liittoluonnetta. Sopimuksen solmimishetkellä korostettiinkin neuvostoliittolaiselta puolelta, että YYA-sopimus oli Paasikiven diktaatti, mikä tarkoitti sitä, että tasavallan presidentti J. K. Paasikivi toimi voimakkaasti sen sisällön muotoilussa Suomen riippumattomuuden korostamiseksi, mutta kuitenkin tavalla, mikä mahdollisti Neuvostoliiton kylmän sodan aikaisten luulojen hälventämisen Suomen osalta aikana, jolloin Saksojen kysymys oli pysyvä avoinna vielä yli kaksi vuosikymmentä.

YYA-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Suomi korosti puolueettomuuttaan, kun taas Neuvostoliitto ajoittain pyrki korostamaan sopimuksen liittoluonnetta kommunikeoissa. Näin ollen Natossa Suomeen saatettiin suhtautua kuin Neuvostoliiton liittolaiseen kylmän sodan aikana. Unkarin kansannousun jälkeen vuonna 1957 Kekkonen esitti YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen muuttamista siten, että se korostaisi Suomen puolueettomuutta ja halusi naapurimailta ja Natoon kuuluvilta valtioita ”juhlallisen vakuutuksen” siitä, ettei Suomen kautta hyökätä muihin maihin. Neuvostoliitto kuitenkin tyrmäsi Kekkosen ajatuksen.^[11]

Kun suomenruotsalainen valtiotieteilijä ja professori Dag Anckar eritteli vuonna 1982 eräässä kirjoituksessaan YYA-sopimuksen kielteisiä puolia ja esitti Suomelle sopimuksen yksipuolista purkamista, poliitikot katsoivat hänen syyllistyneen lähes maanpetokseen.^[12] SKDL:n taistolaissiipi ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda arvostelivat Suomen ulkopoliittisiin linjanvetoihin huomattavasti vaikuttanutta Max Jakobsonia siitä, että tämä oli teoksissaan Kuumalla linjalla (1968) ja Veteen piirretty viiva (1980) tulkinnut sopimuksen 1. ja 2. artikloja ”yksipuolisesti” ja ”sopimuksen hengen ja kirjaimen vastaisesti”. Jakobson katsoi konsultaatioaloitteen kuuluvan nimenomaan Suomelle siinä tapauksessa, että Suomeen kohdistuisi sotilaallinen uhka. Toisaalta myös presidentti Urho Kekkonen painotti samaa asiaa vuonna 1980 julkaistussa Tamminiemi-teoksessaan.^[13] Kekkonen korosti myös, että jos Neuvostoliitto joutuisi hyökkäyksen kohteeksi muualta kuin Suomen kautta, sopimus ei kytkisi Suomea mukaan sotaan, vaan Suomi pyrkisi kaikin keinoin säilyttämään puolueettomuutensa.^[14] Vuonna 1989, juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta, valtiosääntöoikeuden professori Ilkka Saraviita katsoi julkaisemassaan tutkimuksessa YYA-sopimuksen olevan lähes perustuslain veroinen säädös ylimpien valtiollisten instituutioiden valtasuhteista.^[15]

Pääartikkeli: Noottikriisi

YYA-sopimuksen 2. artiklan mukaisiin konsultaatioihin ajauduttiin 1961 noottikriisin yhteydessä. Sen taustalla oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteiden kiristyminen Berliinin kysymyksen ja Berliinin muurin vuoksi.

YYA-sopimus toimi perustana myös tieteellis-taloudellis-tekniselle yhteistyölle ja kansantaloudellisesti merkittäväksi erityisesti öljykriisien yhteydessä osoittautuneelle vuosittaisille tavaranvaihtopöytäkirjoille perustuneelle bilateraalikaupalle, millä kohonnut öljynhinta kyettiin maksamaan tavaratoimituksilla ilman kansainvälistä kaupallista kilpailua. Neuvostoliitolle YYA-sopimus merkitsi mahdollisuutta korostaa ulkopolitiikkansa menestyksellisyyttä kahden talousjärjestelmän välisenä rauhanomaisena rinnakkaiselona, mistä se oli valmis hyvittämään Suomelle bilateraalikaupassa.

YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella syyskuussa 1955^[16] samassa yhteydessä, kun Porkkalan vuokra-aika keskeytettiin.^[17] Seuraavan kerran sopimusta jatkettiin heinäkuussa 1970^[18] ja uudelleen kesäkuussa 1983^[19] – molemmilla kerroilla 20 vuodella.

Keskustelun YYA-sopimuksen jatkamisen tarpeellisuudesta aloittivat 1980- ja 1990-luvun taitteessa tohtori Risto E. J. Penttilä ja ministeri Max Jakobson. Penttilä ehdotti sopimuksen tekstin tarkistamista, mutta Jakobson meni kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa syksyllä 1990 vielä pitemmälle arvioimalla, että sopimuksesta oli Euroopan poliittisten olojen muuttuessa muodostunut Suomelle lähinnä taakka, josta olisi syytä pyrkiä eroon.^[20] Suomen poliittinen johto torjui Jakobsonin näkemykset. Saksan jälleenyhdistyminen vuonna 1990 pakotti kuitenkin virallisestikin arvioimaan, oliko YYA-sopimuksen jatkaminen enää mielekästä. Lopullisen sysäyksen antoi Neuvosto­liiton hajoamiseen johtaneen kehityksen pääsy vauhtiin seuraavana vuonna. Jo syyskuussa 1990 Suomi oli yksipuolisesti mitätöinyt Pariisin rauhansopimuksen aseartiklat (ydinasekieltoa lukuun ottamatta).

Venäjällä tapahtunut elokuun 1991 vallankaappausyritys ja sen jälkitilanne johtivat siihen, että Moskovassa oli kaksi hallitusta (Venäjä ja Neuvostoliitto), joiden kanssa Suomen oli tultava toimeen. YYA-sopimuksen uusimiseen tähtäävät yhteydenotot lähtivät liikkeelle presidentti Koiviston aloitteesta syyskuussa 1991. Pian myös Neuvostoliitto ilmoitti olevansa valmis keskustelemaan sopimuksesta Suomen niin halutessa. Neuvottelujen aloittamisesta lokakuussa 1991 sovittiin ulkoministerien Paavo Väyrysen ja Boris Pankinin kesken YK:n yleiskokouksen yhteydessä 22. syyskuuta 1991. Neuvostoliiton puolelta korostettiin uuden sopimuksen sitomista vanhaan, joten tekstissä tulisi maininta YYA-sopimuksen myönteinen merkitys Suomelle ja Neuvostoliitolle. Suomi taas katsoi sopimuksen kuuluvan aikakauteen, joka oli ohi. Uusi sopimus Hyvästä naapuruudesta ja yhteistyöstä valmistui ja parafoitiin Moskovassa 9. joulukuuta 1991.^[21] Asia jäi kuitenkin siihen, koska Neuvostoliitto hajosi saman vuoden lopussa ja sopimuskumppaniksi tuli Venäjä. Solmittaessa sopimusta Suomen ja Venäjän suhteiden perusteista vuonna 1992^[22] sovittiin YYA-sopimuksen lopettamisesta Suomen ja Venäjän keskinäisellä noottien vaihdolla. ^lähde?

Heinäkuun 11. päivänä 1992, Boris Jeltsinin valtiovierailun yhteydessä, Suomi ja Venäjä vaihtoivat nootteja, joissa YYA-sopimuksen todettiin menettäneen pätevyytensä.^[23]

• Rauhanpatsas, Essi Renvall, Helsinki 1968
• Kansojen ystävyyden monumentti, Antti Neuvonen, Helsinki 1983

• Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948. Helsinki: Otava, 1965.
• Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. Helsinki: Tammi, 1973.
• Söderhjelm, J. O.: Kolme matkaa Moskovaan. (Tre resor till Moskva.) Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Keijo Kylävaara. Helsinki: Kirjayhtymä, 1970.

• YYA-sopimus oli Suomelle välttämättömyys, josta tuli hyve. Ylen Elävä arkisto.
• Finlandia-katsaus 85 (1948), 3:19–4:03 filmiltä (Kekkonen ja Söderhjelm palaamassa Helsingistä Moskovaan).
• Finlandia-katsaus 86 (1948), 0:00–3:13 (sopimuksen käsittely Eduskunnassa).
• YYA-sopimus (SopS 17/1948) Finlexissä.
• Vänskaps- och biståndspakten hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)