Pariisin rauhansopimus (1947)

Kolmen voittajavaltion – Yhdysvaltain, Britannian ja Neuvostoliiton – ulkoministerit sopivat neuvottelussaan Moskovassa joulukuussa 1945, että viimeistään 1. toukokuuta 1946 pidettäisiin Pariisissa rauhankonferenssi, joka vahvistaisi Italian, Bulgarian, Romanian, Unkarin ja Suomen kanssa solmittavat rauhansopimukset. Siihen mennessä olisi saatava sopimusluonnokset valmiiksi. Voittajavaltioista Ranska ja Kiina eivät osallistuneet tähän kokoukseen.^[1]

Rauhansopimusten luonnosten valmistelu kesti kuitenkin paljon kauemmin kuin oli suunniteltu, ja vasta elokuussa 1946 Suomen hallitus sai kutsun lähettää edustajansa "liittoutuneiden ja liittyneiden valtojen" konferenssiin, joka oli 29. heinäkuuta aloittanut Pariisissa Saksan viiden liittolaismaan rauhansopimusten käsittelyn. Suomi erosi muista entisistä vihollisvaltioista sikäli, että maa ei ollut ollut Saksan miehittämä eikä siellä ollut toiminut Saksalle kuuliaista nukkehallitusta. Heti konferenssin aluksi sovittiin, että kunkin entisen vihollismaan sopimusluonnoksen käsittelyyn saivat osallistua liittoutuneista vain ne, jotka olivat allekirjoittaneet aselepo- tai antautumissopimuksen asianomaisen maan kanssa – ”kenen sota, sen rauha”. Näin esimerkiksi Ranska ja Yhdysvallat suljettiin Suomea koskevan sopimusluonnoksen käsittelyn ulkopuolelle.^[2][3]

Hävinneet maat saivat esittää konferenssin yleisistunnossa omat näkökohtansa. Italian edustaja korosti omassa puheenvuorossaan maataan koskevan sopimusluonnoksen ankaruutta ja soveltumattomuutta liittoutuneiden hyväksymiin periaatteisiin sekä otti esille rajajärjestelyt ja sotakorvaukset. Romanian, Unkarin ja Bulgarian edustajat puolestaan kiittivät Neuvostoliittoa sen osoittamasta jalomielisyydestä, mm. sotakorvausten kohtuullisuudesta, mutta arvostelivat läntisiä liittoutuneita suhteettomista vaatimuksista menetetyn omaisuuden korvaamiseksi. Bulgaria ilmoitti pitävänsä kiinni Hitlerin Saksan avulla Kreikalta miehittämästään alueesta. Neuvostoliiton valtuuskunnan johtajan, ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin mukaan Italian esiintyminen osoitti, että maa ei ollut sanoutunut irti fasistisesta imperialismista, vaan uusi Italia seurasi edeltäjänsä jälkiä. Toisaalta Balkanin entiset vihollismaat olivat Molotovin mielestä päättäväisesti ja tukea ansaitsevalla tavalla lähteneet demokratian toteuttamisen tielle. Molotov puolusti Bulgarian oikeutta Kreikalta miehittämiinsä alueisiin, minkä Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnes puolestaan jyrkästi tuomitsi.^[4] Italiassa rauhanehtojen julkistaminen johti vakaviin levottomuuksiin, ja kysymys Triestestä ja eräistä muista Italian ja Jugoslavian raja-alueista aiheutti selkkauksen maiden välille.^[5]

Saksan ja Itävallan kanssa tehtäviä rauhansopimuksia ei päästy edes valmistelemaan ennen kuin vastakkaisten suurvaltablokkien muodostuminen vuoden 1947 aikana tukahdutti läntisten liittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteistyön. Näin Saksa ja Itävalta jäivät toistaiseksi miehityshallintojen alaisuuteen.^[6]

Pariisiin 13. elokuuta 1946 saapunut pääministeri Mauno Pekkalan johtama Suomen valtuuskunta sai esittää näkökohtansa viimeisenä. Valtuuskunta oli ennen Helsingistä lähtöään valmistellut yhdessä presidentti J. K. Paasikiven johdolla Suomen puheenvuoron. Paasikiven periaatteiden mukaan Suomen oli "historian edessä" esitettävä oma näkökantansa, joka vastaisi kansan mielialoja ja mahdollistaisi myöhemmin mm. rajakysymysten ottamisen esille Neuvostoliiton kanssa. Suomen puheenvuoron käytti 15. elokuuta ulkoministeri Carl Enckell Pekkalan nimissä ranskan kielellä. Enckell lausui maailmansodan tapahtumien johtaneen siihen, että demokraattinen Suomi seisoi hävinneenä ja suuria menetyksiä kokeneena entisenä vihollismaana voittaneiden demokraattisten maiden edessä. Hän palautti mieliin, että Suomi on ollut uranuurtaja valtiollisessa demokratiassa, joka on ollut ja on natsismin jyrkkä vastakohta. Enckellin mukaan Suomi toivoi lievennyksiä rauhanehtoihin alueluovutusten ja sotakorvausten osalta, jotta maa voisi varmemmin suoriutua sitoumuksistaan. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov katsoi tiukkasävyisessä vastauksessaan Enckellin puheeseen sisältyneen ehtoja, joita Suomi ei ollut aikaisemmin esittänyt, ja torjui rauhanehtojen lievennykset. Varaulkoministeri Andrei Vyšinski varoitti kiivaaseen äänensävyyn Suomea vehkeilemästä länsivaltojen avulla Neuvostoliittoa vastaan.^[4]

Britannian edustajien esiintyminen Suomen rauhansopimusluonnoksen käsittelyssä oli enimmäkseen hyvin passiivista. Max Jakobsonin mukaan oli hämmästyttävää, että britit eivät kommentoineet lainkaan ihmisoikeuksia käsittelevää 6. artiklaa. Suorastaan irvokasta oli, että tämän artiklan sisällyttämistä rauhansopimukseen vaativat nimenomaan Neuvostoliiton edustajat. Kyseinen artikla sisältyi täsmälleen samansisältöisenä kaikkiin sopimusluonnoksiin, ja sen tarkoituksena oli ojentaa niitä entisiä vihollismaita, joissa oli ollut voimassa fasistinen yhteiskuntajärjestelmä. Samaan aikaan Britannia vaati voimakkaasti Suomen puolustusvoimien vahvuutta ja aseistusta koskevien rajoitusten kiristämistä. Taustalla oli ajatus, että Suomen puolustusvoimat joutuisivat tulevaisuudessa Neuvostoliiton käyttöön, joten Britannian edun mukaista oli pitää ne mahdollisimman pieninä. Brittien asenne Suomea kohtaan oli tuoreeltaan pettymys suomalaisille, mutta Jakobsonin mukaan se oli sopusoinnussa Suomen hallituksen toiveiden kanssa, sillä Suomen neuvotteluvaltuuskunta ei pelännyt mitään niin paljon kuin läntisten liittoutuneiden voimakasta myötätuntoa Suomelle. Tätä neuvostoliittolaiset olisivat orastavan kylmän sodan ilmapiirissä voineet käyttää todisteena länsimaiden juonittelusta Neuvostoliittoa vastaan.^[7]

Rauhansopimusten mukaan Italian siirtomaavalta purettiin; Italian sekä Albanian, Jugoslavian, Kreikan ja Ranskan; Romanian sekä Neuvostoliiton ja Bulgarian kuin myös Unkarin sekä Tšekkoslovakian ja Romanian välisiä rajoja muutettiin, samalla Suomen ja Neuvostoliiton rajamuutos pohjoisessa vahvistettiin. Sopimuksiin liittyivät myös häviäjävaltioiden velvollisuus taata kaikille kansalaisilleen ihmisoikeudet riippumatta rodusta, sukupuolesta, kielestä tai uskonnosta sekä sanan-, paino-, julkaisu-, uskonnon-. poliittisten mielipiteiden ja kokoontumisvapaus. Oli myös suoritettava sotakorvaukset.

Häviäjävaltiot eivät saaneet rangaista kansalaisiaan, jotka olivat toimineet tai osoittaneet myötätuntoaan liittoutuneille, eivätkä myöskään rodullisen syntyperän takia. Syrjivä lainsäädäntö ja sen aiheuttamat rajoitukset oli kumottava. Oli myös sitouduttava ehkäisemään demokraattiset oikeudet kieltävien yhdistysten olemassaolo ja toiminta.

Rauhansopimuksen voimaansaattaminen lykkääntyi liittoutuneiden keskinäisten suhteiden kiristymisen vuoksi. Suomi ratifioi sopimuksen omalta osaltaan ensimmäisenä 18. huhtikuuta 1947, kun taas Italia viivytti ratifiointia heinäkuuhun 1947 saakka. Neuvostoliitto edellytti kaikkien viiden entisen vihollismaansa ratifioivan sopimuksensa ennen omaa päätöstään.^[4]

Häviäjävaltioista Japani solmi rauhansopimuksen San Franciscossa 1951 sekä Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta 1990 rauhansopimuksen korvaavan sopimuksen Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä.

Sotakorvaukset oli suoritettava vuoden 1938 hintatasossa.

• 360 000 000 Yhdysvaltain dollaria ($) Italialta:

125 000 000 $ Jugoslavialle

105 000 000 $ Kreikalle

100 000 000 $ Neuvostoliitolle

25 000 000 $ Etiopialle

5 000 000 $ Albanialle

• 300 000 000 dollaria Romanialta Neuvostoliitolle
• 300 000 000 dollaria Unkarilta:

200 000 000 $ Neuvostoliitolle

100 000 000 $ Tsekkoslovakialle ja Jugoslavialle

• 300 000 000 dollaria Suomelta Neuvostoliitolle
• 70 000 000 dollaria Bulgarialta:

45 000 000 $ Kreikalle

25 000 000 $ Jugoslavialle

Suomen rauhanvaltuuskuntaan kuuluivat pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell, professori Väinö Voionmaa, sosiaaliministeri Lennart Heljas, kansanedustaja John Österholm ja pääsihteerinä juristi Tauno Suontausta sekä asiantuntijoina Suomen Neuvostoliiton-lähettiläs Cay Sundström, kontra-amiraali Svante Sundman, kenraalimajurit Ilmari Karhu ja Frans Helminen, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss ja professori Kaarlo Kaira.^[8] Allekirjoittajina olivat Suomen puolesta ulkoministeri Enckell, maatalousministeri Vihtori Vesterinen ja Suomen Ranskan-lähettiläs Johan Helo^[9] sekä liittoutuneista Neuvostoliiton, Britannian ja Tšekkoslovakian sekä Britannian dominiosta Australian, Etelä-Afrikan, Intian, Kanadan ja Uuden-Seelannin kuin myös Neuvostoliittoon kuuluneiden Ukrainan ja Valko-Venäjän edustajat. Suomen osalta Pariisin rauhansopimus astui voimaan Neuvostoliiton ratifioitua sen 15. syyskuuta 1947. Valvontakomission viimeiset jäsenet poistuivat Helsingistä 25. syyskuuta 1947, ja välittömästi tämän jälkeen presidentti J. K. Paasikivi julisti yhtäjaksoisesti 30. marraskuuta 1939 lähtien voimassa olleen sotatilan päättyneeksi. Sota-ajan luoma poikkeustila päättyi lopullisesti tasavallan suojelulain voimassaolon lakattua kolme kuukautta myöhemmin.^[4]

Sotien jälkeisen ajan huomattava ulkopoliittinen vaikuttaja Max Jakobson on luonnehtinut Pariisin rauhansopimusta ”valmiina ostetuksi puvuksi, joka oli tehty vieraiden mittojen mukaan”. Jakobson huomauttaa kuitenkin, että sopimuksen voimaantulon myötä Suomi pääsi eräänlaisesta ehdonalaisesta vapaudesta ja oli jälleen suvereeni valtio. Hänen mukaansa oli onni, että Suomi ehti saada rauhansopimuksensa valmiiksi ennen läntisten liittoutuneiden ja Neuvostoliiton erimielisyyksien kärjistymistä kylmäksi sodaksi, eikä Suomelle käynyt kuten Itävallalle, joka joutui odottamaan omaa valtiosopimustaan vuoteen 1955 saakka. Pariisin konferenssin tärkein saavutus olikin se, että rauhansopimus ylipäänsä saatiin aikaan, mikä kylmän sodan puhkeamista ajatellen tapahtui aivan viime hetkellä.^[10]

Pariisin rauhassa vahvistettiin Moskovan välirauhansopimus vuodelta 1944. Luovutettuihin alueisiin kuuluivat luovutettu Karjala, Suomenlahden ulkosaaret, Sallan–Kuusamon alue ja Petsamo.

Pääartikkeli: Suomen sotakorvaukset

Suomen oli korvattava vahingot, jotka se aiheutti Neuvostoliiton alueeseen, erityisesti Itä-Karjalaan kohdistamilla sotatoimilla ja miehityksellä. Korvausten suoritusaika kesti vuoteen 1952 ja olivat arvoltaan 300 miljoonaa dollaria.

Pariisin rauhansopimuksen III osa asetti puolustusvoimille sotilaallisia rajoituksia:

• maajoukkojen määrä rajoitettiin 34 400 mieheen sisältäen rajavartioston ja ilmatorjunnan
  • ohjukset kiellettiin;
• merivoimien kooksi määrättiin korkeintaan 10 000 tonnia ja 4 500 miestä
  • kosketuksetta räjähtävät torpedot ja merimiinat sekä sukellusveneet, moottoritorpedoveneet ja erikoisrynnäkköalukset kiellettiin
  • Panssarilaiva Väinämöisestä luopumista sopimuksessa ei edellytetty. Alus pysyi Suomen merivoimien vahvuudessa vuoteen 1947 jolloin se myytiin Neuvostoliitolle.
• ilmavoimien yhteisvahvuudeksi 60 konetta ja 3 000 miestä
  • pommikoneet kiellettiin
• ydinaseen hankinta, valmistus ja kokeilu kiellettiin

Erikseen kiellettiin hankkimasta mitään sotamateriaalia Saksasta tai myöskään siviililentokoneita, joista vain osakin oli saksalaista tai japanilaista valmistetta. Koneiden mallitkaan eivät saaneet olla saksalaisia tai japanilaisia.

Myös puolustusvoimien ulkopuolinen sotataitojen koulutus eli vapaaehtoinen maanpuolustus kiellettiin. Sopimuksen kahdeksannessa artiklassa todettiin Suomen jo Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti hajottaneen ”fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille kansakunnille vihamielistä propagandaa”, kuten suojeluskunnat ja Lotta Svärdin.

Sopimusta tulkittiin ajan myötä sen sanamuotoa väljemmin. Jo varhaisessa vaiheessa 60 lentokoneen rajoituksen katsottiin koskevan ainoastaan taistelukoneita. Vuonna 1963 Neuvostoliitto ja Britannia tulkitsivat sopimusta niin, että puolustukselliset ohjukset olisivat mahdollisia, mikä mahdollisti panssarin- ja ilmatorjuntaohjusten hankkimisen.

Saksan jälleenyhdistyttyä 1990 ja Saksan saavutettua täyden suvereniteetin Suomi julisti yksipuolisella päätöksellään Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista rajoituksista ydinasekieltoa lukuun ottamatta mitättömiksi syyskuussa 1992.^[11] Suomi on ollut mukana ydinsulkusopimuksessa vuodesta 1970 pysyen ydinaseettomana.^[12] Suomi oli tiedottanut aikeestaan Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjälle ja Britannialle, jotka vastasivat ennen päätöksen tekemistä eivätkä asettuneet vastustamaan.^[13]

Pariisin rauhansopimus raukesi lopullisesti Suomen liityttyä vuonna 1995 samaan taloudellis-poliittiseen yhteenliittymään, Euroopan unioniin, jossa mukana oli sopimuksen toisen osapuolen allekirjoittajamaista Britannia (v:een 2020). Sotilaallisesti raukeamisen voidaan katsoa täysin sinetöityneen, kun Suomi liittyi Natoon vuonna 2023. Pariisin rauhansopimuksen raukeaminen ei vaikuta voimassa oleviin rajasopimuksiin.

• Rauhansopimus Suomen kanssa (SopS 20/1947). (Arkistoitu – Internet Archive) Valtiosopimukset, Finlex.

• Uutela, Marjo: Operaatio Pax: Pariisin rauhansopimuksen tulkinnat ja Saksan kysymys Suomen ulkopolitiikassa 1987–1990. (Diss) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2018. ISBN 978-951-51-3817-0 Teoksen verkkoversio.

• Pääministeri Pekkalan puhe rauhansopimuksesta. Elävä arkisto, Yleisradio.
• Finlandia-katsaus 83: "Suomen valtuutettujen lähtö Malmin lentokentältä Pariisin rauhankonferenssiin" – filmin alusta 4:56 aina loppuun. Elonet.
• Parisfreden hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)