Djibouti

Djiboutin tasavalta République de Djibouti جيبوتي – جمهورية جيبوتي (Jumhūrīyat Jībūtī)
lippu vaakuna
Djiboutin sijainti Afrikassa (merkitty vaaleansinisellä ja tummanharmaalla) ja Afrikan unionissa (merkitty vaaleansinisellä).
Valtiomuoto	perinnöllisen diktatuurin alainen presidentiaalinen tasavalta
Presidentti	Ismail Omar Guelleh
Pääkaupunki	Djibouti (400 000 as.)
Muita kaupunkeja	Tadjoura (25 000 as.)
Pinta-ala
– yhteensä	23 200 km²[1] (sijalla 146)
– josta sisävesiä	20 km²
Väkiluku (2022)	957 273[1] (sijalla 162)
– väestötiheys	22 as. / km²
– väestönkasvu	1,97 % [1] (2022)
Viralliset kielet	ranska, arabia[1]
Valuutta	frangi (DJF)
BKT (2020)
– yhteensä	5 420 milj. USD (PPP) [1]  (sijalla 174)
– per asukas	5 500 USD
HDI (2019)	0,524 [2] (sijalla 166)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	3 % [3]
– teollisuus	17,3 % [3]
– palvelut	79,7 % [3]
Aikavyöhyke	UTC+3
– kesäaika	ei käytössä
Itsenäisyys  – Ranskasta	27. kesäkuuta 1977
Lyhenne	DJ
– ajoneuvot:	DJI
– lentokoneet:	J2
Kansainvälinen suuntanumero	+253
Tunnuslause	ei mottoa
Kansallislaulu	”Djiboutin kansallislaulu”
Infobox OKNimi-testi OK

Djiboutin tasavalta eli Djibouti (arab. جمهورية جيبوتي‎, Jumhūriyyat Jībūtī, ransk. République de Djibouti, somaliksi Jamhuuriyadda Jabuuti) on pieni valtio Afrikan itäosassa, niin sanotussa Afrikan sarvessa, Punaisenmeren ja Adeninlahden erottavan Bab el Mandebin salmen kohdalla. Djiboutin naapurimaat ovat pohjoisessa Eritrea, lännessä sekä etelässä Etiopia ja idässä Somalia. Somalit ovat suurin osa väestöstä ja alue kuuluikin Somalialle ennen sen siirtymistä Ranskan siirtomaaksi, jollainen se oli aina vuoteen 1977 saakka. Maan pääkaupunki on Djibouti ja maassa elää arvion mukaan yli miljoonaa ihmistä, joista yli puolet elää pääkaupungissa. Djiboutilla on pinta-alaa 23 200 neliökilometriä, josta 20 neliökilometriä on sisävesiä ja 10 neliökilometriä keinokasteltua aluetta. Djibouti on sekä ilmastollisesti että maankin osalta hyvin kuivaa ja polttavan kuumaa aluetta, minkä vuoksi viljelyskelpoista maata ei ole kuin 0,4 prosenttia koko pinta-alasta. Djibouti onkin erittäin riippuvainen elintarvikkeiden tuonnista.^[3]

Djibouti on vapaakauppa-aluetta ja sen talous perustuu pitkälti sen satamaan (Djiboutin satama) sekä ulkomaanapuun. Maalla oli vuonna 2012 työvoimaa 294 600 henkeä, joista vain 40 prosenttia on työllistynyt. Maassa käytetään valuuttana Yhdysvaltain dollariin sidottua Djiboutin frangia. Djiboutin 5,4 miljardin dollarin bruttokansantuotteesta lähes 80 prosenttia koostuu palveluista, kun teollisuuden osuus on noin 17 prosenttia (vuoden 2017 arvioita).^[1]

Djibouti sijaitsee itäisessä Afrikassa Adeninlahden ja Punaisenmeren rannikolla. Geologisesti Djiboutin sijainti osuu Afrikan, Somalian ja Arabian laattojen kohtaamispisteeseen, jota kutsutaan Afarin syvängöksi. Djiboutin maasta suurin osa on kenotsooisen maailmankauden tulivuoritoiminnasta syntynyttä basalttia, vain kaakkoisosassa on pieni alue mesotsooisen maailmankauden kerrostumia. Lohkoliikuntojen vuoksi Djibouti on pinnanmuodollisesti hyvin vaihtelevaa aluetta. Korkein kohta on maan pohjoisosassa sijaitseva Moussa Alin tulivuori (2 028 m). Matalin kohta vastaavasti on 155 metriä merenpinnan alapuolella sijaitseva Assaljärvi, joka on samalla koko Afrikan matalin kohta.^[3][4]

Maata ympäröi lännessä Etiopian ylänkö ja idässä Danakilin horsti. Pohjoisessa sijaitsee Danakilin alanko, jonka keskellä sijaitsee yksi maailman kuumimmista paikoista, Danakilin aavikko. Alangolla on runsaasti vulkaanista ja seismistä toimintaa. Pienikokoiset maanjäristykset ovat koko maassa yleisiä. Maassa ei ole merkittäviä jokia, ja Assaljärven lisäksi maahan ulottuu osa Abhejärven itäosasta.^[5][6] Muodoltaan valtio muistuttaa hieman C-kirjainta, jonka sisäosiin tunkeutuu Adeninlahden jatkeena Tadjouranlahti, jonka pohjoispuolella sijaitsee Mablan vuoristo, ja jossa sijaitsevat muutamat Djiboutille kuuluvat saaret. Pieni salmi erottaa Tadjouraninlahdesta Ghoubet Kharab -nimisen vesialueen, jonka lounaispuolelle avautuu laaja Gaggaden tasanko. Pohjavettä käytetään kasteluun, mutta siinä on suolaantumisen uhka.^[7]

Djibouti on yleisilmeeltään paljasta aavikkoa, jossa kasvaa pääosin puskamaisia aavikko- tai puoliaavikkokasveja. Noin 90 prosenttia pinta-alasta on aavikkoa. Tadjouraninlahden pohjoispuolella kasvillisuus on monipuolisempaa. Siellä kasvaa katajia, akaasiapuuta ja villioliivia.^[8] Alueen uhanalaisiin eläimiin kuuluvat pahkasika ja dugongi.^[9] Maailman eläinlajien uhanalaisuutta tarkkailevan IUCN:n mukaan Djiboutin eliöstöstä uhanalaisia on kaikkiaan kahdeksan nisäkäslajia, kuusi lintulajia, 15 kalalajia, 50 selkärangattomien lajia ja kaksi kasvilajia.^[10] Tyypillisimpiä eläimiä ovat antiloopit, gasellit, hyeenat ja sakaalit. Djiboutin rantaviivan tuntumassa sijaitsevat koralliriutat ovat hyvin lajirikkaita, minkä takia Djiboutista on muodostunut suosittu sukelluspaikka.^[11]

Maa on pääasiassa ilmastoltaan kuumaa ja kuivaa aavikkoa. Ilmankosteus on erittäin korkea (vaihtelee yleensä välillä 60–80 %), vaikka maassa sataakin alle 20 senttimetriä vettä vuoden aikana.^[12] Rannikkoseuduilla sataa alle 13 senttimetriä, kun vuoristoalueet saavat lähes kolme kertaa suuremman sademäärän. Eniten sadepäiviä on tammikuussa, keskimäärin kolme, mutta niinä kertyvä sademäärä jää kuitenkin pienemmäksi kuin loka- tai marraskuussa. Huhtikuussa sademäärä on suurin, vajaa kolme senttimetriä. Korkein koskaan mitattu lämpötila Djiboutin pääkaupungissa on 46 celsiusastetta. Lämpötilaltaan 35 °C:n ylittäviä päiviä vuoden aikana on noin 96 ja vastaavasti 29 °C:n lämpötilan ylittäviä päiviä noin 239 kappaletta. Esimerkiksi heinä–elokuussa ei ole keskimäärin ainuttakaan 29 celsiusasteen alittavaa päivää. Maan korkeimmilla alueilla lämpötila laskee selvästi, esimerkiksi Day Forestin kansallispuiston seutuvilla noin kymmenen celsiusasteeseen.^[11][13]

(Djiboutin kaupungin) ilmastotilastoa tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu Vrk:n ka. ylin lämpötila (°C) 29 29 30 32 35 39 42 41 37 33 31 29 ka. 33,9 Vrk:n ka. alin lämpötila (°C) 22 22 24 25 27 29 31 31 29 26 23 22 ka. 25,9 Vrk:n keskilämpötila (°C) 25 26 27 29 31 34 36 36 33 29 27 25 ka. 29,8 Sademäärä (mm) 10 13 25 13 5 0 3 8 8 10 23 13 Σ 131 Sadepäivät (d) 3 2 2 1 1 0 1 1 1 1 2 2 Σ 17 L ä m p ö t i l a 29 22 29 22 30 24 32 25 35 27 39 29 42 31 41 31 37 29 33 26 31 23 29 22 S a d a n t a 10 13 25 13 5 0 3 8 8 10 23 13 Lähde: [13][14]

Varhaisimmat fossiilit nykyihmisestä ovat 195 000 vuoden takaa Etiopiasta (Omo I ja Omo II). Nykyihminen muutti Afrikan ulkopuolelle onnistuneesti ensimmäisen kerran noin 85 tuhatta vuotta sitten Djiboutin kautta. Ihmiset saattoivat ylittää Punaisenmeren ja Adeninlahden erottavan nykyään noin 30 kilometriä leveän ja 135 metriä syvän Bab el Mandebin salmen, joka oli jääkauden aikana selvästi kapeampi, kun Maan merenpinta oli kymmeniä metrejä alhaisempi.^{[15][huom 1]} Ihminen jatkoi kulkua sittemmin Arabian niemimaan kautta Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan, josta lopulta Australiaan. Eurooppaan ihminen saapui 50 000 vuotta sitten.

Djiboutilaiset aloittivat karjankasvatuksen jääkauden loputtua noin 10 000 vuotta sitten. Maantieteellisen paikkansa ja kokonsa vuoksi Djibouti jakaa historiansa monilta osin Etiopian, Somalian ja Eritrean sekä Jemenin kanssa. Alueella asuneet afareiden edeltäjät olivat yhteyksissä Persiaan, Välimerelle, Arabiaan ja Etiopiaan kaupan kautta. Djibouti oli osa ensimmäisellä vuosisadalla perustettua Aksumin kuningaskuntaa. Seuraavina vuosisatoina alueelle levisi ensin kristinusko (300-luvulla) ja sitten kuningaskunnan luhistuttua arabialaisten kanssa tehdyn kauppayhteyksien kautta islam (n. 825), joka syrjäytti kristinuskon Djiboutissa.^[16]

Somalian alueelle perustettiin voimakas islamilainen Adalin sulttaanikunta, jonka afarilaishallitsija Ahmed al-Ghazi aloitti vuonna 1527 hyökkäyssodan Etiopian kristittyjä vastaan ja tuhosi kahdessa vuodessa Etiopian armeijan. Etiopialaiset kuitenkin kostivat portugalilaisten tukemana ja surmasivat vuonna 1543 al-Ghazin, mikä suisti sulttaanikunnan tuhoon. Samalla se kuitenkin mahdollisti pienempien afarilaissulttaanikuntien synnyn. Näihin kuuluvat Djiboutin nykyisen alueelle syntyneet Obockin ja Tadjouran sulttaanikunnat, joiden kanssa eurooppalaiset alkoivat käydä kauppaa etiopialaisesta kahvista ja parfyymeistä.^[17]

Teollisen vallankumouksen myötä eurooppalaiset hakivat raaka-aineita ulkomailta, minkä vuoksi he muun muassa alkoivat haalia siirtomaita Aasiasta ja Afrikasta. Britit olivat onnistuneet Kairo–Kapkaupunki-suunnitelman mukaisesti valtaamaan Egyptin, Sudanin ja osia Tansaniasta sekä Somaliasta. Italia taas hallitsi suurta osaa Somaliaa sekä Eritreaa. Ranskan mielenkiinto Punaisenmeren alueeseen heräsi Rochet d’Héricourtin tutkimusmatkojen jälkeen. Ranskassa tunnustettiin Punaisenmeren tärkeys kauppareittinä Intiaan, Mauritiukselle ja Madagaskariin varsinkin sen jälkeen, kun ranskalainen yritys oli alkanut vuonna 1859 rakentaa Suezin kanavaa. Djibouti osoittautui sopivaksi vaihtoehdoksi, kun briteillä oli jo osittainen herruus salmen toisella puolella Jemenissä. Ranska laati Henri Lambertin ja kapteeni Fleuriot de Langlen johdolla vuonna 1862 ystävyyssopimuksen Raheitan, Tadjouran ja Gobaadin sulttaanikuntien kanssa, joista tuli Ranskan protektoraatteja. Ranskalaiset ostivat myös satamapaikan Obockista. Vuosina 1884–1885 protektoraatit yhdistettiin Ranskan Somalimaaksi ja pääkaupunki siirrettiin Obockista Djiboutiin vielä ennen vuosisadan vaihtumista vuonna 1892. Neljä vuotta pääkaupungin muuttamisen jälkeen Ranska ja Etiopian hallitsija Menelik II sopivat keskenään Djiboutin uusista rajoista. Ranska oli valinnut siirtomaansa hyvin, sillä Djiboutilla on hyvä luonnonsatama ja yhteydet Etiopiaan erinomaiset, mitkä vetivät kauppakaravaanien ja somalikauppiaiden huomiot puoleensa. Yhteydet paranivat entisestään, kun vuonna 1897 aloitettu Djiboutista Etiopian Addis Abebaan ulottunut rautatie saatiin valmiiksi vuonna 1917.^[16]

Toisen maailmansodan kynnyksellä italialaiset miehittivät Etiopian. Sodan alettua lisääntyi myös Etiopian ja Ranskan Somalimaan välisellä rajalla ranskalaisjoukkojen ja italialaisten väliset yhteenotot. Akselivaltojen vallattua Ranskan myös Ranskan Somalimaa siirtyi Vichyn nukkehallituksen hallintaan kesäkuussa 1940. Liittoutuneiden päästessä vallalle Euroopassa britit hyökkäsivät myös Vichyn hallitsemaan Ranskan Somalimaahan, ja akselivalloille myönteinen hallitus kukistettiin lopullisesti joulukuussa 1942.^[18] Ranskan Somalimaasta lähti pataljoona vapauttamaan emämaataan vuonna 1944.^[19]

Katso myös: Djiboutin sisällissota

Heinäkuussa 1957 Ranska aloitti maan uudistamisen osana laajempaa merentakaisten alueiden uudistamisohjelmaa (Loi Cadre). Djibouti sai osittaisen autonomian ja oman paikalliskokouksen, joka valitsi kahdeksan toimeenpanovaltaista ministeriä. Vuotta myöhemmin kansanäänestyksen tuloksen ansiosta Ranskan Somalimaan vaikutusvalta parani hieman, kun se sai yhden edustajan Ranskan parlamenttiin. Vuonna 1967 maassa järjestettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin maan haluista itsenäistyä tai pysyä osana Ranskaa. Tulos oli, että 60 prosenttia äänestäneistä halusi jatkaa osana Ranskaa. Samana vuonna maan nimeä muutettiin tasapuolisemmaksi, Afarien ja Issojen Ranskan alueeksi, joka huomioi paremmin maan vähemmistöryhmää afareja, jotka eivät ole taustaltaan somaleita.^[16]

Ranskan hallituksen vaatimukset alueen itsenäisyyteen kasvoivat vuosi vuodelta. Osana siirtymää itsenäisyyteen entistä ranskalaismielisiä afareja suosinut kansalaisuuslaki uudistettiin issoja suosivammaksi vuonna 1975. Lopulta toukokuussa 1977 järjestetyn kansanäänestyksen perusteella uusi Djiboutin tasavalta perustettiin 27. kesäkuuta 1977. Valtion ensimmäiseksi presidentiksi nousi Hassan Gouled Aptidon, joka nousi presidentiksi kolmesti peräkkäin (1977–1999). Ensimmäinen poliittinen puolue, Rassemblement Populaire pour le Progrès (RPP, ’Edistyksen kansanpuolue’) perustettiin vuonna 1979 ja maasta tuli yksipuoluetasavalta vuonna 1981.^[16] 1980-luvun loppua kohden afarit alkoivat tuntea yhä enemmän tyytymättömyyttä issapresidentti Aptidonin tapaan hoitaa maan asioita, ja joukko afarisissejä muodosti noin 3 000 taistelijan kokoisen FRUD:n (Front pour la Restoration de l’Unité et de la Démocratie, ’Yhtenäisyyden ja demokratian palautusrintama’) vuoden 1991 lopulla. FRUD sai ison osan maan alueista hallintaansa, etupäässä pohjoiset ja läntiset alueet. Sotatila laukesi huhtikuussa vuonna 1992, kun Ranska toi maahan sotilaitaan. FRUD onnistui saamaan aluksi voittoja, mutta joutui lopulta alakynteen hallituksen joukoille. Monia oppositiojohtajia vangittiin sotilasvallankaappauksen suunnittelemisesta, muun muassa Ali Aref Bourhan. Hallitus joutui käyttämään kapinallisten taltuttamiseen vuoden 1993 budjetista lähes 35 prosenttia. Vuonna 1994 kapinallisjoukkojen rivit alkoivat hajaantua ja vuoden loppupuolella osapuolet onnistuivat solmimaan rauhan, jonka perusteella FRUD:n joukot riisuttiin aseista seuraavana vuonna.^[20]

Sisällissodan jälkeen kaksi FRUD:n johtajaa pääsivät maan ministereiksi, ja FRUD sai laillisen poliittisen puolueen aseman vuonna 1996, mikä merkitsi Djiboutin yksipuoluehallinnon loppua. FRUD:n radikaalisiipi vastasi vuosien 1997–1998 levottomuuksien aiheuttamisesta, mutta se ja hallitus sopivat erimielisyydet vuonna 2000. Presidentti Aptidonin hallintokausi on saanut osakseen runsaasti negatiivista huomiota ihmisoikeuksien osalta. Hänen hallintoa on syytetty muun muassa raiskauksista, pahoinpitelyistä, mielivaltaisista ja pitkittyneistä vankeustuomioista sekä poliittisten vastustajien murhaamisesta tai kadottamisesta. Esimerkiksi ranskalainen Djiboutin hallinnon pahoinpitelytapauksia tutkinut tuomari Bernard Borrel kuoli vuonna 1995 epämääräisissä olosuhteissa. Tapaus vietiin Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen vuonna 2008, jonka päätöksen mukaan Ranskalla ei ole oikeutta vaatia tietoja Borrelin kuolintutkimuksista. Maan mediaan on myös kohdistunut uhkailua ja vainoamista. Aptidonin aikana vaalien äänestysprosentti on jäänyt useasti alle viidenkymmenen.^[21]

Maa sai uuden presidentin vuonna 1999 järjestetyissä vaaleissa, kun sairastellut Aptidon ilmoitti jäävänsä eläkkeelle. Presidenttiydestä kilpailivat FRUD:n ja RPP:n tukema Ismail Omar Guelleh, joka oli jo voittanut ehdokaskisan Ismael Godi Haredia vastaan, ja PRD:n (Demokraattinen uudistuspuolue), PND:n (Kansandemokraattinen puolue) ja FRUD:n radikaalisiiven tukema ehdokas Moussa Ahmed Idriss. Guelleh voitti vaalit 74 prosentin kannatuksella, kun kokonaisäänestysprosentti jäi 60 prosenttiin. Vuoden 2003 parlamenttivaalit olivat lähellä muuttua historiallisiksi, kun oppositiokoalitio jäi vain 4 939 äänen päähän vaalivoitosta. Historiaan vaalit jäivät tästäkin huolimatta, sillä Djibouti sai ensimmäiset seitsemän naista parlamenttiin.^[21] Vuoden 2003 jälkeen oppositio on boikotoinut näyttävästi järjestettyjä vaaleja, mikä on mahdollistanut valtaapitävän puolueen ja presidentti Guellehin vallan jatkumisen keskeytyksittä.^[16]

YK syytti vuonna 2006 julkaistussa raportissa Djiboutia ja kuutta muuta maata vuonna 1992 solmitun Somalian asekauppasaarron rikkomisesta ja asemyynnistä hallituksen vastaisille islamistitaisteilijoille Mogadishussa. Djibouti kiisti syytökset jyrkästi. Djiboutin sisämaa kärsi maalis–huhtikuussa 2007 kuivuuden aiheuttamasta nälänhädästä. YK:n ruokaohjelman (WFP) mukaan 53 000 ihmistä kärsi nälkää. Kesäkuussa 2008 Djiboutin ja Eritrean välillä syntyi taisteluvälikohtaus Ras Doumeiran raja-alueesta aivan Punaisenmeren tuntumassa, missä ainakin yhdeksän djiboutilaista sai surmansa. Kiista jatkui vielä huhtikuussa 2009, kun YK käski Eritreaa vetämään joukkonsa Djiboutista. Eritrea vastasi, ettei sillä ole Djiboutissa joukkoja.^[16]

Vuonna 2010 tehtiin perustuslakiin muutos, joka salli presidentti Ismail Omar Guellehin asettua ehdolle kolmannelle kaudelle.^[22]Vuodesta 1999 presidenttinä toiminut Guelleh valittiin vuonna 2016 uudelleen jo neljännelle peräkkäiselle viisivuotiselle presidenttikaudelle suurella vaalivoitolla. Kolme seitsemästä oppositio-puolueesta boikotoi vaaleja. Guellehin valtakausi on ollut kuitenkin Djiboutin taloudellisen kasvun ja kehityksen aikaa. Se on hyötynyt voimakkaasti tärkeästä strategisesta sijainnistaan. Maa on saanut rahaa ulkomaisista sotilastukikohdista ja satamasta, joiden ansiosta maassa on ollut suuria infrastuktuuri-hankkeita.^[23]

Kiinan merkitys Djiboutissa on kasvanut huomattavasti ja se on jo syrjäyttänyt Ranskan suurimpana talousmahtina maassa.^[24] Djiboutin valtion velasta 80% on Kiinan hallinnassa. Kiina perusti vuonna 2017 Djiboutiin ensimmäisen ulkomailla olevan sotilastukikohtansa, joka sijaitsee erään Djiboutin merkittävimmän sataman vieressä ja ainoastaan 15 minuutin ajomatkan päässä siitä on Camp Lemonnier, Yhdysvaltain ainoa pysyvä sotilastukikohta Afrikan mantereella. Camp Lemonnier on tärkeä Yhdysvaltain terrorisminvastaiselle toiminnalle ja tiedustelulle.^[25] Japanilla on myös ollut Djiboutissa sotilaallinen tukikohta vuodesta 2009 lähtien. Se perustettiin tukemaan kansainvälistä toimintaa alueella lisääntynyttä merirosvoutta vastaan. Vuosikymmen tukikohdan perustamisen jälkeen merirosvous alueella on voitettu kansainvälisen yhteisön aktiivisen toiminnan takia, mutta Japani on jatkanut edelleen tukikohtaansa Djiboutissa. Tukikohdan tehtävänä on tarkkailla Kiinan aktiivista läsnäoloa alueella.^[26]

Djibouti on semipresidentiaalinen tasavalta. Presidentti valitaan vaaleilla kuusivuotiskaudelle, ja hänen pitää kuulua issoihin. Tällä hetkellä istuva presidentti Ismail Omar Guelleh (ja maan toinen) oli vuoden 2005 vaalien ainoa ehdokas, kun Ahmed Dini kuoli ennen vaaleja ja jätti opposition vaille kunnollista vastaehdokasta, minkä takia oppositiopuolueet boikotoivat vaaleja. Presidentin valtaoikeuksiin kuuluu muun muassa pääministerin ja ministerineuvoston ministereiden nimittäminen.^[21][27] Presidentti Guelleh valittiin uudelleen vuonna 2011, hän sai yli 80 prosenttia äänistä.^[3] Pääministeri on aina afari.^{[huom 2]} Vastaavanlainen vallanjako koskee muitakin ministereitä, joista arabeille, isaaqeille ja gadabuurseille on varattu vähintään yksi salkku. Afareilla pitää olla kuitenkin yksi ministeri enemmän kuin issoilla. Korkeimman oikeuden tuomari on issa.^[28]

Djiboutin parlamentissa on 65 jäsentä, jotka valitaan viiden vuoden järjestettävissä parlamenttivaaleissa. Djiboutin vaalimenettely on luonteeltaan poikkeuksellinen, sillä vaalien suurien puolue saa kaikki paikat, mikä estää oppositiota vaikuttamasta maan asioihin. Djiboutin sisällissodan jälkeen aiempaa yksipuoluejärjestelmää muutettiin niin, että laki salli kolme puoluetta. Vuonna 2002 kolmen puolueen rajoitus lopetettiin ja Djiboutista tuli lainsäädännöllisestikin aito monipuoluetasavalta.^[16]

Djiboutilla on omat asevoimat, jonka kokoa on 1990-luvun alun sisällissodan jälkeen jatkuvasti pienennetty. Asevoimien ylikomentaja on maan presidentti. Djiboutin maavoimien vahvuus on 8 000 sotilasta ja ilma- sekä merivoimissa on molemmissa noin 200 sotilasta. Lisäksi maassa on puolisotilaallisissa ryhmittymissä 1 200 taistelijaa ja Ranskalla on maassa 2 600 sotilasta. Ranska on käyttänyt Djiboutin sotilastukikohtiaan muun muassa taisteluissa Adeninlahden merirosvoja vastaan. Djibouti käytti vuoden 2005 budjetista 28,5 miljoonaa puolustusvoimiin.^[19][29] Ranskan lisäksi Djiboutissa on sotilastukikohta Yhdysvalloilla, Japanilla ja Kiinalla.^[30]

Djibouti on luonut toimivat suhteet niin ulko- kuin naapurimaihinkin, ainoastaan Eritrean kanssa Djiboutilla on kireät välit muun muassa rajakiistan takia. Djibouti kuuluu YK:hon ja sen useisiin alaorganisaatioihin, mutta ei kuitenkaan IAEA:han. Lisäksi maalla on jäsenyys Afrikan unionissa, WTO:ssa, Arabiliittossa, kauppaliitto Comesaassa, Afrikan sarven maiden yhteistyöjärjestö IGAD:ssa ja Islamilaisessa konferenssissa.^{[19][huom 3]}

Djibouti on pysytellyt puolueettomana Etiopian ja Eritrean välisissa konflikteissa (muun muassa vuosien 1998–2000 sodassa). Eritrea ehti katkaista diplomaattiset suhteensa Djiboutiin vuonna 1998 sodan alettua, mutta loi ne uudelleen sodan päätyttyä ja suhteet ovat paranemassa. Djiboutille on ollut kuitenkin Etiopian ja Eritrean kiistoista taloudellista hyötyä, sillä Etiopia on joutunut tuomaan tavaraa Djiboutin kautta Eritrean sijaan. Djibouti myös puoltaa yhtenäistä Somaliaa, eikä se ole tunnustanut Somalimaata.^[31]

Djiboutissa elää noin 27 000 pakolaista. Lisäksi maahan on saapunut arviolta noin 100 000 laitonta maahanmuuttajaa työpaikanhaussa. Laiton maahanmuutto kävi Djiboutin muutoinkin pienelle kansantaloudelle niin raskaaksi taakaksi, että vuoden 2003 heinäkuussa laittomasti maassa olevat määrättiin karkotettavaksi maasta.^[31]

Djibouti ja sen satamat ovat olleet tärkeässä roolissa Yhdysvalloille 1990-luvun ja 2000-luvun sodissa Irakin alueella.^[19]

Djibouti on omaksunut ranskalaisen oikeusjärjestelmän, johon on sekoittunut islamilainen šaria ja paimentolaisheimojen lakiperiaatteita. Maan vuoden 1992 perustuslakiuudistus perustuu voimakkaasti Ranskan vuonna 1958 säädettyyn perustuslakiin. Tuomio-oikeutta käyttävät hovioikeus (engl. High Court of Appeal) ja korkein oikeus, joiden lisäksi jokaisella hallintoalueella on omat alemmat tuomioistuimet. Perustuslakineuvoston tehtäviin kuuluu tarkkailla lakiehdotusten perustuslaillista pätevyyttä.^[32]

Vuonna 2002 maassa äänestettiin uusi perhelaki, joka takaa aiempaa šaria-lain mukaista lainsäädäntöä paremman aseman naisille ja lapsille. Maassa on tästä lähin pyritty parantamaan naisten asemaa muun muassa perustamalla naisten asioista vastaavan ministerin asema. Ministerin myötä perustettiin uusi järjestöverkosto, joka auttaa naisia pitämään huolta heidän oikeuksistaan. Hallinto on myös lisännyt panostuksiaan estää laitonta naisten sukupuolielinten silpomista. Kolmessa vuodessa Djibouti on onnistunut saamaan noin puolet maan tytöistä peruskouluun. Djiboutissa naisten asema on selvästi parempi kuin muissa islaminuskoisissa maissa, vaikka esimerkiksi työmarkkinoilla se on miehen asemaa heikompi.^[19]

Djibouti jakautuu kuuteen hallintoalueeseen, joista viisi on alueita (cercle) ja yksi kaupunki.^[33]

• Ali Sabiehin alue (Région d’Ali Sabieh)
• Artan alue (Région d’Arta)
• Dikhilin alue (Région de Dikhil)
• Djibouti (kaupunki) (Ville de Djibouti)
• Obockin alue (Région d’Obock)
• Tadjourahin alue (Région de Tadjourah)

Djiboutin talous perustuu sen vapaakauppa-alueeseen kuuluvaan satamaan (Djiboutin satama) ja sen palveluihin. Djibouti tarjoaa palveluja läpikulku-, uudelleenlastaus-, ja polttoaineen lisäyssatamana. Lähes 80 prosenttia bruttokansantuotteesta tulee palveluista. Djiboutin taloutta on vapautettu yksityissektorille, mutta valtio pitää edelleen kontrollissaan tiettyjen hyödykkeiden hintoja (mm. jauho, sokeri, polttoaine, leipä).^[34][35] Djiboutin merkittävimmät luonnonvarat ovat suola, kipsi ja muut mineraalit sekä geoterminen energia. Maan merkittävin vientituote on karjataloustuotteet.^[3]

Kuivuus rajoittaa maanviljelyn hedelmiin ja vihanneksiin. Maanviljely liittyy pääasiassa paimentolaisten omavaraistalouteen, ja maa tuottaa itse vain viisi prosenttia ruoantarpeestaan, joten ruoka joudutaan tuomaan ulkomailta.^[36] Maassa tuotettiin lihaa vuonna 2004 noin 11 200 tonnia ja maitoa vajaa 14 000 tonnia. Vuonna 2005 YK:n ruokaohjelma varoitti, että 30 000 ihmistä Djiboutissa kärsi vakavasta nälänhädästä kolme vuotta kestäneen niukkasateisuuden takia.^[37] Vuonna 2011 FAO:n raportissa arvioitiin, että sateiden vähäisyyden aiheuttaman laidunten ja juomaveden niukkuuden takia vuohilaumat olivat pienentyneet neljäsosaan ja maidontuotanto alle puoleen vuoden 2003 tuotantomääristä.^[38]

Maan teollisuus on pieni ja keskittyy laivan- ja kaupunkirakentamiseen sekä mineraaliveden pullotukseen maitotuotannon ohella.

Maan rahayksikkö on Djiboutin frangi, joka on sidottu Yhdysvaltojen dollariin.^[3]

Djibouti tuottaa sähköä polttamalla ulkomailta tuotua öljyä. Sillä ei ole omia maakaasu-, öljy- tai hiilivaroja. Djiboutin sataman merkityksen öljynviennissä on huomannut Arabiemiirikunnissa toimiva Dubai Ports Authority, joka on investoinut Djiboutin sataman öljyterminaalin parannus- ja laajennustöihin osana Doraleh-hanketta. Ranskan, Italian ja YK:n kehitysohjelman avustuksilla Djibouti on kartoittanut maan geotermisen energian varantoja, joiden se toivoo riittävän katkaisemaan energiantuotannon riippuvuuden öljystä ja tekemään Djiboutista energian suhteen omavaraisen.^[34]

Tieverkkoa on 2 890 kilometriä, josta 365 kilometriä on asfalttipäällysteistä. Maassa on myös 13 lentokenttää, joista vain kolmella on päällystetty kiitotie.^[39]

Väestön kaksi suurinta ryhmittymää ovat Somalian issojen somaliheimo (75 %) ja Etiopian danakilien kanssa samantaustaiset afarit (20 %). Loput viisi prosenttia on ranskalaisia, italialaisia, Jemenin arabeja ja etiopialaisia. Lähes koko väestö on muslimeja (94–99 %), mutta maassa elää pieni kristittyjen vähemmistö. Djiboutin viralliset kielet ovat ranska ja tai’zziadenin arabia,^[3] joita väestöstä kuitenkin puhuu äidinkielenään alle kymmenen prosenttia. Suurin osa puhuu afaria ja somaliaa.^[40] Lukutaitoisuus vuonna 2003 oli 67,9 prosenttia.^[3] Maassa vallitsee laaja uskonnonvapaus, eikä käännytykseen suhtauduta myönteisesti. Maan ainoa kristillinen juhlapyhä on joulu.^[41]

Djiboutin ilmoitettu asukasluku vaihtelee runsaasti riippuen lähteestä. Djiboutin valtiovarainministeriön mukaan maassa eli vuonna 2004 arviolta 632 000 asukasta.^[42] YK:n arvio on noin 833 000, ja CIA:n World Factbookin mukaan arvio heinäkuun 2011 asukasluvuksi on 757 074.^[3][43] Yli puolet väestöstä elää pääkaupungissa. Väestön kasvunopeus on noin 1,7–1,9 prosenttia. Kaupungistumisaste vuonna 2022 oli 78 prosenttia ja kasvaa 1,5 prosentilla vuodessa.^[3][1]

Miehiä on maassa noin 86 prosenttia naisten lukumäärästä. Naisten odotettu elinikä vuonna 2011 oli 64 ja miesten 59 vuotta. Naisten hedelmällisyysluku eli yhden naisen synnyttämien lasten lukumäärä on korkea, noin 2,7. Tuhannesta vastasyntyneestä keskimäärin 55 kuolee ennen yksivuotissyntymäpäivää. Imeväisyyskuolleisuuden korkeuteen ja eliniänodotteen lyhyyteen vaikuttaa erityisesti AIDS, jota sairastaa aikuisista 2,5 prosenttia. Lisäksi ongelmia aiheuttavat kuivuus ja ruokakriisi.^[3]

Vuonna 2003 miehistä 78 prosenttia ja naisista vain 58,4 prosenttia osasi lukea ja kirjoittaa.^[3] Koulunkäynti on ilmaista ja periaatteessa pakollista yhdeksän vuoden ajan. Yläkouluja on vain suuremmissa asutuskeskuksissa, ja niissä on liian vähän tilaa ja opettajia. Etenkin maaseudun vaeltavaa elämää viettävät ihmiset eivät ole innostuneita kaupunkilaisesta elämänmenosta.^[44] Tyttöjen kouluun pääsyä on lakien avulla yritetty helpottaa.^[45] Koulunkäynti on lisääntynyt 2000-luvulla merkittävästi: vuonna 2000 alakoulua kävi vain 32.5 prosenttia ikäluokasta, nyt jo 73.8 prosenttia. Aikuisten lukutaito on edelleen paljon alueen keskiarvon alapuolella.^[46]

Maassa on yksi yliopisto, Djiboutin yliopisto, joka perustettiin vuonna 2006.^[47][48] Monet korkeakoulututkintoa havitelleet ovat suorittaneet opintonsa ulkomailla, yleensä Ranskassa.^[41]

Djiboutin lähes koko väestö on muslimeja, joten islamilla on voimakas vaikutus maan kulttuuriin. Djiboutilaisia kirjallisia teoksia on vähän ja nekin ranskankielisiä. Kulttuuri välittyy sukupolvelta toiselle suullisen perinteen kautta. Afarit ovat kehittäneet rikkaan kansantaruston ja ginnili-sotarunoutta.^[41]

Vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan 46 prosenttia djiboutilaisista miehistä ja seitsemän prosenttia naisista käyttävät mietona huumausaineena tunnettua khatia. Lukuja on pidetty aliarvioina.^[49] Sitä käytetään uskonnollisissa tilaisuuksissa ja vapaa-ajalla lounaan jälkeen, kun työt seisahtuvat keskipäivän kuumuuden vuoksi.^[50]

Maan tiedotusvälineet ovat kaikki valtion omistamia, mutta perustuslain suomaa lehdistönvapautta on kerrottu noudatettavan. Viikoittain ilmestyvän La Nation de Djibouti -lehden levikki on vain noin 4 300 taloutta (2000). Maan oppositio julkaisee myös muutamia viikoittain tai kuukausittain ilmestyviä lehtiään. Vuonna 2001 maassa oli lisäksi yksi televisiokanava ja kolme radiokanavaa. Internet-yhteys löytyi 6 500 tilaajalta vuonna 2003. Matkapuhelimia oli samana vuonna 23 000 kappaletta ja lankapuhelimia 9 500 kappaletta.^[51]

Djibouti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1984 alkaen. Maan ainoan mitalin on saanut Ahmed Salah miesten maratonilla vuonna 1988.^[52] Djiboutin jalkapallomaajoukkue oli joulukuussa 2017 FIFA-rankingin sijalla 186.^[53]

• Gall, Timothy L. & Hobby, Jeneen M.: Worldmark Encyclopedia of the Nations: Africa. (12. painos) Thomson-Gale, 2007. ISBN 1-4144-1091-3
• Ember, Melvin & Ember, Carol R.: Countries and Their Cultures (v. 2). Macmillan Reference – Gale, 2001. ISBN 0-02-864948-6
• M iddleton, John: New Encyclopedia of Africa (v. 2). Thomson-Gale, 2007. ISBN 978-068-431-557-7

1. ↑ Ihmisten matkasta ja Maan asuttamisesta kertovia sivustoja ovat muun muassa National Geographic: The Genographic Project ja Bradshaw Foundation: Journey of Mankind. Ihminen oli jo noin 135 000 vuotta sitten muuttanut Pohjois-Afrikan kautta Israelin alueelle, mutta ilmaston kylmeneminen tappoi nämä ihmiset noin 115 000 vuotta sitten.
2. ↑ Djiboutin itsenäistyttyä vuonna 1977 pääministerin ja presidentin virkaa toimitti Hassan Gouled Aptidon. Hän oli issa ja oli pääministerinä 27. kesäkuun ja 12. heinäkuun 1977 välisen ajan. Hänet korvasi Ahmed Dini Ahmed.
3. ↑ Lisäksi maa kuuluu Afrikan kehityspankkiin, G77-maihin, CENSADiin, Kanvainväliseen valuuttarahasto IMF:ään, AKT-maihin, Arabian kehitysrahastoon (AMF), Sitoutumattomien maiden liikkeeseen. Ympäristön suojelukseen keskittyneiden järjestöjen osalta Djibouti kuuluu CITESiin, Kioton ja Montrealin sopimukset allekirjoittaneisiin maihin, MARPOLiin, UNCLOSiin, UNFCCCiin ja UNCCDiin.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Djibouti Wikimedia Commonsissa

• Matkaopas aiheesta Djibouti Wikivoyagessa (englanniksi)
• World Conflicts Today: Djibouti^{[vanhentunut linkki]}