Keltit

Kansoina keltit astuivat historian valoon 500-luvulla eaa., jolloin kreikkalaiset ja roomalaiset alkoivat solmia kauppasuhteita keskieurooppalaisiin kansoihin. He kutsuivat näitä kelteiksi (kreikk. keltoi, keltai ja galatai, lat. celtae) ja galleiksi (lat. galli). Kaikki väestöt, joista näitä termejä käytettiin, eivät kuitenkaan välttämättä puhuneet kelttiläistä kieltä.^[3] Etenkin kreikkalaiset kutsuivat myös germaaneja kelteiksi.^[4]

Ensimmäinen tunnettu maininta kelteistä on historioitsija Herodotokselta, joka mainitsi heitä asuvan Tonavalla. Kelteistä kirjoittivat myös Platon ja Aristoteles, ja 100-luvulla eaa. Polybios kirjoitti yksityiskohtaisesti Pohjois-Italian kelteistä. Julius Caesarin kuvaukset kelteistä kirjassaan Gallian sota ensimmäiseltä vuosisadalta eaa. ovat erityisen tunnettuja.^[5]

On epävarmaa, oliko kelteillä itsellään mitään kelttiläisen identiteetin tunnetta tai käyttivätkö he itse tuota nimitystä itsestään. Poliittisesti keltit olivat jakautuneet moniin heimoyhteisöihin ja kielellisesti eri murteiden puhujiin. Keltit eivät myöskään muodostaneet kulttuurisesti yhtenäistä ryhmää. Britteinsaarten rautakautisten asukkaiden välinen yhteys Manner-Euroopan keltteihin havaittiin vasta 1600-luvulla, kun kelttiläisten kielten sukulaisuussuhteet opittiin tuntemaan. Vasta 1700-luvun jälkeen kelteillä alettiin tarkoittaa yleisesti kaikkia kelttiläisiä kieliä puhuneita kansoja. Sitä ennen brittejä ja irlantilaisia ei kutsuttu kelteiksi.^[6]

Nykyaikaisten arkeologisten tutkimusten kautta on saatu tutkia kelttiläistä kulttuuria ja selvitetty sen ajalliset jaksot.^[7] Arkeologit uskovat, että kelttiläistä kieltä puhuvilla väestöillä oli vahva yhteys La Tènen kulttuuriin.^[8] Kaikki tämän kulttuurin piirissä eläneet ihmiset eivät kuitenkaan ehkä olleet kelttejä, eivätkä kaikki keltit kuuluneet La Tènen kulttuurin alueeseen^[9].

Pääartikkeli: Kelttiläiset kielet

Kelttiläisiä kieliä puhuttiin vielä ennen ajanlaskun alkua Atlantin rannikolta Alpeille ja Pohjois-Italiaan ulottuvalla alueella. Rooman valtakunnassa latina ja kreikka, muualla Manner-Euroopassa germaanien, slaavien, baskien ja iberien kielet, kuitenkin syrjäyttivät paikalliset kelttiläiskielet. Mannerkelttiläisiä kieliä ei tunneta kovinkaan hyvin, sillä niistä on säilynyt vain vähän aineistoa. Britteinsaarilla manksi ja korni sen sijaan kuolivat vasta uudella ajalla. Edelleen eläviä kelttiläisiä kieliä ovat iiri, kymri, gaeli ja bretoni.^[10]

Varhaiset keltit eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, lukuun ottamatta joitain gallialaisia heimoja. Heidän suullista perinnettään kuten lauluja tai eepoksia ei ole myöskään säilynyt. Sen arvellaan kuitenkin olleen varsin kehittynyttä, sillä kelttien puhe- ja riimittelytaito olivat tunnettuja.^[11] Suuri osa kelttejä koskevista tiedoista onkin saatu muista lähteistä kuin suoraan heiltä itseltään.^[12]

Antiikin kreikkalaisten kuvaukset kelteistä olivat aluksi myönteisiä, ja keltit kuvattiin kreikkalaisten ystävinä. 200-luvulla eaa. kreikkalaisten käsitys kelteistä oli kuitenkin jo muuttunut kielteisemmäksi: keltit oli alettu nähdä kurittomina ja juopottelevina "jumalten vihollisina". Suhtautumisen muutoksen syynä olivat etenkin kelttijoukkojen tekemät ryöstöretket Kreikkaan ja Balkanille, sekä kelttisotureiden käyttö palkkasotureina Välimeren maiden välisissä sodissa.^[13]

Antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten käsitys kelteistä barbaareina edusti antiikin korkeakulttuurin stereotypioita pohjoisen ja lännen kirjoitustaidottomista kansoista. Ne eivät kuvaa objektiivisesti tai yksityiskohdissaan luotettavasti kyseisten ihmisryhmien kieltä, elintapoja, kulttuuria tai uskontoa. Monissa asioissa, kuten metallintyöstössä ja maataloudessa, kelttien kulttuuri oli päinvastoin hyvin kehittynyttä.^[14] Vaikka antiikin kirjoittajien kuvaukset kelteistä ja varhaisirlantilaiset kertomukset eivät useinkaan pidä yhtä arkeologisen aineiston välillä, ne ovat arvokkaita etenkin kelttien henkisen kulttuurin ja mentaliteetin sekä arkielämän kuvauksina.^[15]

Tärkein lähde tiedolle kelttien tavoista ja arkielämästä ovat Britteinsaarten, etenkin Irlannin, varhaiskeskiaikaiset kirjalliset lähteet kuten lakitekstit, sankaritarut ja annaalit. Nämä kirjoitukset ovat kristittyjen tekemiä, mutta ne sisältävät myös esikristilliseltä ajalta säilynyttä tietoa, tosin vahvasti muunneltuna.^[12] Tunnetuimpia kelttien sankaritaruja ovat walesilainen Mabinogion ja irlantilaiset tarinat Tuatha Dé Danannista, Cuchulainnista ja Finn mac Cumhaillista.^[16]

Kelttiläisen kielen uskotaan syntyneen pronssikauden Keski-Euroopassa maata viljelevän ja karjaa hoitavan indoeurooppalaisen väestön keskuudessa. Vuosina 1200–700 eaa. Keski-Euroopassa vallitsi myöhäispronssikautinen uurnakenttäkulttuuri. Kelttiläisen kielimuodon kehittyminen lienee suurelta osin tapahtunut uurnakenttäkulttuurin alueella.^[17]

Useimmat tutkijat uskovat, että varhaisrautakautinen Hallstattin kulttuuri Etelä-Saksan, Itävallan ja Itä-Ranskan alueella (noin 700–500 eaa.) oli ainakin osittain kelttiläinen.^[18] Nimitys on peräisin Salzburgin lähistöllä, Hallstattissa tehdyistä arkeologisista löydöistä. Kaivauksissa löydettiin rautakautisia päällikköhautoja, jotka kertovat vauraasta ja voimakkaasta kulttuurista, joka kävi kauppaa kreikkalaisten siirtokuntien kanssa. Ilmeisesti Hallstattin kulttuuri hallitsi Rhônen, Seinen, Reinin ja Tonavan kauppareittejä ja levitti raudan käytön alistamiensa heimojen keskuuteen.^[2]

Hallstatt-kulttuuri alkoi muuttua La Tènen kulttuuriksi vuoden 500 eaa. jälkeen.^[19] Vuoden 400 eaa. jälkeen keltit levittäytyivät etelään Alppien yli ja ryöstivät Rooman vuonna 390 eaa. Tapahtuma jätti roomalaisiin pelon barbaarisia gallialaisia kohtaan, mikä vaikutti heidän toimiinsa vuosisatoja myöhemminkin heidän valloitettuaan Gallian. Keltit valloittivat myös Pojoen laakson ja asettuivat sinne asumaan kahdeksisadaksi vuodeksi, tehden alueesta osan kelttiläistä maailmaa. Roomalaisten vallan kasvu sai myöhemmin keltit liittoutumaan etruskien ja muiden itaalien kanssa, mutta vuonna 232 eaa. roomalaiset valtasivat kelteistä eteläisimmiksi asettuneiden senonien maat ja vuonna 225 eaa. he löivät Toscanassa kelttien armeijan.^[20]

Idässä kelttiheimot etenivät Tonavaa pitkin kohti Balkania ja Mustaamerta noin 400–275 eaa.^[21] Keltit tunkeutuivat Makedoniaan ja hyökkäsivät Kreikkaan, mutta kreikkalaiset löivät heidät Delfoissa ja Lysimakheiassa 279–277 eaa. Kelttien uhka Kreikalle oli näin pysäytetty ja keltit sulautuivat aikanaan Traakian ja Tonavan muihin kansoihin.^[22] Osa kelteistä, joita kreikkalaiset kutsuivat nimellä galatae, jatkoi Keski-Turkkiin, minne he perustivat Galatia-valtionsa, joka kesti ensimmäiselle vuosisadalle jaa. saakka.^[23]

Kelttien saapuminen Britteinsaarille on edelleen hämärän peitossa, sillä saarten vanhat arkeologiset löydöt eivät kerro ajanlaskun alkua edeltäneiden vuosisatojen asukkaiden etnisyydestä tai kielestä. Koska Britteinsaarten asutushistoria on kuitenkin katkeamaton aina pronssikaudesta lähtien, on oletettu että roomalaisaikaa juuri edeltäneen ajan asukkaat olivat mantereelta saapuneita kelttejä, jotka olivat aiemmin syrjäyttäneet paikalliset asukkaat. Näiden kielellä oli kuitenkin vaikutusta Britteinsaarten kelttiläiskieliin, jotka eroavat joiltain osin mannerkelttiläisistä kielistä.^[24]

Iberian niemimaan keltiberien alkuperästä ei tiedetä paljoa; eri teorioiden mukaan he saattoivat tulla maahan muualta, tai paikalliset asukkaat vain omaksuivat esikelttiläisen kulttuurin piirteitä. Keltiberit eivät edustaneet La Ténen kulttuuria kuten muut mannerkelttiläiset kansat. Heidän kelttiläinen kielensäkin katosi jo varhain roomalaisvalloituksen myötä ensimmäisellä vuosisadalla eaa.^[25]

200-luvulla eaa. kelttiläinen maailma koostui autonomisten kelttiheimojen mosaiikista, joka ulottui Unkarista Irlantiin; myös Portugalista Turkkiin ulottuvalla alueella oli yksittäisiä kelttisaarekkeita. Vuosisadan lopulla ja 100-luvulla eaa. pohjoiset germaanit ja eteläiset roomalaiset alkoivat vallata kelteiltä alueita. Rooma valloitti Gallian 50-luvulla eaa. ja Espanjan pian sen jälkeen. Roomalaisvalta tukahdutti Manner-Euroopan kelttiläisen kulttuurin lähes olemattomiin, ja keltit vaihtoivat ajan myötä kielensäkin romaanisiin kieliin. Itäistenkin kelttien kadottua kelttien alueeksi jäivät enää Britteinsaaret. Sielläkin roomalaiset etenivät vuoden 43 jaa. jälkeen aina Skotlantiin asti, mutta saaren pohjoisosat ja koko Irlanti jäivät lopulta yhä kelttien hallitsemaksi. Roomalaisten jälkeen tulleet anglosaksitkaan eivät syrjäyttäneet kelttien kulttuuria näiltä alueilta ennen kuin vaiheittain 1100-luvulta lähtien.^[27]

Bretagnen kelttiläisyys alkoi elpyä, kun irlantilaisten ja anglosaksien syrjäyttämiä brittiläisiä kelttejä ryhtyi roomalaisten rohkaisemana muuttamaan alueelle 200-luvun lopulta alkaen, etenkin 400- ja 500-luvulla. He toivat mukanaan Britteinsaarten kelttiläisen kielensä, ja 500-luvulla niemimaa sai nimensä Britannian mukaan.^[28]

Augustus pyrki roomalaistamaan ja sivistämään valloitettujen alueiden keltit. Asukkaat houkuteltiin muuttamaan kaupunkeihin ja omaksumaan roomalainen kulttuuri, kieli, pukeutuminen, hallintotapa ja lait. Roomalaistamistoimenpiteitä suunnattiin erityisesti kelttinuorisoon, ja roomalainen kaupunkilaiselämäntapa mukavuuksineen edustikin monille kelteille parempaa elämänlaatua kuin entinen. Kelttisoturit saivat tyydytettyä sodankaipuutaan gladiaattoritoiminnan ja armeijan kautta. Kelttiviljelijät saivat viljeltäväkseen uusia lajeja kuten viiniköynnöksen, ja he saivat käyttöönsä entistä tehokkaampia viljelymenetelmiä. Britannian väkiluku kasvoikin roomalaisaikana miljoonasta yli kolmen miljoonan, ja Galliankin väkiluku nousi kahdeksasta 12 miljoonaan. Roomalaiset olivat myös suvaitsevaisia kelttien uskontoa kohtaan, joskin monet kelttiläiset jumalat sulautuivat samaa virkaa tekeviin roomalaisiin jumaliin. Kelttien papiston annettiin jatkaa toimintaansa temppelien valvojina, mutta druidien toiminta kiellettiin heidän poliittisen vaikutusvaltansa ja ihmisuhrien vuoksi.^[29]

Katso myös: Irlannin historia ja Skotlannin historia

Kristinusko saapui Irlantiin viimeistään 430-luvulla, ja maahan rakennettiin runsaasti kirkkoja ja luostareita seuraavien parin vuosisadan aikana. Kristinuskon nopeasta leviämisestä voidaan päätellä, että kelttiläinen uskonto väistyi saarella nopeasti ja sen säilyneetkin tavat ja myytit kristillistettiin tai alennettiin taikauskon asemaan. Paikallinen ogam-kirjoitus korvattiin latinalaisilla aakkosilla, ja latinan kielestä tuli uskonnon kieli.^[30] Irlannin luostareiden munkit kirjoittivat muistiin paljon kristinuskon saapumista edeltäviltä ajoilta peräisin olevia muinaisia kelttiläistarinoita, joihin nykyajan tiedot saaren kelttien elämästä perustuvat, joskin tarinat ovat epäilemättä muuntuneet alkuperäisistä^[31]. Irlanti siirtyi Englannin kruunun alaisuuteen vuonna 1172, ja 1500-luvun jälkipuolelta alkaen maata ryhdyttiin voimakkaasti englantilaistamaan^[32].

Walesissa ja Bretagnessa syntyivät vielä ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla tarinat myyttisestä kuningas Arthurista.^[33] Alkuperäinen walesilainen kulttuuri katosi suurimmaksi osaksi 1500-luvulla ja Skotlannin Ylämaiden kelttiläinen klaanikulttuuri lyötiin 1700-luvulla.^[27]

Katso myös: Luettelo kelttiläisistä heimoista

Keski- ja myöhäisrautakauden kelttiyhteisöt koostuivat usein pienistä alaheimoista, jotka perustuivat laajennettuihin klaaneihin. Kelttien yhteisöllinen ja poliittinen identiteetti perustui pikemmin sukusiteisiin kuin alueisiin, joita heimot usein vaihtoivat. Alaheimot liittoutuivat toistensa kanssa kulloisenkin poliittisen tilanteen mukaisesti laajoiksi heimoyksiköiksi, joita johti kuningas tai kuningaspari. Caesarin kertoman mukaan gallialaisilla oli satojen ylimysten muodostama senaatti, joka piti suurinta valtaa.^[34]

Kelttien yhteisöissä oli etuoikeutettuja luokkia kuten ylimykset, soturit, papit, ennustajat, bardit ja käsityöläiset. Galliassa ja Britteinsaarilla oli lisäksi tietäjiä, druideja. Orjuutta esiintyi jonkin verran, mutta vähemmän kuin antiikin maailmassa. Suurin osa väestöstä oli tavallista maatalousväkeä.^[34]

Keltit herättivät roomalaisissa huomiota ulkonäöllään. Kelttimiehet olivat usein parrakkaita, ja he värjäsivät pitkät hiuksensa etenkin taistelua varten usein valkoisiksi kalkilla, mikä sai ne myös sojottamaan pelottavasti. Briteillä oli tapana maalata tai tatuoida ihonsa siniseksi. Soista löytyneiden ruumislöytöjen perusteella keltit pukeutuivat koristeellisesti. He käyttivät rautakauden lopulla pitkähihaista paitaa tai tunikaa ja pitkiä housuja sekä vyötä. Talvisin he käyttivät ruudullisia viittoja, jotka kiinnitettiin olalta rintakorulla. Toisin kuin roomalaiset väittivät, keltit eivät olleet erityisen suurikokoisia tai aina edes vaaleita.^[35]

Kelttinaisten elämästä ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta Caesarin mukaan kelttinaiset olivat suhteellisen tasa-arvoisia ja itsenäisiä monin tavoin. Äidinpuoleinen sukulinja oli luultavasti kelteille myös tärkeä. Tunnetuimpia kelttikuningattaria oli brittien Boudica ensimmäisellä vuosisadalla.^[36]

Keltit rakensivat suuria kukkulalinnakkeita, muurien ympäröimiä keinotekoisille kukkuloille rakennettuja puolustusrakennelmia. Näitä linnakkeita, joista väestö haki turvaa usein väliaikaisesti mutta joskus pysyvästikin, tunnetaan useita satoja eri puolilta Eurooppaa. Rautakauden lopulla alettiin perustaa myös linnavuoria ja kaupunkien alkumuotoja.^[37]

100-luvulta eaa. lähtien keltit alkoivat rakentaa pitkien ja korkeiden muurien reunustamia linnoitettuja kaupunkeja, oppidumeja, suojautuakseen laajenemishaluisten germaanien uhalta. Oppidumit sijaitsivat yleensä korkeilla paikoilla, joenmutkissa tai muilla helposti puolustettavilla paikoilla. Laajimmat oppidumit olivat satojen hehtaarien laajuisia ja niitä ympäröivät muurit useiden kilometrien mittaisia. Muurit oli rakennettu puusta, maasta ja kivestä, ja ne saattoivat olla viiden metrin korkuisia.^[38]

Kelttien talojen koko ja muoto vaihteli. Talot saattoivat olla kiviseinäisiä tai savirapattuja, vitsaksista tehtyjä.^[39] Britanniassa talot olivat yleensä pyöreitä. Niissä oli kartiomainen katto, joka oli joskus keskipylvään, joskus seinäparrujen tukema. Katto nousi noin 45–50 asteen kulmassa, ja se oli päällystetty oljilla ja turpeella. Talot olivat halkaisijaltaan 5–15 metriä.^[40]

Galliassa talot olivat suorakaiteen muotoisia^[39]. Kiveä käytettiin rakennusmateriaalina paljon esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa, missä sitä oli hyvin saatavilla. Italian keltit ottivat vaikutteita etruskien korkealle kehittyneestä rakennustaidosta.^[41] Antiikin lähteet kertoivat gallialaisten käyttäneen matalaa ruokapöytää sekä istuneen ja nukkuneen nahkojen päällä^[42].

Skotlannin keltit rakensivat brocheja, joista on säilynyt lähes 500. Brochit ovat pyöreitä ja korkeita kiviseinäisiä torneja, jotka kapenevat ylöspäin. Niissä on vain yksi sisäänkäynti niiden puolustamisen helpottamiseksi. Brocheissa asui yksittäisiä perheitä, sukuja tai suurimmissa ehkä päällikköjä.^[43]

Irlannin ja Skotlannin keltit rakensivat myös crannogeja, järviin tai soille tehtyjä keinotekoisia kumpuja, joille pystytettyjä taloja oli helppo puolustaa niin ihmisiltä kuin villieläimiltäkin. Yhdelle crannogille mahtui yksi talo.^[44]

Pääartikkeli: Kelttiläinen taide

Kelttien taide perustui abstrakteihin kuvioihin ja hienostuneeseen muotokieleen. Kuvaavaa taidetta esiintyi melko vähän, ja ihmishahmojen kuvaaminen yleistyi vasta roomalaisten vaikutuksesta.^[45] Varhainen Hallstattin taide koostui yksinkertaisista geometrisista kuvioista kuten suorista ja sahalaitaisista raidoista ja ympyröistä. Ihmishahmot olivat hyvin karkein reunaviivoin kuvattuja. La Tène -kulttuurin taide oli hienostuneempaa, ja muilta kansoilta saaduista vaikutteista kehitettiin omaleimaista tyyliä. Kuviot muuttuivat monipuolisemmiksi, ja etenkin kaarevia muotoja suosittiin. Ihmis- ja eläinkasvoja keltit kaiversivat etenkin viinikannujen kahvoihin.^[46]

Kelttien sepät olivat erityisen taitavia ja yhteisöissään arvostettuja, ja heillä oli oma jumalansa, joka tunnettiin Irlannissa nimellä Goibhniu. Metalliesineitä ei valettu muottiin, vaan työstettiin vasaralla ja tulella. Näyttävimpiä koristeita esiintyi kilvissä, joiden kuva-aiheita omaksuttiin klassisista tai itämaisista aiheista. Kelttien omista kuva-aiheista tärkein oli triskele.^[47] Myös kelttien kypärät olivat usein erittäin koristeellisia, ja niitä käytettiinkin usein vain seremoniallisiin tarkoituksiin.^[48]

Keltit käyttivät paljon koruja kuten riipuksia, kaularenkaita, sormuksia ja käsivarsirenkaita, jotka olivat useimmiten kultaa tai pronssia. Myös kelttien vyöt oli usein tehty pronssista tai kullasta.^[49] Keltit oppivat lasin teon 400-lukuun eaa. mennessä, ja he käyttivät lasihelmiä ja -koruja yleisesti sekä tekivät lasiveistoksia.^[50]

Kelttien kuvanveistotaide alkoi ottaa paljon vaikutteita roomalaisilta, kun roomalaisten taidetta ihailleet gallit alkoivat vaatia kuvanveistäjiltään taiteellisempaa ihmiskuvausta. Uusi tyyli levisi kautta kelttiläisen alueen, ja keltit alkoivat kuvata omia jumaliaankin roomalaisen mallin mukaan ihmishahmoisina, joskin roomalaisten vastaavia jumalia jäljitellen. Yksi kelttien suosimista aiheista olivat januskasvot.^[51]

Pääartikkeli: Kelttiläinen uskonto

Keltit olivat monijumalaisia. Jotkin heidän jumalistaan olivat yhteisiä koko kelttiläiselle maailmalle, ja jotkin olivat paikallisia. Joitain kelttiläisten jumalien nimiä on säilynyt roomalaisten kirjoituksissa ja joitain irlantilaisten myyteissä. Yksi tunnetuimpia oli auringonjumala Lugh. Toinen yleinen jumalannimi oli Teutates, "heimon jumala". Monessa kelttiläisessä jumalassa oli kolme puolta. He osasivat usein muuttaa muotoaan ja esiintyivät esimerkiksi eläimen hahmossa. Ihmishahmoisia kelttien jumalat eivät kuitenkaan olleet ennen rautakauden loppua ja kreikkalaisia ja roomalaisia vaikutteita. Keltit uskoivat tuonpuoleiseen mutta eivät ilmeisesti uskoneet ihmisen päätyvän taivaaseen tai helvettiin tekojensa perusteella.^[52]

Papit ja druidit olivat tärkeitä kelttiyhteisöjen jäseniä, ja heillä oli monipuolisesti tehtäviä. Keltit harjoittivat uskontoaan ja siihen liittyvää uhraamista pyhissä paikoissaan, jotka sijaitsivat usein kaukana asutuksesta. Keltit uhrasivat niin esineitä, eläimiä kuin sotavankejaankin, ja joskus heidän jäännöslöydöistään on vaikea päätellä onko kyseessä ollut tavallinen hautaus vai ihmisuhri.^[53]

Keltit hautasivat kuolleensa usein näiden henkilökohtaisten tavaroiden kanssa, koska keltit uskoivat jälleensyntymiseen tuonpuoleisessa. Kelttien haudat tarjoavatkin siksi tutkijoille paljon tärkeää tietoa kelttien elämästä. Aluksi tyypillisiä olivat neliskulmaiset hautakiviröykkiöt, mutta 400 eaa. jälkeen yleistyivät tasaiset haudat ja polttohautaus. Vuoden 100 eaa. jälkeisistä muodollisista hautajaisista ei enää ole löytynyt juurikaan merkkejä, mikä luultavasti johtuu polttohautauksen tai ruumiin näytteillepanon yleistymisestä.^[54]

Keltit olivat melko sotaisia ja pelättyjä kansoja, joskin suuret kelttiarmeijat koottiin vasta roomalaisten uhan alla. Kelttisoturin varustukseen kuului yleensä rautakärkinen keihäs ja kilpi, ja joskus myös miekka, kypärä ja kelttien itse keksimä silmukkapanssaripaita. Kelttien rautamiekat kehittyivät nopeasti vuoden 200 eaa. jälkeen ja ne tunnettiin hyvälaatuisina. Kilvet olivat yleensä puuta ja nahkaa. Keltit taistelivat ennen Caesarin aikoja joskus jopa alastomina.^[55] Keltit käyttivät aluksi myös kahden ponin vetämiä sotavaunuja. Niiden käyttö kuitenkin hiipui ajanlaskun alkuun mennessä muualla kuin Britteinsaarilla, ja ratsuväki korvasi ne.^[56]

Kelttien sodankäyntitaktiikkaan kuului tyypillisesti metelöinti ja pelottelu sekä äkilliset rynnäköt, usein humalassa. Jouduttuaan kukistetuksi taistelussa kelttikenraalit surmasivat roomalaisten mukaan usein itsensä. Caesar kirjoitti ihailevasti kelttien nopeasta oppimiskyvystä ja kelttijohtajien kuten Vercingetorixin strategisista taidoista. Heidän taisteluvarustuksensa ei kuitenkaan kestänyt hyvin roomalaisten keihäs- ja nuolihyökkäyksiä, eivätkä kurittomat keltit aina olleet myöskään riittävän yhtenäisiä taistelukentällä.^[57]

Keltit olivat pääsääntöisesti maanviljelijäkansoja. Heidän kotieläimensä olivat nykyisiä lajeja pienempiä lampaita, nautakarjaa ja sikoja, sekä kanoja ja kissoja. He pitivät myös paljon koiria, joiden nahkoja he käyttivät. Viljoista he kasvattivat lähinnä vehnää, ohraa ja Galliassa myös hirssiä. Kelttien uskotaan kyenneen tuottamaan suuren ylijäämän viljaa, jonka avulla heidän yhteiskuntansa pystyi elättämään runsaasti muiden alojen taitajia, jotka eivät osallistuneet maanviljelyyn.^[58]

Nykyisin keltti-nimitystä saatetaan käyttää kelttiläisten kielten puhujien lisäksi myös englantia tai ranskaa äidinkielenään puhuvista ihmisistä, jotka haluavat samaistua kelttiläisiin esivanhempiinsa. Nykyajan kelttejä ja kelttien jälkeläisiä elää varsinkin Irlannissa, Walesissa, Skotlannissa ja Ranskan Bretagnessa^[2].

Kelttiläiset kielet säilyivät Britteinsaarten reuna-alueilla elinvoimaisina 1800-luvulle asti.^[27] Nykyisin ne ovat alueillaan vähemmistökieliä. Kaikki niiden puhujat käyttävät myös muita kieliä, ja niiden alkuperäiseen kielioppiin ja sanontoihin on tullut paljon englannin- ja ranskankielisiä vaikutteita. Tästä huolimatta kelttiläisten kielten arvostus on viime aikoina noussut.^[59]

Katso myös: Kelttiläiset maat

Kelttiläisen iirin kielen asema huononi Irlannissa nopeasti 1600-luvulla, kun englantilaiset vallanpitäjät tekivät englannista maan virallisen kielen ja rajoittivat iirin asemaa kielloin, ja kun samalla maahan tuli tasaisesti englanninkielisiä siirtolaisia. Iiristä tuli vain alimpien sosiaaliluokkien kieli, ja Irlannin suuri nälänhätä 1845–1848 verotti ankarasti maan iirinkielistä maaseutuväestöä. Vuonna 1876 Irlannissa perustettiin kuitenkin ensimmäinen järjestö iirinkielen säilyttämiseksi, ja sen jälkeen useita gaelilaisia järjestöjä, jotka korostivat iirin kielen asemaa Irlannin kulttuuriperinnössä. Irlanti itsenäistyi vuonna 1922 ja iirin kieli on tukitoimien ansiosta säilynyt, joskin yhä englannin kielen varjossa.^[60]

Skotlannin gaeliinkielinen väestö köyhtyi voimakkaasti 1700-luvun lopulta alkaen maan yhteiskunnallisissa muutoksissa. Kielenpuhujien määrä laski tasaisesti, kunnes 1900-luvun puolivälissä gaelia käytettiin enää Hebrideillä.^[61] Walesissa kymrin kieli säilyi melko hyvin maan kansallismielisten pyrittyä aktiivisesti vastustamaan englantilaistumista. Kymri säilyi maan valtakielenä 1900-luvun alkuun asti, joskin alempien sosiaaliluokkien käyttämänä, ja 1960-luvulta alkaen sen asemaa on jälleen vahvistettu myös hallinnon kielenä.^[62] Bretagne oli jakautunut bretonin- ja ranskankieliseen osaan, ja uuden ajan alussa lähes kaikki bretoninkielinen kirjallisuus oli uskonnollista^[63].

1800-luvulta lähtien nationalismi johti kelttiläisen identiteetin syntyyn ja kelttiläisten kielten uuteen arvostukseen. Tämä näkyi sekä Britteinsaarten ja Bretagnen kelttiläisten vähemmistöjen keskuudessa että Yhdysvalloissa, jonne oli siirtynyt runsaasti irlantilaista ja skotlantilaista väestöä.^[64]

Britteinsaarilla ja Bretagnessa kelttiläinen identiteetti on säilynyt yhteydessä kelttiläisiin kieliin, kun taas Ranskassa kelttiläisyys on merkinnyt ennen kaikkea historiallista ja kulttuurista yhteyttä esiroomalaiseen aikaan. Kelttiläisyys nähdään nykyaikana idyllisenä ja romantisoituna, ja käsitykset muun muassa kelttiläisestä musiikista ja uskonnosta ovat usein epähistoriallisia. Kelttiläisyyden ihannointia Euroopassa 1900-luvulta alkaen ei ole heikentänyt nationalismin suosion väheneminenkään, ja kelttiläisyys on usein korotettu jopa Eurooppaa yhdistäväksi kulttuuriksi.^[65]

Kelttiläisyyden elpyminen alkoi kirjallisena ja poliittisena liikkeenä. Ranskassa nationalismi alkoi korostaa maan gallialaista menneisyyttä jo Napoleonin aikaan^[66]. Ranskalaisten taistelut saksalaisia vastaan alettiin rinnastaa Vercingetorixin vastarintaan roomalaisia kohtaan. Koulujen historiakirjoissa alettiin korostaa maan kelttiläistä perinnettä, ja 1960-luvulta alkaen ranskalainen sarjakuva Asterix seikkailee levitti edelleen maan kelttiläisen historian tuntemusta. Vuonna 1968 bretonit kapinoivat keskushallintoa vastaan väkivaltaisissa mellakoissa.^[67]

Bardien mytologia ja kansantarusto oli säilynyt koko ajan Britteinsaarten kelttiläisillä alueilla. Walesissa ja Irlannissa syntyi 1800-luvun alussa kiinnostus kelttiläisiin tietäjiin, druideihin, ja druidit löysivät paikkansa muun muassa paikallisessa Eisteddfod-kulttuurifestivaalissa. Sen jälkeen druidismista on tullut näkyvä uuspakanallinen uskonto, jonka harjoittajat kokoontuvat vuosittain Stonehenge-monumentilla. Irlannissa kelttirenessanssi on näkynyt taiteessa, kirjallisuudessa ja politiikassa. Tunnettuja kelttiläisyydestä kirjoittaneita kirjailijoita ja runoilijoita olivat muiden muassa W. B. Yeats ja James Macpherson. Cornwallin kelttiläinen renessanssi on perustunut kielen elvyttämiseen 1900-luvun alusta lähtien.^[67]

Myös Pohjois-Espanjan Galician ja Asturian maakuntien paikallisessa kulttuurissa kelttiläisperintö on elpymässä.^[68]

• Alcock, Joan P.: Daily Life of the Pagan Celts. Oxford: Greenwood World Publishing, 2009. ISBN 978-1-84645-021-1
• James, Simon: Keltit. ((Exploring the world of the celts, 1993.) Suomennos: Tarja Kontro) Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-19271-X
• Maier, Bernhard: The Celts. (Alkuteos: Die Kelten, 2000) Notre Dame: University of Notre Dame Press, 2003. ISBN 0-268-02361-1
• Sjöblom, Tom: Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-842-3

• Heikura, Pekka T.: Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa. Tieteessä tapahtuu 4/2014.
• Koivisto, Pia: Euroopan aamunsarastuksessa. Yliopisto 16/1995.
• Parhi-Riikola, Päivi: Keltit: Euroopan omistajat takoivat rautaa ja sivistystä. Tiede 9.2.2007.