Herodotos

Herodotos syntyi vuosien 490–480 välillä eaa., mahdollisesti noin vuonna 484 eaa., Vähän-Aasian lounaisrannikolla sijaitsevassa Halikarnassoksen kaupungissa. Hän kuului arvostettuun sukuun. Halikarnassoksessa asui tuohon aikaan sekä kaarialaisia että kreikkalaisia, joista jälkimmäiset olivat osaksi Peloponnesoksen Troizenista siirtyneitten doorilaisten jälkeläisiä, osaksi naapurustosta sinne muuttaneita joonialaisia. Valtakielenä kaupungissa vaikuttaa olleen joonialainen murre, ja sitä myös Herodotos kirjailijana käytti huolimatta siitä, että hän piti itseään doorilaisena. Valtiollisessa suhteessa Halikarnassos kuului tuohon aikaan laajaan Persian valtakuntaan ja muodosti yhdessä muutamien lähisaarten kanssa pienen vasallikunnan, jota hallitsi syntyperäinen kaarialainen ruhtinassuku.^[1][2]

Herodotoksen elämästä on vain vähän luotettavia tietoja, ja nekin ovat siinä määrin hajanaiset, ettei niiden perusteella voida saada kovin selkeää kuvaa hänen elämänvaiheistaan eikä määrittää niille varmoja ajoituksia. Tämän vuoksi tutkijat ovat olleet näiden asioiden suhteen erimielisiä.^[2]

Herodotoksen isä oli nimeltään Lykses, äiti Dryo (tai Rhoio). Läheiseksi sukulaiseksi mainitaan myös eeppisenä runoilijana tunnettu Panyassis. Herodotoksen omasta kasvatuksesta ja opinnoista ei ole tietoa, mutta hänen teoksensa osoittaa hänen tunteneen hyvin siihenastisen kreikkalaisen kirjallisuuden, ja on mahdollista, että hänen uraansa on vaikuttanut herättävästi myös yllä mainittu sukulainen. Herodotoksen lapsuus sattui tärkeään aikaan, persialaissotien mullistaviin vuosiin. Hänen maanmiehensä osallistuivat sotaan palvelemalla Persian suurkuninkaan laivastossa ja taistelemalla emämaan helleenejä vastaan. Kertomukset sodasta mahdollisesti vaikuttivat Herodotoksen myöhempään maailmanhistorian harrastukseen.^[2]

Nuoruudestaan asti Herodotos vaikuttaa matkustelleen maailmalla kaukanakin syntymäkaupungistaan, osaksi vapaaehtoisesti, osaksi, kuten väitetään, pakosta. Erään tiedon mukaan Herodotos olisi nimittäin ottanut osaa kapinaan Halikarnassosta hallinnutta Lygdamista vastaan. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja johti paitsi Panyassiksen kuolemaan myös siihen, että Herodotoksen itsensä oli pakko siirtyä maanpakoon Samokseen. Varmaa ainakin on, että Herodotos oleskeli pitkään kyseisellä saarella. Myöhemmin hänen kerrotaan palanneen synnyinkaupunkiinsa muiden maanpakolaisten kanssa ja osaltaan vaikuttaneen itsevaltiaan kukistamiseen.^[2] Tämä ajoitetaan vuoteen 454 eaa., jolloin Halikarnassos liittyi Deloksen meriliittoon.^[1] Myöhemmin hänen kerrotaan joutuneen lähtemään kaupungista uudelleen jonkinlaisen kateuden vuoksi — tällä kertaa lopullisesti.^[2]

On suuressa määrin epäilyksenalaista, pitävätkö nämä kertomukset Herodotoksen osanotosta kotikaupunkinsa valtiollisiin selkkauksiin paikkansa. Sitä vastoin tiedämme varmasti, että hän on oleskellut paljon Ateenassa, jonka oloihin hän vaikuttaa olleen hyvin perehtynyt. Hän oli myös läheisissä väleissä silloisen Ateenan merkkihenkilöiden, ennen kaikkea Perikleen ja tämän lähipiirin, kuten Sofokleen, kanssa.^[1][2]

Sittemmin Herodotos asettui ateenalaisten vuonna 444 tai 443 eaa. Etelä-Italian Suur-Kreikkaan perustamaan Thurioin siirtokuntaan, jonka muodostamiseen otti osaa monien kreikkalaiskaupunkien kansalaisia, joukossa muutamia muitakin varsin tunnettuja henkilöitä. Erään tiedon mukaan myös Herodotoksen hauta olisi sijainnut Thurioissa, jonka vuoksi on arveltu, että hän olisi jäänyt sinne asumaan loppuiäkseen. Toisaalta on myös viitteitä siitä, että Herodotos olisi käynyt Ateenassa myöhemminkin. Niin on mahdollista, että hän olisi viipynyt Thurioissa vain muutamia vuosia ja palannut Ateenaan jo vuoden 440 eaa. paikkeilla puolueriitojen vuoksi. Ateenassa hän mahdollisesti kuolikin joskus peloponnesolaissodan varhaisina vuosina (noin vuosien 430–425 eaa. välillä).^[2]

Ateenassa oleskellessaan Herodotos vaikuttaa lukeneen julki osia suuresta historiallisesta teoksestaan. Ennen kuin hän saattoi käydä työhön sen saattamiseksi valmiiksi, hänen oli kuitenkin täytynyt suorittaa sitä edellyttävät pitkälliset esityöt ja tutkimusmatkat. Viimeksi mainitut, jotka ovat voineet täyttää runsaan osan hänen elämästään, hän teki eri aikoina. Arvellaan, että laajimmat matkansa Herodotos teki viimeisinä viitenätoista tai kymmenenä elinvuotenaan. Hänen loppuikänsä lienee kulunut aineiston järjestämiseen ja sommitteluun; ja vaikkakaan, kuten jotkut ovat olettaneet, tekijän aikomus ei olisi ollut jatkaa kertomustaan kauemmas siitä ajankohdasta, johon teos nykyisessä muodossaan päättyy, on ilmeisesti kuitenkin kuolema kohdannut hänet, ennen kuin hän oli saanut teoksensa lopullisesti viimeistellyksi.^[2]

Antiikin aikaiset lähteet eivät kerro Herodotoksen matkoista, joten kaikki tiedot niistä perustuvat hänen omiin viittauksiinsa. Oman kertomansa mukaan hän muun muassa teki matkan Tyrokseen varta vasten päästäkseen selville sikäläisen Herakleen kultin iästä, sekä kävi Arabian rajoilla saakka nähdäkseen omin silmin sielläpäin asustavat siivekkäät käärmeet. Hän kävi Olbian kaupungissa Mustanmeren pohjoisrannalla ja matkasi etelässä Niiliä pitkin aina Elefantinen saarelle saakka. Aasiassa hän oli käynyt Ekbatanassa asti ja lännessä Sisiliassa. Näiden äärimmäisten paikkojen väliset maat ja meret hän oli vaeltanut ja purjehtinut ristiin rastiin: omasta näkemästään hän tunsi Etu-Aasian vanhat sivistysmaat, Vähän-Aasian sekä Syyrian rannikon; hän oli kiertänyt Mustanmeren ääreiset seudut ja tutkinut Egyptin muistomerkit; myös Kyreneä ja osaa Libyaa hän vaikuttaa käyneen omin silmin katsomassa. Euroopassa hän tunsi Traakian, Makedonian ja Epeiroksen, ja varsinaisessa Kreikassa hän oli omin silmin nähnyt useimmat huomattavat paikat. Siitä, missä järjestyksessä kaikki nämä matkat olisi suoritettu, on kuitenkin olemassa vain arveluita.^[1][2]

Mainittuja laajoja matkoja helpotti se, että ne tehtiin suureksi osaksi silloisen Persian valtakunnan rajojen sisäpuolella, jolloin Herodotos saattoi käyttää hyväkseen kuningas Dareioksen perustamaa postitiejärjestelmää. Tästä huolimatta senaikaisella matkustajalla oli voitettavanaan monenlaisia vastuksia ja kestettävänään sekä vaikeuksia että vaaroja, joista Herodotos ei kuitenkaan sanallakaan mainitse. Suuria vaikeuksia Herodotoksen tutkimuksille tuotti hänen vaillinainen vieraiden kielten taitonsa, sillä kreikkalaisia siirtolaisia ja kauppamatkustajia, joiden puoleen hän ensi sijassa kysellessään kääntyi, ei ollut joka paikassa tarjolla, ei myöskään aina edes hänen äidinkieltään taitavia muukalaisia.^[2]

Pääartikkeli: Historiateos

Herodotoksen Historiateos käsittelee Vähän-Aasian ja Kreikan välisiä ikivanhoja ristiriitoja, jotka puhkeavat persialaissodiksi. Herodotos aloittaa teoksen Kroisoksen ja Kyyros II:n valtaannoususta noin vuonna 560 eaa. ja lopettaa sen persialaissotien loppuun vuoteen 479 eaa. Teos jakaantuu yhdeksään kirjaan. Ensimmäinen käsittelee muun muassa Kreikan ja Lyydian historiaa ennen Kyyroksen aikaa, jolloin Persia äkillisesti nousi suurvallaksi. Toinen kirja käsittelee Egyptiä, sen maantiedettä, tapoja ja historiaa. Egypti oli Persian ekspansion seuraava kohde. Kyyroksen poika Kambyses II oli tuon ekspansion johtaja. Kolmannessa kirjassa jatketaan Kambyseen vallanpidon kuvaamista ja kerrotaan muun muassa hänen epäonnistuneesta yrityksestään valloittaa Etiopia. Kirjassa kerrotaan myös häntä seuranneesta Persian kuninkaasta Dareioksesta.

Neljäs kirja kuvaa Dareioksen epäonnistunutta yritystä nujertaa skyytit. Siinä kerrotaan myös Persian ekspansiosta Pohjois-Afrikkaan. Viidennessä kirjassa jatketaan kertomalla Persian laajentumisesta Pohjois-Kreikkaan ja Etelä-Balkanille. Jälleen kerrotaan myös epäonnistumisista, esimerkiksi Joonian kapinasta eli joonialaisten kreikkalaisten yrityksestä vapautua persialaisten ylivallasta. Kuudennesta kirjasta yhdeksänteen kirjaan Herodotos kirjoittaa persialaisten kostosta kreikkalaisille, jotka olivat puuttuneet Persian asioihin. Muun muassa Marathonin taistelu vuonna 490 eaa. niin kuin Thermopylain ja Salamiin taistelut on kuvattu näissä kirjoissa. Teos päättyy Plataiain taisteluun ja Sestoksen valtaukseen vuonna 479 eaa., joihin Persian yritys Kreikan valloittamiseksi päättyi lopullisesti.

Jo aiemmin mainittiin, että kuolema näyttää estäneen Herodotosta saamasta teostaan lopullisesti valmiiksi. Sitä niin ikään jo mainittua teoriaa, jonka mukaan teos olisi alun perin ollut suunniteltu jatkettavaksi pidemmälle kuin mihin se nyt päättyy, on perusteltu muun muassa sillä, että tekijä eräissä kohdin ilmoittaa palaavansa myöhemmin johonkin kysymykseen, mutta jättääkin lupauksensa täyttämättä. Näkemyksen tueksi on vedottu myös teoksen katkonaiselta vaikuttavaan loppuun. Herodotokselta on selvästi jäänyt teoksen viimeistely suorittamatta, mutta tästä huolimatta ei ole riittävää syytä pitää teosta varsinaisesti keskeneräisenä. Sestoksen valloitus ei tosin lopettanut kreikkalaisten ja persialaisten välistä sotaa, mutta oli kuitenkin tavallaan käänteentekevä, koska sen jälkeen kreikkalaisten puolustussota muuttui hyökkäyssodaksi. Näin voidaan hyvinkin ajatella, että tekijä olisi alun perinkin päättänyt lopettaa teoksensa kyseiseen tapahtumaan.^[2]

Mitään määrättyä nimitystä ei Herodotoksen Historiateoksella alun perin ollut, vaan se oli luultavasti vain tunnettu nimellä ”Historiat” (Historiai). Toinen, kirjallisuudessa usein esiintyvä nimitys ”Muusat” (Runottaret) johtuu siitä, että aleksandrialaiset oppineet jakoivat teoksen myöhemmin yhdeksään kirjaan.^[2]

Jotta Herodotoksen Historiateoksen merkitystä voi arvioida on muistettava, millaista kreikkalainen historiankirjoitus oli ennen Herodotosta. Kreikkalaiset alkoivat vasta verrattain myöhään merkitä muistiin huomattavia tapauksia. Tähän oli monia syitä, mutta kenties tärkein oli heidän vilkas mielikuvituksensa, joka verhosi verrattain tuoreetkin tapaukset ennen pitkää runon ja myytin pukuun. Tämän vuoksi runous, ja lähinnä ns. genealoginen (sukutieto-) eepos, edusti pitkään tavallaan kreikkalaisten historiallista tietämystä ja tyydytti heidän historiallista tarvettaan.^[2]

Varsinainen suorasanainen historiankirjoitus syntyi vasta 500-luvulla eaa. puolivälissä Jooniassa. Se liittyi toisaalta jo mainittuun eeppiseen runouteen, toisaalta erinäisiin luetteloihin, jotka koskivat esimerkiksi Olympian kisojen voittajia, vuotuisia virkamiehiä yms. Se esitti koruttomassa muodossa, usein kronikkatyyliin, hallitsevien sukujen syntyperän, heimojen heerosten vaiheet, kaupunkien perustamismyytit yms. tekemättä varsinaista eroa todellisuuden ja tarun välillä.^[2]

Kun kreikkalaisten näköpiiri kaupan ja merenkulun johdosta avautui, alettiin kertoa myös vieraista maista ja kansoista. Huomattavin tämän suunnan edustajista, ns. logografeista, oli miletoslainen Hekataios, joka toimi 500-luvun eaa. lopulla. Hän oli säilyneistä katkelmista päätellen koonnut tietonsa ainakin osaksi matkustelemalla, ja käytti niitä jo jossakin määrin kriittisesti. Hän on myös ensimmäinen historiankirjoittaja, joka on koettanut selittää mahdottomilta tuntuvia taruja tai muuntaa niitä järkiperäisemmiksi.^[2]

Hekataioksen tärkein seuraaja oli häntä vähän nuorempi Herodotos, joka on saanut edeltäjästään paljon vaikutteita, vaikka usein vastustaakin tämän käsityksiä. Hänkin on tavallaan logografeja, koska hän osaksi käsittelee samoja aiheita kuin nämä. Hän teki kuitenkin monilla tavoin uraauurtavaa työtä. Siinä missä muut esittivät helleenien ja barbaarien vaiheita ja oloja toisistaan riippumatta, otti Herodotos tavoitteekseen kuvata maailmanhistorian yhtenäisessä teoksessa, joka käsittää varsinaisesti noin 240 vuoden ajan, mutta johon hän on yrittänyt sovittaa myös tuntemiensa kansojen varhaisemmat vaiheet. Toiseksi, hän on liittänyt nämä asiat toisiinsa tietyn, johtavan ajatuksensa sekä oman eettisen maailmankatsomuksensa mukaisesti. Kolmas seikka, joiden perusteella Herodotoksen teos eroaa logografien teoksista, on se, että Herodotos esitti historiansa taiteellisessa muodossa, proosakirjallisuutena.^[2]

Se johtava periaate, jonka ympärille Herodotoksen historiateos punoutuu, on Euroopan ja Aasian, helleeniläisyyden ja barbaarisuuden, kansanvallan ja itsevaltiuden vastakkaisuus, jonka juuret juontuvat tarujen hämärään ja jonka huippukohtana ovat persialaissodat. Nämä voidaan nähdä koko teoksen aatteellisena ytimenä ja päämääränä, jota kohti kertomuksen eri haarat pyrkivät ja missä ne yhtyvät.^[2]

Herodotoksen eettinen maailmankatsomus puolestaan tulee ilmi siinä, että hän näkee kaikkialla, niin kansojen kuin yksityistenkin ihmisten elämässä, yli-inhimillisten voimien välitöntä vaikutusta. Hän uskoo selvästi maailmaa hallitsevaan ja järjestävään valtaan, mutta karttaa kansanomaisten jumalten nimiä, ja sanoo näitä milloin vain ”jumaliksi”, milloin ”jumalaksi”, ”jumaluudeksi”, ”kaitselmukseksi” tms. Herodotoksella jumaluus ilmoittaa ennalta tahtonsa oraakkelivastausten, unennäköjen, aavistusten yms. kautta.^[2]

Viimeksi mainitussa suhteessa samoin kuin käsityksessään puolijumalten eli heerosten ilmestymisistä Herodotos on kansanuskonnon kannalla. Käsityksessään jumalista hän kuitenkin kohoaa kansanuskon yläpuolelle. Hän ei kiellä eri jumalten olemassaoloa, mutta vastustaa jumalten liiallista ihmisenkaltaistamista eli antropomorfismia. Kun hän esimerkiksi puhuu persialaisten kuvattomasta luonnonpalveluksesta, hän selvästi asettaa tämän oman kansansa käsityksiä korkeammalle. Hänen mielestään kreikkalaisten jumalat olivat alussa nimettömiä, ja ovat saaneet nimityksensä vasta myöhemmin: Homeros ja Hesiodos olivat kaksi- tai kolmesataa vuotta ennen Herodotoksen aikoja luoneet kreikkalaisten jumaltaruston.^[2]

Huolimatta Herodotoksella tavattavista rationalismin piirteistä ja joskus julkilausutuista epäilyksistä taruihin nähden kenties kunnioitus perinnäisiä kansankäsityksiä kohtaan sekä vainon pelko tekevät hänet kuitenkin tässä kohden varovaiseksi. Erityisen pidättyväinen Herodotos, joka oli vihitty sekä koti- että ulkomaisiin mysteerikultteihin, on näistä puhuessaan, sillä niiden suhteen hänen oli pakko noudattaa vaiteliaisuutta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Herodotokselle oli muutoinkin ominaista jonkinlainen luontainen positivismi, joka teki hänelle vastenmieliseksi lausua laajemmin mielipidettään jumalia koskevista asioista, joista, hänen arvelunsa mukaan, kaikki ihmiset lopultakin tietävät yhtä paljon — tai yhtä vähän. Näin Herodotos, samoin kuin hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa Sofokles, edustaa uskonnon suhteen ”vanhan kansan” luottavaisen uskon ja sofistien epäilyksen ja jopa ateismin välistä kantaa.^[2]

Herodotoksen vakaumus on, että kaitselmus ei koskaan jätä rikosta rankaisematta, ja jos sen käsi joskus ei rankaise pahantekijää itseään, niin se iskee säälittä tämän jälkeläisiin aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Mutta tämän yleisen eettisen periaatteen ohella Herodotoksella esiintyy myös toinen käsitys jumaluudesta, joka kyllä esiintyy myös monella muullakin kreikkalaisella kirjailijalla, mutta hänellä vielä näitäkin selvempänä: usko ”jumalten kateuteen”. Tämän ajatuksen mukaan jumaluus ei salli kenenkään kuolevaisen kohota liian paljon muita ylemmäksi eikä suuren onnen olla liian kauan saman henkilön osana. Aivan kuten salama iskee varsinkin korkeimpiin huippuihin, samoin jumaluuden tasoittava tuomio kohtaa ennen muita onnen kukkuloilla olevat; sillä ”se, mikä on matalalla, ei ärsytä jumalia”.^[2]

Sukua tälle pohjaltaan synkälle maailmankatsomukselle on toisinaan ilmenevä surunvoittoinen käsitys ihmiselosta, joka lyhyydestään huolimatta on niin täynnä tuskaa ja vaivaa, että moni usein kaihoten ikävöi kuolemaa. Tällainen ajatusmaailma ei kuitenkaan vie Herodotosta toimettomaan pessimismiin. Sen sijaan elämää on juuri sellaisenaan, ylivoimaisine rajoituksineen ja kaikkine siitä johtuvine vastuksineen, katsottava suoraan silmiin. Ihmiselon säälittävyys saa hänet vain lämmöllä ottamaan osaa ihmiskohtaloihin. Onkin sanottu, että ”Herodotos iloitsee hyvien ja suree huonojen kanssa”. Enimmäkseen hän ei lausu välittömästi moraalisia tuomioita: hänen etiikkansa kuvastuu parhaiten siitä, mistä näkökulmasta hän tapahtumia katselee.^[2]

Herodotoksen kiinnostus ulottuu kauas yli oman kansallisuuden rajojen, ja hän kirjoittaa paljon eri kulttuureista ja niiden eroista sekä ihmisten tavoista. Antiikin kreikkalaiseksi hänet voi nähdä harvinaisenkin ennakkoluulottomaksi ja suvaitsevaiseksi vieraita kansoja ja niiden tapoja kohtaan, eikä hänessä ole merkkiäkään kreikkalaisille tyypillisestä ”barbaarien” halveksumisesta. Kun hän tapaa barbaareilla kiitettäviä ominaisuuksia, hän on valmis antamaan tästä kiitosta. Se, että hän arvostaa Kreikan vapaustaistelijoita, ei estä häntä antamasta tunnustusta myös heidän vihollisilleen. Joskus hän menee hyvinkin pitkälle muiden kansojen ihailussa. Erityisesti Egyptin sivistystä kohtaan hän ilmaisee lähes pyhää kunnioitusta.^[2] Toisaalta hän ihmettelee esimerkiksi skyyttien tapoja, koska heillä ei ollut esimerkiksi alttareita, temppeleitä tai patsaita.

Herodotos on tallentanut teokseensa paljon keskusteluja, joita hän on todennäköisesti käynyt paikallisten ihmisten kanssa. Herodotos suosi kirjoittamista asioista, jotka hän oli itse nähnyt, mutta kirjoittaessa niistä asioista, joita hän ei ollut itse ollut todistamassa, hän tyytyi käyttämään lähteenään muiden ihmisten kertomuksia. Hänen tyylinään olikin niin sanottu relata refero (= kertoa kerrottua). Herodotos osasi kuitenkin ainoastaan kreikkaa, ja hän on tarvinnut ilmeisesti tulkkia kertoessaan esimerkiksi Egyptin asioista. Hän ei tyytynyt ainoastaan kertomaan sitä mitä hänelle kerrottiin, vaan hän myös otti itse kantaa niihin asioihin. Joka tapauksessa suullinen traditio edusti suurta osaa Herodotoksen historiankirjoittamisessa. Hänellä oli mahdollisesti käytössään myös joitakin dokumentteja.

Herodotoksen pyrkimys etsiä välitöntä yliluonnollista vaikutusta kaikessa, myös sellaisissa asioissa, missä luonnollinen selitys vaikuttaa ilmeiseltä, himmentää hänen historiallista katsettaan, niin että hän ei edes pyri syventymään henkilöiden omiin vaikuttimiin tai arvioimaan tapausten syy- ja seuraussuhteita. Usein hän ei myöskään erota olennaista epäolennaisesta. Hänen tutkimustapaansa onkin sanottu ”puolihistorialliseksi”; se määrä järki- ja kokemusperäistä kritiikkiä, joka Herodotoksella esiintyy, ei tietenkään täytä niitä vaatimuksia, joita historiankirjoitukselle nykyisin asetetaan. Tästä huolimatta ei voida kieltää, etteikö hänellä esiintyisi jonkinlaista kritiikkiä. Hän erottaa tarkasti toisistaan taruperäisen ja historiallisen. Kreikkalaisia taruja hän vaikuttaa uskovan vain silloin kun niitä tukevat myös muiden kansojen kertomukset. Useita taruja hän tulkitsee käyttämällä järkiperäistä selitystapaa, vaikkakin toisaalta tähän yhdistyy joskus omituiselta vaikuttava herkkäuskoisuus.^[2]

Silloin kun samasta tapauksesta on olemassa eri versioita, Herodotos asettaa ne joskus rinnakkain lukijan eteen jättäen tämän ratkaistavaksi, mitä niistä milloinkin on pidettävä uskottavimpana. Joskus hän taas itse nimenomaan kannattaa jotakin tiettyä versiota koettaen tukea sitä jollakin — vaikkakin usein avuttomalla — perustelulla. Esimerkkinä hänen kriitillisestä asennoitumisestaan mainittakoon, että hän kävi Egyptissä ollessaan eri paikoissa varta vasten tarkistaakseen, että hänen eri puolilta saamansa tiedot pitivät yhtä. Useita muistitietoja hän on säilyttänyt sellaisinaan yrittämättä keskenään sovitella eri toisintoja.^[2]

Siinä määrin kun Herodotoksella esiintyy kritiikkiä, se on ainakin rehellistä. Hän pitää jyrkästi erillään itse näkemänsä asiat siitä, mitä on kuullut vain muilta, sekä ilmaisee aina, milloin hän esittää vain omia arveluitaan. Hän katsoo velvollisuudekseen kertoa asiat sellaisina, kuin hän ne on kuullut, ja julistaa yleispäteväksi, koko teokseensa soveltuvaksi periaatteeksi, että hänen tulee kertoa kaikki, mitä kerrotaan, mutta että hänen ei suinkaan tarvitse uskoa kaikkea. Hänen on siten joskus pakko lausua monelle kenties ikäviäkin totuuksia; toisinaan hän taas jonkinlaisesta hienotunteisuudesta tai säälistä jättää tarkoituksella mainitsematta nimeltä huonoon huutoon joutuneita henkilöitä.^[2]

Varsinaisesta lähdetutkimuksesta ei Herodotoksen kohdalla voi puhua. Varmaa on, että hän on omaksunut paljon edeltäjiltään. Hekataiokselta hän on esimerkiksi ottanut useita Egyptiä koskevia tietoja, kun taas joltakin toiselta kirjailijalta hän on mahdollisesti saanut luettelot Persian valtakunnan satraappikunnista sekä Kserkseen myötä sotaretkelle seuranneista kansoista. Erinäisissä tapauksissa hän on kopioinut muistomerkkien piirtokirjoituksia. Teoksensa maan- ja kansatieteellisissä osissa hän nojautuu myös omiin havaintoihinsa. Mitä tulee persialaissotien esitykseen, joka historiallisessa katsannossa on Herodotoksen teoksen arvokkain osa, on tärkeänä pohjana ollut suusanallinen traditio. Sodan tapahtumien suhteen hänellä oli nimittäin mahdollisuus hyödyntää sellaisten henkilöiden kertomuksia, joiden lähisukulaiset olivat itse olleet niissä osallisina.^[2]

Herodotokselle vaikuttaa ominaiselta sammumaton tiedonhalu, joka ajoi hänet vaivoista välittämättä mikäli mahdollista itse ottamaan kaikesta selvän. Suhteellisesti nuoren kulttuurin edustajana hän suuntasi avonaisen katseensa joka taholle, suureen yhtä hyvin kuin pieneen. Kun lisänä oli ylimalkaan terve arvostelukyky, ovatkin hänen itse näkemiensä asioiden kuvaukset yleensä luotettavia. Toisaalta Herodotos usein liian herkästi uskoi kaikkea, mitä vieraiden maiden papit, temppelivirkailijat, oppaat ym. hänelle uskottelivat, varsinkin kun he tunsivat hyvin kreikkalaisen taruston ja osasivat näin hyvin sovittaa oman kansansa tarut tämän kanssa sopusointuun.^[2]

Pahoja erehdyksiä on Herodotokselle tuottanut myös puutteellinen luonnontuntemus, sillä hän ei tuntenut edes kaikkia oman aikansa tieteen saavutuksia tällä alalla. Lisäksi hän tekee usein laskuvirheitä, ja hänen ajanmäärityksensä ovat epätäsmällisiä, koska hän hyödynsi useita keskenään soveltumattomia ajanlaskumenetelmiä.^[2]

Myöhemmin Herodotosta syytettiin tarujen ja jopa suorastaan valheiden esittämisestä. Uudempi tutkimus on kuitenkin erinäisissä tapauksissa todistanut, että monessa niistä ihmeellisistä kertomuksista, jotka hänen aikalaisistaan, joskus kertojasta itsestäänkin, tuntuivat uskomattomilta, sittenkin usein piilee jokin määrä totuutta.^[2]

Arveluttavampi kenties on toinen, niin ikään vanhalla ajalla tehty syytös, joka koskee Herodotoksen puolueellisuutta. Plutarkhos kirjoitti erityisen teoksen nimeltä Herodotoksen pahanilkisyydestä, jossa väittää hänen tahallisesti esittäneen toisia kreikkalaisia valtioita ja henkilöitä hyvässä, toisia huonossa valossa. Tämä osaksi loukatun paikallis-isänmaallisuuden synnyttämä syytös ei ole aivan perätön. On ilmeistä, että Herodotos yleensä kuvailee erityisen myötätuntoisesti ateenalaisia ja puolestaan vähättelee joidenkin, esimerkiksi korinttilaisten, ansioita. Themistokleen nerokkuutta hän ei saata kieltää, mutta suo tälle niin vähän tunnustusta kuin mahdollista ja olettaa hänelle aina itsekkäitä tarkoitusperiä. Selityksensä tämä seikka saa Herodotoksen läheisistä suhteista Perikleen lähipiiriin, jonka käsityksen edellisen sukupolven edustajista hän tahtomattaankin tuli omaksuneeksi. Joka tapauksessa hänen Ateenan ihailunsa aiheutti vankka vakaumus tämän valtion ratkaisevasta merkityksestä Hellaan vapaustaistelussa. Ateenan puolustaminen samoin kuin hyökkäykset eräitä toisia Kreikan valtioita vastaan johtuvat sitä paitsi myös siitä, että niihin aikoihin, jolloin Herodotos valmisteli teostaan, vallitsi tyytymättömyys Ateenan ylivaltaan, mikä sittemmin puhkesi ilmi peloponnesolaissotana; ja tällöin koetettiin selittää ateenalaisten kaikki aikaisempikin toiminta huonompaan päin. Mainittakoon samalla kertomus, jonka mukaan Herodotos olisi saanut ateenalaisilta kymmenen talenttia eräästä näitä miellyttävästä luennosta; on kuitenkin epävarmaa, pitääkö tämä tieto paikkansa.^[2]

On luonnollista, ettei sellaista teosta kuin Herodotoksen voi arvostella samalla tavoin kuin nykyaikaista historiallista teosta. Se on nimittäin samalla kaunokirjallinen tuote, jota voi verrata historialliseen romaaniin. Kun Herodotos esimerkiksi selostaa kauan sitten käytyjä kahdenkeskisiä keskusteluja, salaisia neuvotteluja yms., näitä esityksiä ei tietenkään voida pitää historiallisina todistuskappaleina: kirjoittaja toimii tällöin vapaasti luovana runoilijana. Sama epätieteellinen taipumus näyttäytyy siinäkin, että Herodotos vaikuttaa rakastavan erityisesti legendanomaisia tapauksia sekä tarun ja todellisuuden välimaille sijoittuvia henkilöitä — sellaisia, joiden kuvaamisessa kertoja voi noudattaa mielikuvitustaan varsin esteettömästi.^[2]

• Herodotos: Historiateos. 1–2. ((Historíai.) Suomentanut ja esipuheella varustanut Edvard Rein. 4. painos (1. painos 1907). Laatukirjat) Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-17869-1

• Baragwanath, Emily – Bakker, Mathieu de (toim.): Myth, Truth & Narrative in Herodotus. Oxford: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-969397-9

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Herodotos Wikimedia Commonsissa

• Vapaasti ladattavia Herodotoksen e-kirjoja Projekti Lönnrotilta sekä Project Gutenbergiltä