Vesikauhu

Vesikauhu (rabies)
Halvaukseen edennyt vesikauhuinen koira
Luokitus
ICD-10	A82
Tautitietokanta	11148
MedlinePlus	001334
Huom!	Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa.
Infobox OK

Vesikauhu (myös rabies, eläimillä raivotauti) on rabiesviruksen aiheuttama tappava virusinfektio. Rabiesvirus on lyssaviruksiin kuuluva RNA-virus, joka infektoi keskushermoston ja aiheuttaa aivotulehduksen. Rabiesvirus leviää infektoituneista eläimistä ihmisiin syljen välityksellä, yleensä pureman kautta. Yleisimpiä rabiesviruksen kantajia ovat koirat ja lepakot, mutta lähes kaikki nisäkkäät voivat kantaa virusta.^[1] Suurin osa ihmisten vesikauhutapauksista aiheutuu raivotautia sairastavan koiran puremasta.^[2] Vesikauhua esiintyy eri puolilla maailmaa, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa aiheuttaen kymmeniä tuhansia kuolemia vuosittain^[2]. Suomi julistettiin rabiesvapaaksi maaksi vuonna 1991, ja Suomessa tapaukset ovat nykyään erittäin harvinaisia.^[3]

Vesikauhuun ei ole olemassa parantavaa hoitoa, mutta sitä voidaan ehkäistä rokotteilla. Altistuessaan rabiesvirukselle tulisi hakeutua lääkäriin, joka määrää sarjan rabiesrokotuksia viruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Rokote on tärkeä saada mahdollisimman nopeasti altistumisesta, sillä oireiden alettua vesikauhu on kuolemaan johtava sairaus.^[1] Ajoissa annettu rokote estää rabiesvirusta pääsemästä keskushermostoon ja aiheuttamasta tulehdusta aivoissa^[2]. Rokottamattomilla ihmisillä ja eläimillä vesikauhu johtaa aina kuolemaan. Koirien rokottaminen on tehokas tapa ehkäistä vesikauhua ihmisillä, sillä koirat ovat usein läheisessä kontaktissa ihmisten kanssa.^[1]

Vesikauhu siirtyy ihmiseen useimmissa tapauksissa sairaan eläimen pureman välityksellä.^[4][1] Myös muu kontakti sairaan eläimen sylkeen aiheuttaa tautiriskin, koska virus voi esimerkiksi joutua ihmisen elimistöön silmien limakalvojen kautta eläimen nuollessa ihmisen kasvoja.^[1] Suuri joukko lajeja, mukaan lukien esimerkiksi koirat, kissat, hevoset, ketut ja lepakot sekä muun muassa näätäeläimet voivat sairastua ja näin levittää tautia^[1]. Jyrsijät eivät kuitenkaan korkeamman ruumiinlämpönsä takia ole yhtä herkkiä raivotautivirukselle. Yleisimmin rabiesviruksen isäntäeliöt kuuluvat lahkoihin Carnivora tai Chiroptera.^[5] Raivotautisen eläimen syljessä elävä virus pääsee pureman synnyttämästä haavasta ihmisen vereen. Virus kulkeutuu uhrin hermoja pitkin aivoihin.^[4][1] Viruksen aiheuttamat oireet voivat ilmetä eri tavoin. Useimmiten rabies-infektio ilmenee raivokkaana tautimuotona, jonka oireisiin kuuluu aggressiivisuus, lihasjäykkyys, kouristelut, ärtyvyys, tajunnan häiriöt ja raivonpuuskat.^[1][6] Hermoston lamaantumisen seurauksena oireet voivat esiintyä myös paralyyttisena rabieksena, joka näkyy esimerkiksi apaattisuutena.^[1][6] Etenkin villieläimet voivat infektion saadessaan olla kesyn oloisia.^[1]

Tuskallisen ja lähes väistämättömän kuoleman aiheuttava vesikauhu on yksi maailman pelätyimpiä ja vaikeimpia sairauksia. Ennen oireiden puhkeamista tauti voidaan estää rokotteilla.^[1] Jo puhjenneesta vesikauhusta parantuminen on hyvin harvinaista, ja aikaisemmin oli vallalla sellainen käsitys, että se olisi jopa täysin mahdotonta^[6], mutta vuonna 2004 Milwaukeessa Wisconsinissa 15-vuotias tyttö parani oireisesta vesikauhusta sen jälkeen, kun hänet oli nukutettu viikon kestäneen antiviraalisen lääkehoidon ajaksi.^[7] Tätä kokeellista Milwaukeen protokollaa on sittemmin kokeiltu 35 oireiseen vesikauhutapaukseen, joista viisi parani. Tutkijat ovat kuitenkin pohtineet, että rabiesviruksesta saattaa olla heikompia kantoja, joista voi parantua. Parantumisia ei siis varmuudella voida todeta Milwaukeen protokollan ansioksi.^[8]

Nimensä vesikauhu on saanut siitä, että jokainen yritys juoda vettä tai muuta nestettä aiheuttaa nielun lihaksissa erittäin kivuliaan kouristuksen. Tähän on syynä nielun lihashermoston lamaantuminen, minkä takia nestemäinen ravinto voi joutua henkitorveen ja synnyttää voimakkaan oksennusrefleksin. Myös syljen nieleminen käy mahdottomaksi, mistä johtuu raivotautisille koirille tyypillinen ”vaahtosuu”. Raivotaudin itämisaika on tyypillisesti 2–3 kuukautta, mutta se voi vaihdella viikosta yhteen vuoteen riippuen tekijöistä, kuten viruskuormasta, viruksen tarttumiskohdasta ja viruksen etäisyydestä aivoihin tai selkäytimeen. Raivotaudin ensimmäisiä oireita ovat kipua ja epätavallista tai selittämätöntä pistelyä sisältävä kuume, sekä haavakohdassa esiintyvä pistely tai polttava tunne eli parestesia. Viruksen levitessä keskushermostoon kehittyy etenevä ja kuolemaan johtava aivojen ja selkäytimen tulehdus.^[9]

Alueilla, joilla hygienia on huono, lääkintäpalvelut kaukana ja paljon eläimiä irrallaan, vesikauhu on vielä nykyäänkin melko merkittävä kuolinsyy. Vuosittain vesikauhuun kuolee maailmanlaajuisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä, erityisesti Aasiassa ja Afrikassa. Tehokkaiden rokotteiden ja immunoglobuliinien olemassaolosta huolimatta niiden saatavuus on heikompaa Afrikassa ja Aasiassa kuin esimerkiksi Euroopassa. Tämä on myös yksi syy sille, miksi vesikauhun aiheuttamien kuolemien määrä on näillä alueilla korkea.^[2]

Viruksen leviämiseen eri lajien välillä on eniten vaikuttanut ihmisten aiheuttama infektiota kantavien eläinten liikkuminen.^[1] Yli 99 % ihmisen saamista tartunnoista on koiran aiheuttamia.^[5] Myös esimerkiksi luonnon pinnanmuodoilla on vaikutusta viruksen leviämiseen tai sen leviämisen estämisessä.^[1]

Vesikauhua aiheuttava lyssaviruksiin kuuluva rabiesvirus on negatiivissäikeinen yksijuosteinen RNA-virus, joka kuuluu Rhabdoviridae perheeseen.^[1] Rabiesviruksen genomi on melko pieni, noin 12 kb ja se koodaa viittä eri proteiinia: glykoproteiinia, fosfoproteiinia, matriksiproteiinia, nukleoproteiinia ja polymeraasia.^[1][5] Näihin eri virusproteiineihin kohdistuu erisuuruinen valintapaine, jolla on vaikutusta viruksen mutatoitumiseen ja leviämiseen.^[5] Rabiesviruksen lisäksi maailmalla esiintyy myös muita rabiesviruksen kaltaisia lyssaviruksia, kuten australialainen lepakkolyssavirus, Duvenhagen virus ja Gannoruwan lepakkolyssavirus. Nämä virukset aiheuttavat myös vesikauhua, mutta ne eroavat patologialtaan rabiesviruksesta, joten nykyiset rabiesvirusta vastaan kehitetyt rokotteet eivät tehoa niihin.^[1]

Vesikauhurokotteen kehittäminen oli nykyaikaisen tieteen suuria sankaritarinoita. Rokotteen kehitti 1880-luvun alkupuolella ranskalainen tiedemies Louis Pasteur. Ensimmäiset Pasteurin pelastamat potilaat olivat 9-vuotias elsassilainen pikkupoika Joseph Meister, joka joutui heinäkuussa 1885 raivotautisen koiran vaikeasti raatelemaksi, ja 15-vuotias paimenpoika Jean-Baptiste Jupille, joka oman henkensä vaarantaen pelasti saman vuoden lokakuussa joukon pienempiä lapsia raivotautisen koiran hyökkäykseltä ja joutui useita kertoja koiran puremaksi. Pojan rohkeus teki syvän vaikutuksen Pasteuriin, joka erityisesti mainitsi siitä esitelmässään Ranskan akatemialle.

Alkujaan Pasteur käytti rokotteen raaka-aineena kaniinin selkäydintä, jonka käyttöön liittyy monenlaisia riskejä, kuten muiden virustautien tarttuminen. Vesikauhurokotteet ovat sittemmin kehittyneet, mutta vielä 1970-luvulla vesikauhurokotekuuri oli käytettyjen menetelmien ja niihin liittyneiden komplikaatioiden vuoksi niin rankka kokemus, että sen läpi käytyään potilas todella tunsi selvinneensä tappavasta taudista. Vesikauhurokotetta ei kuitenkaan tuolloinkaan ollut koskaan syytä jättää antamatta, sillä kyseessä oli – ja on yhä – varsin selkeä valinta kuoleman ja elämän välillä: mikäli tauti puhkeaa, se johtaa melkein aina kuolemaan, mutta ajoissa annettu rokote auttaa aina.

Ensimmäinen suomenkielinen kirjallinen maininta vesikauhusta on 1700-luvun lopulla julkaistussa Eläinten Tauti-kirjassa, jonka laati Christfried Ganander. Hän käytti taudista nimitystä vesikauhu, joka on käännös kansanomaisesta ruotsin sanasta vattuskräck. Sittemmin myös Gustav Renvallin 1800-luvun puolella ilmestyneessä sanastossa käyttöön tuoma sana raivotauti on yleistynyt erityisesti lääketieteellisenä terminä, koska ”vesikauhu” ei välttämättä ole riittävän yksiselitteinen ilmaus.

1800-luvulla tiedettiin jo suurin piirtein, mikä oli vesikauhun aiheuttaja; ajan käsitysten mukaan se oli sairaan koiran syljen sisältämä hirvittävä myrkky. ”Hirvittävän myrkyn” leviämistä ihmisiin pyrittiin hillitsemään karskiotteisin, mutta luultavasti ainakin jossakin määrin tehokkain menetelmin: 1860-luvun lääketiede suositteli polttamaan koiran puremaksi joutuneen henkilön vaatteet, koska ovat ne niihin jääneen vaahdon tai kuolan takia tuiki vaaralliset koskea. Haava tuli puhdistaa ja saastunutta verta imeä kuppaussarvin, ja lääkäri saattoi polttaa haavan kalilipeää eli kaliumhydroksidia käyttäen. Jos tartunta pääsi leviämään, tilanteelle ei ollut tehtävissä mitään.

Koiravero otettiin 1800-luvun lopussa käyttöön nimenomaan vesikauhuriskin vähentämiseksi; jo aikaisemmin oli annettu koirien kytkettynä pitämistä ja kuonokoppapakkoa koskevia määräyksiä. Vesikauhun leviämistä koetettiin hillitä myös nimittämällä erityisiä virkamiehiä, rankkureita, huolehtimaan irrallaan olevien kissojen ja koirien kiinniottamisesta ja lopettamisesta.

1880-luvulla tieto uudesta, tehokkaasta hoidosta levisi Suomeenkin, ja vuonna 1886 suomalainen lääkäri matkusti vesikauhutartunnan saaneiden potilaidensa kanssa Ranskaan hakemaan apua kuuluisalta Pasteurilta. Kaikki kuusi potilasta onnistuttiin pelastamaan. Samana vuonna avattiin Pietarissa paikallinen Pasteur-instituutti, josta suomalaiset potilaat vastedes hakivat apua tartuntoihinsa.

Suomeen perustettiin oma Pasteur-laitos vuonna 1916. Tarvetta olikin, sillä ensimmäisen maailmansodan aikana vesikauhutapaukset lisääntyivät huomattavasti. Tehokkaan hoidon ansiosta kuolemantapaukset saatiin kuitenkin lähes kokonaan estettyä, ja 1920-luvun lopussa aloitettiin myös koirien rokottaminen.

Raivotauti onnistuttiin hävittämään Suomesta 1930-luvulla, vaikkakin 1950-luvulla tautia esiintyi taas melko paljon rajaseudun koirissa. Ihmisten vesikauhukuolemat onnistuttiin estämään vuosikymmenten ajan kokonaan.

Vuonna 1985 sveitsiläinen lepakkotutkija kuoli raivotautiin Suomessa ollessaan. Tartunnan epäiltiin aluksi olleen peräisin Sveitsistä, mutta myöhemmissä tutkimuksissa on todettu, että virustyyppi oli Suomessa esiintyvää lajia.^[10] Asia varmistui, kun Turun Kakskerrasta löytyi syksyllä 2009 ensimmäisen kerran lepakko, vesisiippa, joka sairasti raivotautia. Virusta on ykkös- ja kakkostyyppiä, ja Kakskerran lepakolla oli samaa kakkostyyppiä kuin tutkijalla. Sitä ei juuri ole Keski-Euroopassa, jossa ykköstyyppi on yleisempi. Tutkimukset jatkuivat vuonna 2010.^[11][12]

1980-luvun lopulla taas puhkesi Suomessa kaakkoisella rajaseudulla villieläinten mukana levinnyt raivotautiepidemia, joka kuitenkin viranomaisten tarmokkailla otteilla, muun muassa laajoilla rokotuksilla ja tartunnan saaneiksi epäiltyjen immunoglobuliinihoidolla, saatiin taltutetuksi ihmisuhreitta.

Vuonna 2003 todettiin vesikauhu Virosta tuodussa hevosessa. Tälläkin kertaa selvittiin ihmisuhreitta. Elokuussa 2007 Helsingin yliopistollisesta keskussairaalasta ilmoitettiin vesikauhutapaus, jossa potilas, keski-ikäinen filippiiniläismies, oli saanut tartunnan ulkomailta ja itse sairaus oli edennyt pitkälle. Noin viikkoa myöhemmin tiedotettiin tartunnan saaneen kuolleen tautiin. Hän oli matkustellut Euroopan ja Aasian maissa, kunnes hakeutui hoitoon Suomeen taudin oireiden puhjettua. Hän ei ollut hakenut rokotusta, joka olisi ehkäissyt taudin puhkeamisen ja siihen menehtymisen.

Marraskuussa 2007 todettiin myös toinen raivotautitapaus, kun Virosta tuodulla koiranpennulla todettiin raivotauti. Koira oli tuotu Intiasta puutteellisilla asiakirjoilla. Eläinlääkäri lopetti koiran, koska sitä pidettiin huonokuntoisena.

Venäjän epävakaat olot häiritsevät myös maan riistanvartija- ja eläinlääkintätoimintaa, mikä on myös Suomessa johtanut lisääntyneeseen vesikauhuriskiin. Viime vuosina tautia onkin pyritty ehkäisemään yhdessä venäläisten viranomaisten kanssa. Tärkein ehkäisykeino on vesikauhurokotetta sisältävien syöttien levittäminen luontoon kettujen ja supikoirien keskuudessa leviävien tartuntojen pysäyttämiseksi.

Eläinlääketieteessä käytetään taudista nimitysti raivotauti tai rabies. Maailmalla raivotautia kantavat useimmiten lepakot, pesukarhut, haisunäädät ja ketut. Rokottamattomilla koirilla, varsinkin kulkukoirilla, raivotaudin riski on suuri. Intiassa 20 000 ihmistä kuoleekin vesikauhuun suurimmilta osin kulkukoirien takia, mikä kattaa noin 36 prosenttia koko maailman rabieskuolemista.^[13]

Eläimillä raivotaudin kehittyminen seuraa kolmea vaihetta:^[14]

1. Alkuvaihe, johon sisältyy muun muassa ruokahaluttomuutta ja muita sairautta ennakoivia oireita.
2. Toinen vaihe, joka kestää 2–4 päivää. Tällöin eläin on useimmiten hyökkäävä ja arvaamaton. Vaiheeseen liittyy pelkotiloja ja ahdistusta, jolloin ”eläin pyrkii puremaan kaikkia eläimiä ja ihmisiä”^[10], mistä nimitys raivotauti tulee.
3. Viimeinen, niin sanottu paralyyttinen vaihe on tila, jossa eläimelle ilmaantuu halvausoireita. Kurkunpään halvautuminen johtaa nopeasti niin sanottuun vesikauhuun, koska nesteiden nieleminen on vaikeaa ja niiden mennessä ”väärään kurkkuun” aiheutuu tukehtumisen tunne.^[10] Suun vaahtoaminen on myös eräs vaiheen oireista.^[14] Paralyyttinen vaihe kestää 2–4 päivää^[14] ja johtaa lopulta kuolemaan.

Tartunnan saaneet eläimet eivät oireineen pysty saalistamaan perinteiseen tapaan, ja tulevat siksi usein hakemaan ruokaa ihmisasumusten läheltä tunkioilta ja yrittävät pyydystää kesyjä kotieläimiä.

Tartunnan saanutta eläintä ei aleta hoitaa, vaan se lopetetaan ja tutkitaan. Eläimeen kosketuksessa olleet ihmiset tutkitaan ja rokotetaan tarpeen mukaan. Rokotesuositukset vaihtelevat tautitilanteen mukaan.

Raivotautia ehkäistään eläimissä rokottamalla. Rokote annetaan yleensä muiden rokotteiden yhteydessä ja rokotepakko koskee näyttely- ja kilpailutoimintaa. Eläimellä pitää olla voimassa oleva rokote myös ulkomaanmatkoilla. Säännökset matkustettaessa eri maihin vaihtelevat ja saattavat muuttua tautitilanteen muuttuessa. Matkustettaessa koiran, kissan tai fretin kanssa ulkomaille, on eläimellä oltava niin sanottu lemmikkieläinpassi, johon on merkitty rokotukset ja muita terveystietoja. Vaikka koira tai kissa ei osallistuisikaan näyttelyihin, sillä on syytä olla rokotus. Vain rokottamalla taudin leviäminen saadaan estettyä. Muilla eläinlajeilla rokotuskäytännöt vaihtelevat, ja tilanne arvioidaan tartuntariskin mukaan. Suomessa voidaan rokottaa laiduntavia eläimiä, jos niiden laitumet rajoittuvat metsäisille alueille ja alueella on raivotautia. Tuontihevosilla Baltian maista voi olla rabiesrokotuksia, koska alueella on raivotautia luonnonvaraisilla eläimillä.

Suomessa ja monissa muissa maissa pyritään estämään raivotaudin leviäminen levittämällä syöttirokotteita maastoon. Syöttirokotteet ovat rokotetta sisältäviä kapseleita, ja kun supikoira, kettu tai muu petoeläin puree sen rikki, se saa rokotteen. Syöttirokotteita levitetään lentokoneesta maastoon lähes vuosittain. Jos sellaisen löytää maastosta, niihin ei pidä koskea, jotta niihin ei tarttuisi ihmisen hajua. Jos koira puree sellaista, siitä ei ole vaaraa.

Pyhän Hubertuksen on uskottu voivan parantaa vesikauhun.

• Valeraivotauti

• Rabies – Ruokavirasto
• http://www.saunalahti.fi/arnoldus/rabies.html (Arkistoitu – Internet Archive)
• http://www.ktl.fi/portal/suomi/julkaisut/oppaat_ja_kirjat/matkailijan_terveysopas_2004/lukijalle/matkailijoiden_rokotukset/rabies_eli_vesikauhu/ (Arkistoitu – Internet Archive)
• Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL): Rabies eli vesikauhu
• Terveyskirjasto, Infektiosairauksien erikoislääkäri Jukka Lumio: Rabies (vesikauhu ja eläinten raivotauti), Lääkärikirja Duodecim, 15.11.2019
• http://www.petvetkamu.com/kirjoituksia_files/RABIES.htm (Arkistoitu – Internet Archive)
• "Eläinten lääkintä ja hoito" Sirkkola/Tauriainen, Opetushallituksen julkaisu, ISBN 978-952-13-3477-1
• Kyoto Encyclopedia of Genes and Genomes (KEGG): Rabies (englanniksi)
• Mayo Clinic: Rabies (englanniksi)