Rokotus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo ihmisten rokottamisesta ja aiheesta yleensä. Eläinten rokottamisesta katso Eläinten rokottaminen
Rokotus, jonka pistokohta on kolmipäinen hartialihas.
Nenäsuihkeena annettava influenssarokote.

Rokotus on terveydenhoidollinen toimenpide, jossa potilas altistetaan rokotteella taudinaiheuttamiskyvyltään tehottomiksi tehdylle virukselle tai bakteerille tai niiden rakenneosille. Tämä saa elimistön puolustusjärjestelmän tuottamaan vereen valkosoluja, jotka muistavat kyseisen taudinaiheuttajan. Näin potilas saa immuniteetin taudinaiheuttajaa vastaan sairastamatta varsinaista tautia.[1] Rokote annetaan yleensä joko pistoksena (tavallisimmin lihakseen, ihon sisään tai ihon alle), suun kautta tai nenäsuihkeena. Rokotukset ovat Suomessa vapaaehtoisia.

Rokotus on sikäli poikkeuksellinen lääketieteellinen toimenpide, että se tehdään nimenomaan ennaltaehkäisemään mahdollisesti vastaantulevaa terveysriskiä. Rokotettava itse on siis toimenpidehetkellä lähes aina terve. Vain muutamia rokotteita voidaan käyttää myös altistumistilanteen jälkeen estämään taudin puhkeaminen.[2]

Rokottaminen on ollut tehokas keino varsinkin tartuntatauteja vastaan.[3] Kattavien rokotusohjelmien avulla isorokko arvioidaan maailmanlaajuisesti hävitetyksi ja esimerkiksi polio-, tuhkarokko- ja jäykkäkouristustautitapauksia saadun vähennetyksi huomattavasti. Maailman terveysjärjestön (WHO:n) mukaan 25 tautiin on olemassa rokote, joka estää tai auttaa hillitsemään taudin leviämistä.[4]

Rokotusten historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarkoituksellinen altistaminen taudinaiheuttajalle taudin ehkäisymenetelmänä on tunnettu kaukaisilta ajoilta asti ja tulee luultavasti Kiinasta tai Intiasta.[5] Pienen lapsen altistaminen isorokolle, eli niin kutsuttu variolaatio, on ollut kauan tunnettu. Kiinalaiset ovat ilmeisesti harjoittaneet sitä jo ennen 1100-lukua ja tunnettu kiinalainen lääketieteellinen käsikirja Kultainen peili vuodelta 1742 luettelee neljä erilaista tapaa altistaa lapsi isorokolle. Turkkilaiset olivat käyttäneet variolaatiota ennen kuin tapa levisi Eurooppaan ja kasvoiltaan itse isorokon runtelema brittiläinen lady Mary Wortley Montagu halusi tyttärensä varioloitavaksi vuonna 1721, oltuaan kaksi vuotta seurana miehensä työkomennuksella Turkissa. Montagun tyttären variolaation suoritti lääkäri Charles Maitland. Samoihin aikoihin myös ranskalainen Voltaire kiinnitti huomiota turkkilaisten naisten kauniiseen ihoon, jota isorokko ei ollut arpeuttanut. Vaikka variolaatio olikin tehokas estämään isorokon aiheuttamat ongelmat avioliittomarkkinoilla, siihen menehtyi 2–3 % lapsista.[6]

Rokotuksen keksijänä pidetään kuitenkin englantilaista Edward Jenneriä, joka huomasi, että karjanhoitajat sairastuivat harvoin isorokkoon, ja arveli, että karjanhoitajien saama lehmärokkotartunta suojeli heitä sairastumiselta. Jenner julkaisi tuloksensa vuonna 1798 omakustanteessaan Variolae Vaccinae, jossa hän ehdotti, että lehmärokkoa käytettäisiin isorokon ehkäisyssä. Jenner oli tarjonnut käsikirjoitusta Royal Societylle, joka ei ollut hyväksynyt sitä julkaistavaksi tutkimuksen liian pienen otoskoon vuoksi. Maanviljelijä Benjamin Jestyn tiedetään kuitenkin käyttäneen samaa menetelmää oman perheensä suojaamiseen isorokkoepidemialta jo vuonna 1774. Toisin kuin Jennerillä, hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta julkistaa menetelmää, mutta nykyisin hänen katsotaan toteuttaneen ensimmäisen tavoitteellisen rokotuskampanjan.[6][7]

Bakteerirokotteen kehitti ensimmäisenä ranskalainen Louis Pasteur, joka oli eristänyt kanakoleraa aiheuttavan bakteerin vuonna 1879. Palattuaan kesälomaltaan hän jatkoi kanojen käsittelyä, mutta huomasi pian, ettei happamaksi muuttunut viljelmä enää aiheuttanutkaan kanakoleraa. Hän kasvatti uuden viljelmän, ja käsitteli kanat uudelleen, mutta ne eivät vieläkään sairastuneet. Onneksi Pasteur ymmärsi havaintonsa merkittävyyden. Seuraavat vuodet hän työskenteli tarmokkaasti heikentääkseen muitakin taudinaiheuttajabakteereja. Tämän työn tuloksena hän kehitti rokotteen pernaruttoa ja vesikauhua vastaan. Vaikka vuonna 1885 ensi kertaa ihmiselle annettu vesikauhurokote pelastikin henkiä, ajatus tappavan taudin aiheuttajan antamisesta tarkoituksella ihmiselle aiheutti jopa raivokasta vastustusta. Vihamielisyyteen oli syynä ero taudin seuraamuksissa: jokainen tiesi että isorokosta oli mahdollista jäädä eloon, mutta vesikauhu tappoi poikkeuksetta. Englannissa vesikauhurokottaminen säädettiin rikokseksi, vaikka rokote oli jo pelastanut karkeastikin arvioiden satoja ihmisiä, ja on vielä tänä päivänäkin ainoa tapa jäädä taudista eloon.[6]

Vuonna 1886 Daniel Salmon ja Theobald Smith havaitsivat kuumentamalla tapettujen "sian koleravirusten" estävän (sittemmin salmonellaksi nimettyä) kyyhkysen ripulitautia. Havainto osoittautui myöhemmin keskeiseksi, koska se osoitti myös tapettujen taudinaiheuttajien toimivan rokotteina. Ensimmäinen passiivinen immunisaatio tehtiin kurkkumätää vastaan 1889. Tämä johti tutkijoita kohti vasta-aineiden löytämistä. Avain ymmärtää rokotteiden toimintamekanismia elimistössä alkoi löytyä vasta 1900-luvun vaiheessa. Paul Ehrlichin vuonna 1897 julkaistu tutkimus esitti eron passiivisen ja aktiivisen immunisoinnin välillä.[6]

Viisi rokotetta oli vakiinnuttanut paikkansa 1900-luvun alussa: isorokko-, vesikauhu-, lavantauti-, kolera-, ja ruttorokotteet, joskaan eivät vielä nykyisissä muodoissaan. Lisäksi harjoitettiin yleisesti passiivista immunisointia kurkkumätää ja jäykkäkouristusta vastaan. Nykyiset toksoideihin perustuvat kurkkumätä- ja jäykkäkouristusrokotteet sekä BCG-rokote tuberkuloosia vastaan kehitettiin 1920-luvulla. Ernest Goodpasturen vuonna 1931 julkaisema menetelmä viljellä viruksia kananmunissa on sittemmin vaikuttanut suuresti virusviljelyyn. Ensimmäisenä menetelmää hyödynnettiin Max Theilerin keltakuumerokotteessa, joka lisensioitiin 1935 ja on edelleen käytössä valmistajasta riippumatta jokseenkin sellaisenaan.[6]

1940-luvun lopulla John Enders, Thomas Weller ja Frederick Chapman Robbins onnistuivat viljelemään poliovirusta kudosviljelmissä, joiden solut olivat peräisin pian syntymänsä jälkeen kuolleista lapsista. Menetelmä tuli vaikuttamaan merkittävästi rokotteiden kehitystyöhön ja kolmikko palkittiin tutkimuksistaan Nobelilla jo 1954. Polioviruksesta oli tullut merkittävä tutkimuskohde, sillä toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli puhjennut polioepidemia. Poliorokotetta oli yritetty saada aikaan jo aikaisemmin, mutta tulokset olivat heikkoja. Jonas Salkin poliorokote oli historian ensimmäinen, jonka teho tutkittiin jo ennen käyttöönottoa. Tehon selvittämiseen käytettiin sokkoutettua tutkimusta, jossa osa sai oikeaa rokotetta, osa vaikutuksetonta placeboa. Sekä rokote että ovela tutkimusmenetelmä osoittautuivat erinomaisiksi. Vuonna 1963 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön myös Albert Sabinin kehittämä, suun kautta otettava poliorokote. 1960-luvulla otettiin käyttöön myös ensimmäiset rokotteet tuhkarokkoa, sikotautia ja vihurirokkoa vastaan. Näiden tautien nykyisissäkin rokotteissa käytetään edelleen samoja 1950–1960-luvulla eristettyjä viruskantoja. Aina tilanne ei ole näin yksinkertainen. Influenssarokotteen täydellinen epäonnistuminen 1947 epidemialta suojaamisessa osoitti konkreettisesti, kuinka ainakin jotkin virukset voivat kyetä kiertämään rokotesuojaa.[6]

Sikotautirokote otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön Suomessa 1960. Sillä alettiin rokottaa varusmiehiä, sillä sikotauti oli merkittävä miesten hedelmättömyyden syy ja taudin leviäminen kasarmioloissa oli merkittävä ongelma.[2]

Vuonna 1975 kaksi japanilaista lasta kuoli pian saatuaan hinkuyskärokotteen. Japani kielsi rokotteen käytön, minkä seurauksena hinkuyskätapausten määrä nousi parista sadasta vuotuisesta tapauksesta vuoden 1979 yli 13 000 tapaukseen. Vielä suurempi rokotekielteisyydestä aiheutunut hinkuyskäepidemia koettiin Britanniassa 1970-luvun lopulla. Britanniassa epidemia vaati kymmenien lasten hengen.[6]

1980-luvulle tultaessa viruksista ja bakteereista oli opittu tunnistamaan yksittäisiä immuunipuolustustusta aktivoivia osia. Näin alkoi komponenttirokotteiden kehitys. Komponenttirokotteissa ei ole itse taudinaiheuttajaa, vaan ainoastaan jotakin yksittäistä osasta siitä. Komponenttirokotetekniikka mahdollisti esimerkiksi toimivan pneumokokkirokotteen kehittämisen. Tehtävä ei selvästikään ole ollut helppo, sillä ensimmäinen yritys pneumokokkirokotteeksi on jo vuodelta 1911. Yhdistelmä-DNA-tekniikka on 1980-luvun lopulta alkaen mahdollistanut näiden komponenttien täsmätuottamisen geenimuunnelluissa hiivasoluviljelmissä, jolloin itse taudinaiheuttajan kasvatusta ei tarvita enää lainkaan. 1990-luvulla teknologia mahdollisti taas uusia teknologioita kuten virusten reassortaation ja kylmäadaptaation. Esimerkiksi kylmäadaptoitua influenssavirusta sisältävä rokote voidaan antaa nenäsumutteena, sillä virus selviää vain nenän limakalvolla, eikä leviä keuhkoihin.[6]

Serotyypin B meningokokkibakteerirokote on ensimmäinen käänteiseen rokotekehittelyyn perustuva rokote. Bakteerin koko perimä sekvensointiin ja sen perusteella etsittiin tietoteknisesti mallintamalla mahdollisia rokoteantigeenejä. Toimiva meningokokki B-rokote tuli markkinoille 2014. Tulevaisuudessa rokotteiden kehitystyö tulee kiihtymään. Vuodesta 2000 vuoteen 2018 yksistään Euroopassa ja Yhdysvalloissa lisensioitiin käyttöön 13 erilaista rokotevalmistetta.[6]

Suomessa on rokotettu väestöä laajasti isorokkoa, tuberkuloosia, poliota, tuhkarokkoa, vihurirokkoa, sikotautia, jäykkäkouristusta, kurkkumätää ja hinkuyskää vastaan. Ensimmäisen rokotuksen Suomessa suoritti lääkäri Anders Boxström vuonna 1802.[8]

Rokotuskäytäntö Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapselle annetaan poliorokotetta Ruotsissa vuonna 1957.

Rokotteet saadaan Suomessa yleensä julkisesta terveydenhuollosta. Kansalliseen rokotusohjelmaan kuulumattomat rokotteet on ostettava kuitenkin itse apteekista lääkärin kirjoittamalla henkilökohtaisella lääkemääräyksellä. Tällaisia ovat esimerkiksi monet matkailijoille suositeltavat rokotteet.

Rokotuksia koskee sama sääntely kuin muita lääkkeitä ja terveydenhoitoa. Rokotteen antajalla on aina oltava tehtävään asianmukainen koulutus. Mikäli rokottaja itse ei ole lääkäri, hänellä on oltava valvovan lääkärin hyväksyntä tehtävään. Rokotteen saa antaa vain paikassa, jossa on riittävät välineet hoitaa mahdollista välitöntä rokotekomplikaatiota.[9]

Kansallinen rokotusohjelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisella rokotusohjelmalla tarkoitetaan Suomessa kuntien järjestämiä ja valtion rahoittamia rokotuksia. Siihen kuuluvat rokotukset ovat maksuttomia, mutta osa rokotuksista annetaan vain, jos ihminen keksii itse pyytää niitä. Esimerkiksi jäykkäkouristusrokote suositellaan nykyisin otettavaksi aikuisiällä 25-, 45-, 65-, 75-, 85- jne. -vuotiaana.[10]

Julkisen terveydenhuollon tarjoamat maksuttomat rokotukset perustuvat tartuntatautilakiin annettuun sosiaali- ja terveysministeriön asetukseen.[11] Kansalliseen rokotusohjelmaan osallistuminen on vapaaehtoista. Osa julkisen terveydenhuollon tarjoamista ilmaisrokotteista on suunnattu vain erityisen korkean riskin ryhmiin kuuluville (esimerkiksi influenssarokote ja BCG-rokote).

Vuoden 2005 alusta voimaan tullut sosiaali- ja terveysministeriön asetus määrittelee kunnille velvollisuuden järjestää vasta-aiheettomille lapsille seuraavia maksuttomia vapaaehtoisia rokotuksia ja suosittaa seuraavaa aikataulua:

  • BCG-rokote synnytyssairaalassa muutaman päivän ikäisenä (vain riskiryhmille 1. syyskuuta 2006 alkaen)
  • DTaP-IPV-Hib-rokote 3, 5 ja 12 kuukauden ikäisenä
  • MPR-rokote (ns. kolmoisrokote) 14–18 kuukauden ja kuuden vuoden ikäisenä
  • DTaP-IPV-rokote (nelosrokote) neljän vuoden ikäisenä
  • dtap-rokote (DTaP:n tehosterokote) 14–15 vuoden ikäisenä

Vuoden 2006 alussa astui voimaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen väliaikainen muutos, jonka perusteella Ahvenanmaalla aloitettiin rokotuskampanja puutiaisaivotulehdusta vastaan. Rokote on sittemmin tullut tarjolle myös monille muille erityisen korkean aivotulehdusriskin alueille.[12]

Vuosina 2006 ja 2007 sosiaali- ja terveysministeriön asetukseen tehdyt muutokset ovat siirtäneet rokotusohjelman sisällön määrittelyvaltuutta osittain ministeriöltä Kansanterveyslaitokseen säädöksellä, jonka mukaan influenssa- ja puutiaisaivotulehdusrokotteita jaellaan Kansanterveyslaitoksen määrittämien aiheiden mukaan. Vuoden 2007 syksyllä Kansanterveyslaitos sisällytti influenssarokotteen kohderyhmään kaikki 6–36 kuukauden ikäiset lapset.[13]

Pneumokkokkirokote liitettiin Suomen kansalliseen rokotusohjelmaan vuonna 2009, rotavirusrokote vuonna 2010, vesirokkorokote vuonna 2017 ja papilloomavirusrokote (HPV) vuonna 2013 tytöille ja 2020 pojille[14].

Rokotuskattavuus eli osuus niistä, jotka ottavat maksutta ns. yleisen rokotusohjelman osana tarjottavat rokotteet vastaan, oli Suomessa vuonna 2005 Maailman terveysjärjestön WHO:n lukujen mukaan hiukan naapurimaita Venäjää ja Ruotsia pienempi ja hiukan Viroa suurempi. Suomessa kattavuus vaihteli 97 ja 99 prosentin välillä. Luvuissa on ollut huomattavaa vaihtelua 1980-luvun puolivälin ja 1990-luvun alun tienoilla – vuonna 1986 BCG-rokotekattavuus oli 80 prosentissa ja 1990-luvun vaihteessa BCG-, DTP- ja poliorokotteiden kattavuus oli alimmillaan noin 90 prosentissa ja tuhkarokkorokotteen noin 95 prosentissa.[15] Kansanterveyslaitoksen julkistamien tietojen perusteella tosin Suomen rokotuskattavuusluvut ovat esimerkiksi BCG-rokotteen suhteen jopa viidestä seitsemään vuotta vanhoja. Kansanterveyslaitoksen mukaan vuonna 1999 syntyneiden rokotuskattavuus oli 96 ja 98 prosentin välillä rokotteesta riippuen ja 93,3 prosenttia oli saanut kaikki rokotukset. Ero WHO:n lukuihin selittynee erilaisilla kriteereillä; KTL:n luvuissa puhutaan rokotesarjasta, WHO:n luvuissa taas esimerkiksi PDT:n kohdalla puhutaan kolmannen rokoteannoksen saajista.[16]

Rokotusten ja rokotusohjelmien hyödyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rokotteet estävät maailmassa vuosittain 2–3 miljoonan lapsen kuoleman.[17] Vallitsevan lääketieteellisen näkemyksen mukaan rokotusohjelmien hyödyt ovat kiistattomia sekä rokotettavalle itselleen että koko yhteisölle.[18] Esimerkiksi Suomessa, missä neuvolajärjestelmän ansiosta on kattava yleinen rokotusohjelma ja noin 92 prosenttia lapsista saa vapaaehtoisesti kaikki rokotusohjelman mukaiset rokotukset, ovat monet hengenvaaralliset taudit, kuten tuberkuloosi, kurkkumätä, jäykkäkouristus, tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko hävinneet melkein kokonaan.[19] Kansanterveyslaitoksen rokoteosaston johtajan mukaan tuberkuloosin väheneminen johtuu pääasiassa elinolosuhteiden ja hygienian kohenemisesta eikä rokotuksista, mutta rokotteilla on kuitenkin estetty tehokkaasti pikkuvauvojen sairastumista tuberkuloosin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja koko elimistöön leviävään tuberkuloosiin, joka on usein tappava.[20] WHO:n mukaan vuonna 2002 maailmassa kuoli 1,4 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta sairauksiin, jotka olisi voitu estää järjestelmällisillä rokotusohjelmilla. Määrä on 14 prosenttia kaikista alle viisivuotiaiden kuolemantapauksista.[21] Rokotusohjelmista huolimatta maailmassa kuoli vuonna 2002 noin 57 miljoonaa ihmistä sairauksiin, jotka olisi voitu estää rokotuksilla.[22]

Rokotusten avulla on maailmasta hävitetty kokonaan isorokko, johon vielä vuonna 1970 menehtyi kaksi miljoonaa ihmistä. WHO julisti taudin täysin hävitetyksi vuonna 1980.[23] Isorokkoon ei ole olemassa parantavaa hoitoa, ja sairastuneista jopa 30 prosenttia menehtyi.[24] Viimeinen tautitapaus todettiin vuonna 1977.[24] Ennen isorokko surmasi jopa joka seitsemännen eurooppalaislapsen.[25]

Vuonna 2015 WHO ja PAHO julistivat vihurirokon hävitetyksi kaikkialta Amerikoista.[26] Myös Australian manner julistettiin vihurirokosta vapaaksi 2018[27].

Vuonna 2021 poliota esiintyy enää Pakistanissa ja Afganistanissa.[28]

Rokotuksia pidetään yhtenä kustannustehokkaimmista terveysinvestoinneista. Esimerkiksi Keniassa vuonna 2002 toteutetun tuhkarokkorokotusohjelman, jossa rokotettiin 12,8 miljoonaa lasta, on arvioitu säästävän yli $12 miljoonaa terveydenhoitokuluista ohjelmaa seuranneen kymmenen vuoden aikana. Saman ajanjakson aikana ohjelma tulee estämään 3 850 000 tuhkarokkotartuntaa ja 125 000 kuolemantapausta. Yhdysvalloissa tehdyn kustannusanalyysin perusteella jokainen rokotuksiin investoitu dollari säästää 2–27 dollaria terveydenhuollon kustannuksista.[29]

Tautien katoamisen yhteys rokottamiseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rokotusten vastaisessa kirjallisuudessa usein esitetään, että tartuntatautien määrä oli kääntynyt jo laskuun ennen laajamittaisten rokotusohjelmien käynnistymistä ja että syy tautien vähenemiseen, ainakin kehittyneessä maailmassa, olisi pääasiassa parantunut hygienia ja elinolot. Tämä kiistatta pitääkin paikkansa esimerkiksi tuberkuloosin, lavantaudin ja A-hepatiitin osalta, mutta esimerkiksi herkästi tarttuvien rokkotautien tartuntoihin ei voi hygienialla vaikuttaa.[6]

Vaikka hygienialla, antibiooteilla ja väljemmillä elinolosuhteilla on ollut osuutensa asiassa, tilastot osoittavat että rokotteilla on ollut merkittävä vaikutus. Esimerkiksi tuhkarokon yleisyydessä on ollut vuosien varrella jaksollista vaihtelua, mutta pysyvää ja merkittävää tapausten vähenemistä ilmeni vasta sen jälkeen kun tuhkarokkorokote otettiin laajamittaisesti käyttöön vuonna 1963. Hepatiitti B:tä lukuun ottamatta muiden tartuntatautitapausten yleisyydessä on havaittavissa samankaltaista merkittävää vähenemistä rokotteen käyttöönoton jälkeen. Hepatiitti B:n arvellaan kääntyvän laskuun noin 15 vuoden kuluessa.[30] Suomessa Haemophilus influenzae -bakteerin aiheuttamat vakavat infektiot lapsilla vähenivät kahdessa vuodessa lähes nollaan, kun Hib-rokotukset aloitettiin vuonna 1985.[31] Nykyisin Suomessa Hib-infektioita esiintyy jokseenkin pelkästään rokottamattomilla lapsilla[2].

Niissä kehittyneissä maissa, joissa rokotusohjelmasta on poistettu jokin rokote esimerkiksi haittavaikutusepäilyjen vuoksi, vaikutukset taudin esiintymiseen ovat olleet erittäin merkittäviä. Britannia, Japani ja Ruotsi poistivat hinkuyskärokotteen rokotusohjelmistaan 1970-luvulla. Pian sen jälkeen muun muassa Britanniassa alkoi laaja, yli 100 000 tapauksen hinkuyskäepidemia, joka vuoteen 1978 mennessä oli aiheuttanut 36 kuolemantapausta. Japanissa rokotettujen määrän lasku 70 prosentista 20–40 prosenttiin aiheutti hinkuyskätapausten lisääntymisen 393 tapauksesta (vuonna 1974) 13 000:een (vuonna 1979).[30]

Hib-rokote tuli maailmalla laajamittaiseen käyttöön vasta 1990-luvulla, joten sen aikaansaama taudin väheneminen ei voi johtua hygienian parantumisesta. Sanitaatio-olot olivat jo 1990-luvulla samassa kunnossa kuin nyt mutta Hib-määrät 14-kertaisia. [32]

Vielä 1960- ja 1970-luvulla syntyneistä suomalaisista erittäin suuri osa sairasti tuhkarokon, hinkuyskän ja vihurirokon, vanhemmista lähes kaikki.[33] 1980-luvulla tuli näitä ehkäisevä MPR-rokote.[33] Tuhkarokkotapausten määrä Yhdysvalloissa romahti rokotelisenssin tultua 1960-luvun puolivälissä (kuva).[34]

Rokotusten haittavaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Rokotusten haittavaikutukset
Tautien ja rokotteiden riskien vertailu[35]
Taudit Rokotteet
Tuhkarokko
  • Keuhkokuume 1 per 20
  • Enkefaliitti 1 per 2 000
  • Kuolema 1 per 3 000 kehittyneessä maailmassa, jopa 1 per 5 kehitysmaissa
 MPR-rokote (tuhkarokko-, sikotauti- ja vihurirokkorokote)
  • Enkefaliitti tai vakava allerginen reaktio 1 per 1 000 000
Sikotauti
  • Enkefaliitti 1 per 300
Vihurirokko
Kurkkumätä
  • Kuolema 1 per 20
 DTP-rokotteet (kurkkumätä-, jäykkäkouristus- ja hinkuyskärokote)
  • Epänormaali itku (pitkittynyt lohduton itku), 1 per 100; siitä toipuu täysin
  • Kouristuksia tai šokki, jonka jälkeen täydellinen toipuminen: 1 per 1750;
  • Akuutti enkefalopatia 0–10,5 per 1 000 000
  • Kuolema: ei todistettuja tapauksia
Jäykkäkouristus
  • Kuolema 25–70 per 100 yleisesti, 10–20 per 100 hyvässä tehohoidossa
Hinkuyskä
  • Keuhkokuume 1 per 8
  • Enkefaliitti 1 per 20
  • Kuolema 1 per 200

Kuten kaikkiin lääkkeisiin, myös rokotteisiin liittyy ei-toivottuja vaikutuksia. Toisin kuin monilla muilla lääkkeillä, ei rokotusten yhteydessä ilmeneviä ei-toivottuja vaikutuksia yleensä kutsuta sivuvaikutuksiksi vaan haittavaikutuksiksi. Tämä johtuu siitä, että rokotteilla ei yleensä ilmene sellaisia vaikutusmekanismista johtuvia vaikutuksia, joita muiden lääkkeiden yhteydessä nimitetään sivuvaikutuksiksi.[36]

Rokotteiden haittavaikutukset ovat yleensä harvinaisia ja paljon epätodennäköisempiä kuin vastaavat haitat sairauksista, joita rokotteet torjuvat.[37] Rokotusten lyhytaikaisia haittavaikutuksia voivat olla muun muassa kuumotus, punoitus, kipu, arkuus tai ärtyisyys pistosalueella. Mahdolliset vakavat reaktiot vaihtelevat ihmisen vastustuskyvyn mukaan ja niitä ovat mahdollisuus saada elintoiminnot kokonaan tai osittain lamauttava sairauskohtaus, vaurio aivojen alueella tai keskushermostossa ja kuolema.[38][39]

Lyhytaikaisista, muutaman vuorokauden sisällä ilmenevistä haitoista, hepatiitti B -rokotteen ohimenevinä yleisoireina saattaa esiintyä: kuumetta, sairauden tunnetta, päänsärkyä, huonovointisuutta, ruuansulatusoireita, ärtyneisyyttä tai väsymystä. Iho-oireet tai varsinaiset yliherkkyysreaktiot ovat harvinaisia.[40]

THL:n mukaan rotavirusrokotteen rokoteviruksen siirtyminen läheisessä kontaktissa rokotetun kanssa oleviin on teoreettisesti mahdollista. THL suosittelee tavanomaisesta käsihygieniasta huolehtimiseen vaippojen vaihdon yhteydessä ja tehostettua käsihygieniaa tulee noudattaa, mikäli jollakulla perheessä on alentunut puolustuskyky, esim. immuunivajavuustila. Uusinta-annosten jälkeen elävän rokoteviruksen erittyminen on olematonta.[41]

Yleisön huomio on jossain määrin siirtynyt tautien riskeistä rokotusten riskeihin, koska rokotteet ovat tehneet tartuntataudit harvinaisiksi. [42]

Tartuntatautiviranomaisten ja WHO:n mukaan rokotteet ovat erittäin turvallisia ja maailmassa annetaan vuosittain miljardeja rokotuksia.[43][39] Rokotteiden turvallisuutta tutkivat ja valvovat sekä kansalliset elimet, kuten THL Suomessa ja Yhdysvalloissa CDC, että kansainväliset järjestöt, kuten Maailman terveysjärjestö WHO.

Suomessa vastuu rokotehaittojen seurannasta kuuluu Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Tartuntatautilain mukaan terveydenhuollon henkilöstöllä on salassapitosäädösten estämättä oikeus raportoida tietämänsä tai epäilemänsä rokotehaitat Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimealle, jonka tulee pitää niistä rekisteriä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella on salassapitosäädösten estämättä ja korvauksetta oikeus saada käyttöönsä sekä Fimean rekisteritietoja että yksittäisten potilaiden potilasasiakirjoja siltä osin, kuin niitä tarvitaan rokotehaitan selvittämiseksi.[44]

Yleisen rokotusohjemaan kuuluvan tai pandemian torjuntaan käytetyn rokotteen aiheuttamasta henkilövahingosta on mahdollista saada korvausta Suomen Keskinäisen Lääkevahinkovakuutusyhtiön kautta. Muulloin korvausta voi hakea joko lääkeyhtiön lääkevahinkovakuutuksesta tai potilasvahinkovakuutuksesta, tai viime kädessä suoraan valmistajalta, maahantuojalta tai markkinoijalta.[45]

Rokotusohjelmien perusteet, muodostaminen ja muutokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan suomalaisen kansallisen rokotusohjelman suunnittelussa otetaan huomioon torjuttavan taudin vakavuus ja jälkitaudit, sairastumisen todennäköisyys ja sen muutokset, muutokset riskiryhmissä, rokotuksen antama suoja, teho ja rokotekehitys sekä rokotteen mahdolliset haittavaikutukset. Tarkoituksena on saavuttaa riittävä suoja mahdollisimman pienellä annosmäärillä ja vähillä haittavaikutuksilla.[46] Useimmat kansallisen rokotusohjelman rokotteet mahdollistavat laajasti käytettyinä laumasuojan kehittymisen ja suojaavat sen vuoksi myös muita kuin rokotettua itseään[2].

Mikäli rokotteen haittavaikutuksien katsotaan syystä tai toisesta muodostuvan suuremmiksi kuin rokotuksista saatava hyöty, on rokotuksista luovuttu tai ne on kohdistettu vain erityisiin riskiryhmiin[2]. Esimerkiksi isorokkorokotukset lopetettiin 1970-luvulla sen jälkeen kun tauti oli saatu rokotusohjelmien avulla hävitetyksi maailmasta. Suomessa isorokkoa vastaan ei ole rokotettu vuoden 1980 jälkeen.[24]

Suomessa poistettiin erityisesti lapsia tuberkuloosin vaikeilta muodoilta suojaava BCG-rokote yleisestä rokotusohjelmasta vuonna 2006[2][47]. Rokottamisessa päätettiin siirtyä vain erityisessä riskissä olevien lasten rokottamiseen taudin harvinaistumisen ja uuden rokotusvalmisteen merkittävästi lisääntyneiden haittojen takia. Kansanterveyslaitoksen tiedotteen mukaan BCG-rokotteen sinänsä harvinaiset vakavat haitat olivat muodostuneet saavutettuja etuja suuremmiksilähde?.

Maailman terveysjärjestö WHO seuraa keskitetysti maailmanlaajuista tartuntatautitilannetta ja antaa suosituksia siitä, mitä rokotuksia valtioiden olisi hyvä sisällyttää omiin rokotusohjelmiinsa ja millaisella aikataululla rokotteita olisi suositeltavaa antaa.[48]

Rokotusten etiikka ja rokotuspolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rokotuksiin liittyy eettisiä kysymyksiä, joita ei esiinny muissa lääketieteellisissä yhteyksissä. Näistä keskeisin liittyy rokotteen käyttöön ennalta ehkäisevästi – rokotettavahan on yleensä täysin terve. Hoitotoimenpiteen hyödyllisyyttä on yksinkertaista verrata siihen, mitä tapahtuu jos hoitoa ei anneta. Sen sijaan rokotuksessa rokotettavaan kohdistuva mahdollinen haitta on suhteutettava sekä taudin vaarallisuuteen että rokottavan riskiin ylipäänsä saada tauti. Toinen erityisongelma liittyy tyypillisen rokotettavan vajaavaltaisuuteen. Pieniin lapsiin kohdistuvien rokotusten kohdalla ei ole mahdollista selvittää rokotettavan omaa suostumusta. Vielä myöhemminkin päätöksen rokotteen ottamisesta tai ottamatta jättämisestä tekevät lähtökohtaisesti vanhemmat, mutta päätöksen seuraukset kantaa lapsi yksin.[6][2]

Rokotusten pakollisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rokotusten jakelukäytännöt vaihtelevat suuresti eri maiden välillä ja asiasta on käyty Euroopassa laajaa keskustelua. Vuonna 2010 noin puolessa EU-maista oli yhden tai useamman rokotteen osalta kaikille pakollinen rokotusohjelma, tosin rokotuksesta kieltäytyminen ei kaikissa maissa välttämättä johda käytännössä sanktioihin. Muissa EU-maissa rokotusohjelma on periaatteessa vapaaehtoinen. [49]

Englannissa pakollisista isorokkorokotuksista luovuttiin 1907lähde? ja Suomessa 1951lähde?. Suomessa rokotukset ovat lähtökohtaisesti vapaaehtoisia, mutta Tartuntatautilain 47§ on kirjattu myös pakollisten rokotusten mahdollisuus, joka voidaan ulottaa koskemaan jopa koko väestöä[50]. Lisäksi Tartuntatautilain 48§ mukaan tietyissä sosiaalihuollon ja terveydenhuollon toimintayksiköiden osastoissa saadaan käyttää vain erityisestä syystä henkilöä, jolla on puutteellinen rokotussuoja. Tällaisen työntekijän on oltava suojattu tuhkarokkoa, vesirokkoa ja influenssaa vastaan. Lisäksi imeväisikäisiä hoitavien on oltava suojattu hinkuyskää vastaan[51]. Terveydenhuoltohenkilöstön kohdalla rokotesuojan on katsottu olevan myös työntekijän moraalinen velvollisuus[2].

Yhdysvalloissa koulunkäyntiä varten pakollisista rokotuksista voi yleensä saada vapautuksen uskonnollisista ja vakaumuksellisista syistälähde?. Muodollinen vapaaehtoisuus voi joskus ilmetä rokotettavan näkökulmasta pakollisuutena, vaikkapa jos vapaaehtoisuudesta ei selvästi kerrota. Esimerkiksi Suomen Korkein oikeus katsoi vakavaa rokotehaittaa koskevassa päätöksessään 1980-luvulla annetun "sokeripalarokotteen" olleen käytännössä pakollinen johtavassa asemassa olevien terveysviranomaisten toiminnan vuoksi.[52]

Suomessa esimerkiksi professori Heikki Peltola on puolustanut näkemystä, että rokotuksissa yhteisön edun tuleekin mennä yksilön etujen edelle[53]. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että katsovat pakollisten rokotusten olevan oikeutettuja siitä huolimatta, että lapsia saattaisi kuolla rokotteiden aiheuttamiin haittoihin,[54] mutta esimerkiksi Arlette Mercae katsoo väitöskirjassaan, että rokotteiden hyödyistä ja haitoista ei tiedetä riittävästi, jotta pakkorokotukset olisivat eettisesti perusteltuja.[55]

Rokotusten saatavuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa, kuten monessa muussakin länsimaassa, on katsottu, että merkittävää terveyshyötyä tarjoavan rokotteen saatavuus ei saa riippua henkilön tai hänen vanhempiensa maksukyvystä. Suomessa Sosiaali- ja terveysministeriö säätää asetuksella tällaisiksi katottujen rokotteiden sisällyttämisestä yleiseen rokotusohjelmaan. Nämä rokotteet ovat saajalleen maksuttomia.[2]

Viime aikoina on yleistyneet elämänkatsomukselliset vaatimukset esimerkiksi erillisrokotteista yhdistelmärokotteiden sijaan sekä joidenkin rokotteen sisältämien ainesosien tai valmistusprosessien välttämisestä. Vaikka tarpeellisen rokotussuojan tarjoaminen onkin keskeistä, on katsottu, ettei yhteiskunnilla ole velvollisuutta tarjota suojaa rokotettavan vaatimassa muodossa. Vain puhtaasti lääketieteelliset perusteet katsotaan hyväksyttäviksi. Keskeinen ongelma on rajanveto siinä, millaiset vakaumukselliset seikat katsottaisiin riittäviksi, jotta varoja alettaisiin käyttää "yksilöllisten" rokotusohjelmien kustantamiseen.[2]

Rokotusten vastustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Rokotusten vastustaminen

Rokotuksen vastustamista on esiintynyt jo menneinä vuosisatoina, mutta nykyaikana sen perustelut ovat muuttunut kahdenlaisiksi. Toisaalta epäillään, että rokotusten taustalla on taloudellisen hyödyn etsiminen, ja toisaalta katsotaan, että rokotuksilla on enemmän tai vähemmän vakavia haittavaikutuksia. Usein taustalla voi olla myös henkilön maailmankuva.[56]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Rokotukset Terveyskirjasto. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 5.2.2015.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Klaus Hedman, Terho Heikkinen, Pentti Huovinen, Asko Järvinen, Seppo Meri, Martti Vaara (toim.): Infektiosairaudet. Duodecim. ISBN 9789516566330
  3. ↑
  4. ↑ Global Vaccine Action Plan 2011–2020, s. 16. Yhdysvallat: World Health Organization, 2013. ISBN 9789241504980 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  5. ↑ Arthur Boylston: The origins of inoculation. Journal of the Royal Society of Medicine, 105(7): 309–313, 2012. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ a b c d e f g h i j k Stanley A. Plotkin, Walter A. Orenstein, Paul A. Offit & Kathryn M. Edwards (ed.): Plotkin's Vaccines, 7th Edition. Elsevier, 2018. ISBN 978-0-323-35761-6
  7. ↑ [1]
  8. ↑ Agricolan historiakone : Rokotus
  9. ↑ Klaus Hedman, Terho Heikkinen, Pentti Huovinen, Asko Järvinen, Seppo Meri, Martti Vaara (toim.): Infektiosairaudet. Duodecim. ISBN 9789516566330
  10. ↑ Oletko 25, 45 tai 65? Muistithan varata ajan rokotukseen www.iltalehti.fi. Viitattu 4.7.2024.
  11. ↑ Tartuntatautilaki
  12. ↑ THL: TBE-rokotteen historia rokotusohjelmassa
  13. ↑ Ktl.fi
  14. ↑ Milloin eri rokotukset ovat alkaneet Suomessa? - THL Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 23.1.2024. Viitattu 4.7.2024.
  15. ↑ Who
  16. ↑ Ktl.fi
  17. ↑ Kuinka monta lasta rokotukset ovat pelastaneet?, Taneli Puumalainen, ylilääkäri, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsingin Sanomat TIEDE, 26.1.2015
  18. ↑ Achievements in Public Health, 1900-1999 Impact of Vaccines Universally Recommended for Children -- United States, 1990-1998 2.4.1999. CDC. (englanniksi) "During the 20th century, substantial achievements have been made in the control of many vaccine-preventable diseases...Vaccines are one of the greatest achievements of biomedical science and public health. "
  19. ↑ Yle, Akuutti: Keskustelu rokotteiden turvallisuudesta jatkuu: "Rokotusohjelmaan kuuluvista taudeista polio, tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko on jo saatu Suomesta kokonaan häviämään. Tuberkuloosi, kurkkumätä, jäykkäkouristus sekä vakavat hemofilustaudit ovat hävinneet lähes kokonaan. Hinkuyskää on edelleen esiintynyt, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen rokottamisen aloittamista. Neuvolajärjestelmä mahdollistaa sen, että rokotteita on kaikkien perheiden saatavilla: vähintään 92 prosenttia neuvolaikäisistä saa vapaaehtoisuuteen perustuvan yleisen rokotusohjelman mukaiset rokotukset."
  20. ↑ Etelä-Saimaa 26. marraskuuta 2005
  21. ↑ WHO: Vaccine-preventable diseases
  22. ↑ Estimates of disease burden and cost-effectiveness
  23. ↑ The Smallpox Eradication Programme - SEP (1966-1980) tammikuu 2010. WHO. Viitattu 4.2.2015. (englanniksi)
  24. ↑ a b c Isorokko 20.9.2013. THL. Viitattu 4.2.2015.
  25. ↑ Fenner F, Henderson DA, Arita I, Ježek Z, Ladnyi, ID: Smallpox and its Eradication. Geneva: World Health Organization, 1988. ISBN 92-4-156110-6 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 4.9.2007).
  26. ↑ WHO/PAHO: Americas region is declared the world's first to eliminate rubella (englanniksi)
  27. ↑ WHO: Singapore wipes out measles; Australia, Brunei Darussalam and Macao SAR (China) eliminate rubella
  28. ↑ WHO: Countries reaffirm commitment to ending polio at launch of new eradication strategy (englanniksi)
  29. ↑ Immunization against diseases of public health importance March 2005. WHO. Viitattu 31.8. 2007. (englanniksi)
  30. ↑ a b WHO:Six common misconceptions about immunization
  31. ↑ Suomalaisten terveys. Kansanterveyslaitos 2005. Myös verkossa: Hemofilus
  32. ↑ Six common misconceptions about immunization: "Diseases had already begun to disappear before vaccines were introduced, because of better hygiene and sanitation", WHO.
  33. ↑ a b Onko rokoteturvassasi aukko?, Iltalehti, Terveys, 28.2.2012.
  34. ↑ http://www.cdc.gov/vaccines/vac-gen/images/measles_incidence.gif
  35. ↑ WHO:Six common misconceptions about immunization: "Vaccines are actually very safe, despite implications to the contrary in many anti-vaccine publications....it is also clear that the benefits of vaccination greatly outweigh the slight risk, and that many, many more injuries and deaths would occur without vaccinations. In fact, to have a medical intervention as effective as vaccination in preventing disease and not use it would be unconscionable."
  36. ↑ Nohynek ym.: Rokottajan käsikirja 2005-2007. Kansanterveyslaitos. Viitattu 30.8.2007.
  37. ↑ Some common misconceptions about vaccination and how to respond to them National Center for Immunization and Respiratory Diseases, Centers for Disease Control and Prevention. Viitattu September 28, 2012.
  38. ↑ CDC: CDC National Vaccine Program Office: Vaccine Safety (The safety record on vaccines: Today, the United States has the safest, most effective vaccine supply in history. Vaccines have provided Americans with tremendous health benefits, with a minimum of risk...Vaccine risks: Typical reactions may include warmth, redness, and tenderness at the site of the injection, and irritability. Potential serious reactions vary according to the type of immunization, and include the potential for seizures, damage to the brain or central nervous system, and death.) 24.8.2007. Washington: U.S. Department of Health & Human Services. Viitattu 7.2.2015. (englanti)
  39. ↑ a b Six common misconceptions about immunization WHO. Viitattu 31.8.2007. (englanniksi)
  40. ↑ THL: Hepatiitti B -rokote: Mitä haittaa hepatiitti B -rokotteesta voi olla (Tavanomaisimmat haittavaikutukset ovat pistosalueen paikallisoireet, kuten kipu, punoitus ja turvotus. Tavallisia ovat myös ohimenevät yleisoireet, kuten kuume,sairauden tunne,päänsärky, huonovointisuus, ruoansulatuskanavan oireet, ärtyneisyys, väsymys. Iho-oireet tai varsinaiset yliherkkyysreaktiot ovat harvinaisia.) thl.fi. 4.6.2014. Viitattu 8.2.2015.
  41. ↑ Rotavirusrokotuksista kysyttyä: Voiko rotavirusta vastaan rokotettu lapsi tartuttaa rokotevirusta lähipiirissään rokottamattomiin, esimerkiksi perheenjäseniin? 18.8.2014 Thl.fi. Viitattu 7.2.2015.
  42. ↑ Bonhoeffer J, Heininger U: Adverse events following immunization: perception and evidence. Current Opinion in Infectious Diseases, 2007, 20. vsk, nro 3, s. 237–46. PubMed:17471032 doi:10.1097/QCO.0b013e32811ebfb0 ISSN 0951-7375 Artikkelin verkkoversio.
  43. ↑ CDC:The safety record on vaccines
  44. ↑ Tartuntatautilaki (21.12.2016/1227) 51–53§
  45. ↑ THL: Korvauksen hakeminen rokotuksen haittavaikutuksesta
  46. ↑ THL: Kansallinen rokotusohjelma
  47. ↑ THL: BCG- eli tuberkuloosirokote
  48. ↑ WHO Vaccine Position Papers (englanniksi)
  49. ↑ Haverkate, M et al.: Mandatory and recommended vaccination in the EU, Iceland and Norway: results of the VENICE 2010 survey on the ways of implementing national vaccination programmes. Eurosurveillance, 31.5.2012, 17. vsk, nro 22. Euroopan unionin tartuntatautivirasto. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.2.2015. (englanniksi)
  50. ↑ Tartuntatautilaki (21.12.2016/1227) 47§
  51. ↑ Tartuntatautilaki (21.12.2016/1227) 48§
  52. ↑ Korkeimman oikeuden ratkaisu 30.3.1995 S93/1397
  53. ↑ Helsingin Sanomat: pääkirjoitus - vieraskynä 27.7.2004 "Rokotuksissa yhteisen edun on voitava ajaa yksilön edelle"
  54. ↑ Häyry H & Häyry M. 1989. Utilitarianism, human rights and the redistribution of health through preventive medical measures. Journal of Applied Philosophy; 6: 43-51. (Arlette Mercaen, http://eprints.utas.edu.au/31/1/Arlette_Mercae_Thesis.pdf) mukaan
  55. ↑ http://adt.lib.utas.edu.au/uploads/approved/adt-TU20041117.161706/public/02Whole.pdf
  56. ↑ Veikko Launis: Onko lääketieteen eettinen ilmasto muuttunut? Duodecim-lehti. 19/2012. Viitattu 11.10.2015.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta rokotus.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rokotus&oldid=22743262”