Rubber Soul

Rubber Soul The Beatles
Studioalbumin tiedot
Äänitetty	17. kesäkuuta & 12. lokakuuta – 11. marraskuuta 1965 EMI Studios, Lontoo[4] 14.–17. kesäkuuta & 12. lokakuuta – 11. marraskuuta 1965 EMI Studios, Lontoo[5]
Julkaistu	3. joulukuuta 1965 6. joulukuuta 1965
Tuottaja(t)	George Martin
Tyylilaji	poprock, folkrock, psykedeelinen pop, folkpop[1]
Kesto	34.50 (Britannia)[2] 28.46 (USA)[3]
Levy-yhtiö	EMI (Parlophone) Capitol Records
Muut kannet
Yhdysvaltain-painos
Listasijoitukset
Britannia 1.  Yhdysvallat 1. Ks. lisää listasijoituksia
The Beatlesin muut julkaisut
Help! 1965	Rubber Soul 1965	Revolver 1966
The Beatlesin Yhdysvaltain muut julkaisut
Help! 1965	Rubber Soul 1965	Yesterday and Today 1966

Rubber Soul on The Beatles -yhtyeen kuudes Britanniassa ilmestynyt albumi, joka julkaistiin vuoden 1965 joulumarkkinoille. Se oli yhtyeen ensimmäinen albumi, joka oli kokonaisuudeltaan enemmän kuin pelkkä kokoelma yksittäisiä lauluja tai singlejä. Albumi myös merkitsi Beatlesille uuden aikakauden alkamista niin musiikillisesti kuin filosofisestikin. Yhtye esimerkiksi teki uusia studiokokeiluja. Myös sanoituksissa Beatles haki yksinkertaisten rakkauslaulujen sijaan uutta, syvällisempää suuntaa. Kahden albumin tauon jälkeen kaikki kappaleet olivat yhtyeen itse tekemiä, mikä oli standardikäytäntö myös jatkossa.

Yhtyeen kotimaassa Britanniassa levy oli listaykkösenä yhdeksän viikon ajan ja pysyi listalla kaikkiaan 42 viikkoa. Myös kriitikoilta Rubber Soul on saavuttanut arvostusta, ja esimerkiksi vuonna 2003 Rolling Stone -lehti valitsi sen viidenneksi 500 kautta aikojen parasta albumia -listallaan. Lisäksi monet Beatles-kirjailijat pitävät albumia yhtenä hienoimmista Beatlesin kirjoittamista ja äänittämistä mestariteoksista.

Yhdysvalloissa Rubber Soul oli Beatlesin yhdeksäs studioalbumi. Siellä albumin julkaisi Capitol Records hieman erilaisena versiona. Yhdysvaltain-versiosta puuttuvat kappaleet ”Drive My Car”, ”Nowhere Man”, ”What Goes On” ja ”If I Needed Someone”, joiden tilalla ovat Britanniassa jo edellisellä Help!-levyllä ilmestyneet ”I’ve Just Seen a Face” ja ”It’s Only Love”. Yhdysvalloissa Rubber Soul oli listaykkösenä kuusi viikkoa, ja sitä on myyty siellä yli neljä miljoonaa kappaletta.

Beatlesin edellinen albumi Help! oli ilmestynyt elokuussa 1965, mutta siitä huolimatta yhtyeen levy-yhtiö EMI ja tuottaja George Martin halusivat edellisvuosien tapaan uuden albumin joulumarkkinoille.^[6]

Kun Rubber Soulin sessiot alkoivat 12. lokakuuta, Beatlesilla oli kasassa vain vähän materiaalia, minkä vuoksi yhtyeen oli pakko kirjoittaa ja äänittää tusinan verran uusia kappaleita neljän viikon aikana. The Beatles – suuri historia -kirjan kirjoittajan Tenho Immosen mukaan yhtye vastasi haasteeseen luomalla innovatiivisia poplauluja, kuten ”Norwegian Wood (This Bird Has Flown)”, ”Nowhere Man” ja ”In My Life”. Lisäksi Beatles laajensi studiokokeilujaan ottamalla mukaan kappaleisiin sitarin, fuzz-basson ja urkuharmonin.^[7] Kappaleissa ”Michelle” ja ”Girl” käytettiin kreikkalaistyylisiä kitaramelodioita. George Martinin pianosoolon kappaleessa ”In My Life” haluttiin kuulostavan cembalolta, joten se äänitettiin puolinopeudella ja oktaavia alempaa, minkä jälkeen nauha muutettiin normaaliin pyörimisnopeuteen.^[8]

Albumi äänitettiin Abbey Roadin studioilla loka–marraskuussa 1965.^[9] Ensimmäisenä työstettiin kappaletta ”Run for Your Life”.^[8] Sessioiden päätyttyä yksi kappale jäi uupumaan, jolloin mukaan otettiin edellisen Help!-levyn sessioissa yli jäänyt ”Wait”,^[9] johon tehtiin vielä hieman päällekkäisäänityksiä.^[10] Yhdysvaltain-painoksen kappaleet ”I’ve Just Seen a Face” ja ”It’s Only Love” oli äänitetty 14. ja 15. kesäkuuta 1965.^[5]

Sessioissa nauhoitettiin myös yksi kappale, joka ei päätynyt albumille. Kyseinen ”12-Bar Original” oli Beatlesin ensimmäinen instrumentaali, ja yhtye yritti tehdä siitä Booker T. & the M.G.’s -tyylistä R&B- ja soul-kappaletta. ”12-Bar Original” julkaistiin lopulta vuoden 1996 Anthology 2 -kokoelmalla.^[8]

Rubber Soul merkitsi uusien ideoiden alkamista niin musiikillisesti kuin filosofisestikin. Tenho Immonen on todennut, että levyn myötä yhtyeen jäsenet alkoivat kasvaa aikuisiksi. John Lennonin mukaan albumin mukana päättyi yhtyeen ”lapsenomainen heimovaihe”, ja vastaavasti alkoi uusi, ”itsetajuinen kausi”. Albumi oli Beatlesin ensimmäinen, joka oli kokonaisuutena enemmän kuin pelkkä kokoelma yksittäisiä lauluja tai singlejä.^[7]

»Asiat olivat muuttumassa. Suuntaus liikkui poispäin ”Thank You Girlin”, ”From Me to Youn” ja ”She Loves Youn” kaltaisesta popmaisesta kamasta. Varhainen materiaali oli suunnattu faneillemme ajatuksella ’Olkaa kilttejä, ostakaa tämä levy’, mutta nyt olimme tulleet pisteeseen, jossa ajattelimme, että ’Se siitä. Nyt voimme siirtyä lauluihin, jotka ovat aiempaa surrealistisempia, vähän viihdyttävämpiä.’»
(Paul McCartney, yhtyeen jäsen^[10])

Yhtye oli päättänyt ennen albumin levyttämistä, että kaikki kappaleet tulisivat olemaan sen jäsenten itse tekemiä. Kyseistä kaavaa jatkettiin aina yhtyeen hajoamiseen asti, pienenä poikkeuksena Let It Be -albumin vajaan 40 sekunnin pituinen lainakappale ”Maggie Mae”.^[11][12]

Albumin neljästätoista kappaleesta seitsemässä John Lennonin osuus kirjoittajana on yli puolet. Kokonaan hänen tekemiään ovat ”Nowhere Man”, ”Girl” ja ”Run for Your Life”, ja lisäksi ”Norwegian Wood (This Bird Has Flown) on lähes täysin hänen käsialaansa. ”The Word” on Lennonin ja Paul McCartneyn yhdessä tekemä, mutta enimmäkseen Lennonin aikaansaama. Myös ”What Goes On” oli alkujaan Lennonin varhainen kappale, joka äänitystilanteessa kirjoitettiin McCartneyn ja rumpali Ringo Starrin kanssa osittain uudelleen. ”In My Life” -kappaleen sävellystä sekä Lennon että McCartney väittivät myöhemmin omakseen, mutta sanoitus on Lennonin. McCartney kirjoitti yksin laulut ”You Won’t See Me” ja ”I’m Looking Through You”. Hän teki myös valtaosan kappaleesta ”Michelle”, jonka väliosan kirjoittamisessa Lennon auttoi häntä. ”Drive My Car” on McCartneyn sävellys, mutta Lennon oli apuna sen sanoittamisessa. George Harrison kirjoitti kappaleet ”Think for Yourself” ja ”If I Needed Someone”.^[13]

Harrisonin rooli studiossa oli merkittävä, sillä hän teki lukuisia sovitusehdotuksia, jotka määrittävät levyn äänimaailmaa. Hänen mieltymyksensä amerikkalaiseen soul- ja R&B-musiikkiin vaikuttivat ”Drive My Carin” basso- ja kitaraosuuksien syntyyn. Harrisonin kasvava kiinnostus intialaista musiikkia kohtaan puolestaan kuului ”Norwegian Wood (This Bird Has Flown)” -kappaleessa soivassa sitarissa.^[8]

Rumpali Ringo Starr sai ensimmäistä kertaa nimensä lauluntekijätietoihin kappaleessa ”What Goes On”, jonka tekijäksi hänet yhdessä Lennonin ja McCartneyn kanssa merkittiin. Starrin itsensä mukaan hänen panoksensa oli ”noin viisi sanaa”.^[8]

Itse musiikin lisäksi myös sanoituksissa yhtye haki uutta suuntaa verrattuna aiempiin yksinkertaisiin tyttö-poika-tarinoihin.^[14] Laajempien teemojen tavoittelu oli pienimuotoisesti aloitettu jo edellislevyn kappaleissa ”Help!” ja ”You’ve Got to Hide Your Love Away”.^[10] Beatlesin musiikkikustantaja Dick James oli kritisoinut yhtyettä siitä, ettei suurin osa sen sanoituksista etene mihinkään tai kerro tarinaa. Uuteen sanoitustyyliin vaikuttivat myös Bob Dylanin kappaleet ”Subterranean Homesick Blues” ja ”Like a Rolling Stone”, jotka kuultuaan Beatlesin jäsenet ymmärsivät, kuinka kauas poplaulujen aiheita pystyi siirtämään, ja että heidänkin tulisi ottaa jatkossa asia huomioon. Monet muut brittiläiset yhtyeet olivat jo seuranneet Dylanin viitoittamaa tietä ja julkaisseet singlejä, jotka olivat perinteisiä popkappaleita syvällisempiä. Esimerkiksi The Rolling Stonesin ”(I Can’t Get No) Satisfaction”, The Kinksin ”See My Friends”, The Animalsin ”We Gotta Get out of This Place” ja The Whon ”My Generation” sisälsivät sosiaalisia ja seksuaalisia näkemyksiä, jotka Tenho Immosen mukaan saivat Beatlesin sanoitukset näyttämään hieman kesyiltä.^[15]

Rubber Soulin järjestyksessään toinen raita ”Norwegian Wood (This Bird Has Flown)” oli yksi ensimmäisistä Beatles-kappaleista, jossa pääosassa oli musiikin sijaan sanoitus. Jo sen ensimmäiset sanat olivat tavallisuudesta poikkeavat: ”Minulla oli kerran tyttö/Vai pitäisikö sanoa/Että hänellä oli kerran minut”. Sanoitus otettiin sittemmin mukaan englantilaista runoutta esittelevään antologiaan.^[16]

Brittipainoksen avauskappale ”Drive My Carin” tekstin on tulkittu sisältävän seksuaalisia vihjeitä. Myös sukupuoliroolit ovat kääntyneet päinvastaisiksi, sillä tekstissä nainen kohdistaa sanansa miehelle. Kappaleen viimeisessä säkeistössä Lennonin ja McCartneyn laulamissa sanoissa on pieniä eroja. ”Drive My Caria” seuraava ”Norwegian Wood (This Bird Has Flown)” käsittelee John Lennonin avioliiton ulkopuolista suhdetta. Lennonin ystävän Pete Shottonin mukaan kyse oli Lennonille läheisestä lehtinaisesta.^[14] Kolmas kappale ”You Won’t See Me” äänitettiin albumin viimeisessä sessiossa 11. marraskuuta. Laulun teksti käsittelee McCartneyn ja Jane Asherin parisuhdetta, ja kappaleessa kertoja valittaa, kuinka hän kärsii siitä, ettei toinen vastaa puheluihin eikä halua tavata.^[17]

”Nowhere Man” on ensimmäisiä Beatles-kappaleita, joka ei kerro rakkaudesta. Se syntyi, kun Lennon oli eräänä aamuna viiden tunnin ajan yrittänyt tehdä uutta laulua, kunnes lopetti ja meni makaamaan vuoteeseen. Silloin hän oli alkanut ajatella olevansa ”mies ei missään istumassa ei missään”, ja laulu sai alkunsa. ”Nowhere Man” on ”Helpin” ja ”I’m a Loserin” tavoin kappale, joka käsittelee Lennonin omaa riittämättömyyden tunnetta. ”Think for Yourself” on albumin ensimmäinen kahdesta George Harrisonin kirjoittamasta laulusta. Harrison muisteli myöhemmin, että se käsitteli todennäköisesti Britannian hallitusta. Paul McCartney soittaa siinä fuzz-bassoa.^[18]

”The Word” oli McCartneyn yritys tehdä hyvä laulu vain yhtä nuottia käyttämällä. Sanoitus edustaa Beatlesille siirtymävaihetta, sillä siinä sekoittuvat yhtyeen alkuajoille tyypillinen ”tyttö tapaa pojan” -tyylinen tarina ja myöhempien vuosien hippityylinen ”rauhaa ja ymmärrystä” -teema. Vaikka ”The Word” kertoo rakkaudesta, se ei ole rakkauslaulu, vaan siinä käsiteltävä rakkaus tuo ”vapautta ja valoa” ja opastaa ”oikealle tielle”. Myöhemmin John Lennon sanoi laulun kertovan oivaltamisen hetkestä, jonka kannabiksen ja LSD:n käyttäjät väittävät kokevansa. A-puolen päättävä ”Michelle” oli ollut raakileena olemassa jo 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Tuolloin McCartney oli kuullut liverpoolilaisissa taideopiskelijajuhlissa erään opiskelijan soittavan ranskalaiselta kuulostavaa laulua, ja hieman myöhemmin McCartney sävelsi kappaleesta parodiaversion. Rubber Soulin äänityksissä hän ja John Lennon viimeistelivät kappaleen. McCartney halusi säilyttää alkuperäisen ranskalaisen tunnelman, joten hän nimesi kappaleen ranskalaisen naisen nimen mukaan, ja lisäsi sanoitukseen joitakin ranskankielisiä sanoja.^[19]

Albumin B-puolen aloittaa Ringo Starrin laulama country-tyylinen ”What Goes On”. Beatles oli esittänyt sen tuottaja George Martinille jo maaliskuussa 1963 mahdollisena ehdokkaana ”Please Please Me” -singlen seuraajaksi. ”Girl” valmistui sessioiden viimeisenä kappaleena, ja se oli John Lennonin suurimpia suosikkeja hänen omista Beatles-kappaleistaan. Laulussa esiintyvän tytön esikuvana ei ollut kukaan todellinen ihminen, vaan haavekuva täydellisestä naisesta. Kappaleen teksti käsitteli myös kristinuskoa ja erityisesti katolilaista ajattelua, jonka mukaan onnen saavuttaminen edellyttää kärsimystä.^[20]

”I’m Looking Through You” käsittelee ”You Won’t See Men” tavoin Paul McCartneyn ja Jane Asherin suhteen säröilystä. Kappaleessa syytetään naista siitä, että tämä on muuttunut, ja vihjataan, että rakkaus on loppumassa. Tenho Immosen mukaan sanoitus oli McCartneyn siihen mennessä katkerin. ”In My Life” -kappaleen pohjana toimi John Lennonin kirjoittama runo, jossa hän muisteli lapsuutensa suosipaikkojaan Liverpoolissa. Runossa oli mainittu monia liverpoolilaisia paikannimiä, mutta laulun tekstistä tuli yleismaailmallisempi kuoleman ja rappeutumisen kohtaamista käsittelevä teos. Laulun kohta, jossa mainitaan kuolleet ja elävät ystävät, viittaa aivokasvaimeen kuolleeseen Stu Sutcliffeen sekä Lennonin pitkäaikaiseen ystävään Pete Shottoniin. Lennon on kertonut, että ”In My Life” oli hänen ensimmäinen kappaleensa, joka todella ja tietoisesti kertoi hänen omasta elämästään.^[21]

Kappale ”Wait” äänitettiin jo edellislevy Helpin sessioissa, mutta jätettiin kyseiseltä albumilta pois. Rubber Soulillekin se otettiin vain siksi, että muuten valmiilta levyltä puuttui yksi laulu. George Harrisonin ”If I Needed Someone” on folkrock-tyylinen kappale, joka säveltäjänsä mukaan sai vaikutteita etenkin The Byrds -yhtyeen levytyksistä ”The Bells of Rhymney” ja ”She Don’t Care About Time”. Albumin päättää ”Run for Your Life”, joka John Lennonin mukaan oli pelkkä kiireessä tehty ”hutaisu”. Idean laulun aiheeseen hän sai Elvis Presleyn laulun ”Baby Let’s Play House” säkeestä I’d rather see you dead little girl, than see you with another man. (suom. Näen sinut mieluummin kuolleena, pieni tyttö, kuin toisen miehen kanssa.) Nämä rivit myös aloittavat ”Run for Your Lifen”.^[22]

Rubber Soulin Yhdysvaltain-painos eroaa kappalelistan osalta Britannian-versiosta. Beatlesin Yhdysvaltain levy-yhtiö Capitol Records pyrki luomaan siitä The Byrds- ja Bob Dylan -tyylisen folkrock-albumin, jonka se oletti miellyttävän enemmän amerikkalaista yleisöä. Albumille lisättiin Britanniassa edellisellä Help!-albumilla ilmestyneet ”I’ve Just Seen a Face” ja ”It’s Only Love”, jotka olivat puuttuneet saman levyn Yhdysvaltain-painoksesta. Vastaavasti albumilta poistettiin laulut ”Drive My Car”, ”Nowhere Man”, ”What Goes On” ja ”If I Needed Someone”, jotka ilmestyivät lopulta kesäkuussa 1966 albumilla Yesterday and Today. Rubber Soulin Yhdysvaltain-painos eroaa äänimaailmaltaan huomattavasti siitä, miltä Beatles oli tavoitellut albumin kuulostavan.^[23][24][25]

Myös joissakin samoissa kappaleissa on eroja. Esimerkiksi ”I’m Looking Through You” -kappaleen stereoversion alussa on virhe, joka kuitenkin on jätetty levylle.^[23] Se on mukana myös kanadalaisessa versiossa. Kappaleessa ”The Word” John Lennonin laulu on tuplattu, ja lopun häivytys kestää pidempään. Tavallisen stereopainoksen lisäksi Yhdysvalloissa julkaistiin myös ”Dexter stereo” -versio, johon oli lisätty kaikuefektiä.^[25]

Paul McCartneyn mukaan albumin nimi Rubber Soul (suom. kumisoul, kumisielu) oli peräisin mustilta bluesmuusikoilta, jotka käyttivät Mick Jaggerista ja hänen Rolling Stones -yhtyeensä esittämästä musiikista nimitystä ”plastic soul” (suom. muovisoul). John Lennon on kertonut, että Rubber Soul oli McCartneyn keksimä nimi. Lennonin mukaan se oli pelkkä sanaleikki, jolla oletettavasti tarkoitettiin englantilaista soulia.^[8]

Rubber Soulin kansikuvan otti Robert Freeman, ja siinä on vääristyneen muotoiset kasvokuvat yhtyeen jäsenistä. Lopputulos syntyi vahingossa, kun Freeman ja Beatles olivat kokoontuneet valitsemaan kanteen päätyvän kuvan. Freeman heijasti diat valkoiselle pahville, mutta koska pahvit olivat hieman kallellaan, kuvat näkyivät pitkulaisina. Yhtyeen jäsenet innostuivat lopputuloksesta ja pyysivät Freemania tekemään lopullisista kuvista vastaavanlaisia.^[9]

Kannen Rubber Soul -logon suunnitteli ja piirsi Freemanin kutsusta lontoolainen art director Charles Front. Häntä ei koskaan merkitty levyn tietoihin sen tekijäksi, vaikka logoa jäljiteltiin 1960-luvun hippiaikakaudella runsaasti. Vuonna 2007 Bonhams huutokauppasi logon 10 000 punnalla. Sitä ennen logo oli ollut 42 vuotta Frontin ullakolla.^[25]

»Oli Beatles LSD:n perään tai ei, en tiedä, mutta minä en todellakaan ollut. Kyse oli täysin albumin nimestä. Jos koputtaa kumipuuta, niin silloin siitä saa pisaran mallisen jutun, joten rupesin miettimään sitä esittävän muodon luomista, joka alkaisi kapeana ja leviäisi sitten. Minulle maksettiin 26 guineaa ja viisi šillinkiä.»
(Charles Front, Rubber Soul -logon suunnittelija ja piirtäjä^[25])

Albumin kannessa oli uutta ja poikkeuksellista se, ettei siinä ollut esittäjän nimeä.^[9]

Britannian- ja Yhdysvaltain-versioiden kansikuvat eroavat hieman toisistaan. Britannialaisessa versiossa Rubber Soul -logo on punainen, mutta Yhdysvaltain-versiossa painoksesta riippuen ruskea tai vihreä.^[25]

With the Beatles- ja Beatles for Sale -albumien tavoin Rubber Soulilta ei julkaistu Britanniassa yhtäkään singleä. Sen sijaan julkaistiin kahden A-puolen single ”Day Tripper” / ”We Can Work It Out”, joka ilmestyi samanaikaisesti albumin kanssa sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.^[25]

Suomessa albumin kappale ”Michelle” nousi singlelistan toiseksi.^[26] Yhdysvalloissa julkaistiin helmikuussa 1966 single ”Nowhere Man” / ”What Goes On”, mutta molemmat kappaleet ilmestyivät siellä Rubber Soulin sijaan kesäkuussa 1966 albumilla Yesterday and Today.^[24][27]

Koska albumin kappaleita ei julkaistu läheskään kaikissa maissa singleinä, monet muut esittäjät kiinnostuivat niiden levyttämisestä. Esimerkiksi kappaleesta ”Michelle” tehtiin vuoteen 1972 mennessä 629 cover-versiota.^[6] The Overlanders -yhtyeen versio nousi tammikuussa 1966 Britannian listaykköseksi kolmen viikon ajaksi.^[26]

Parlophone-levymerkki julkaisi Rubber Soulin Britanniassa 3. joulukuuta 1965. Albumi nousi Record Retailer -lehden listalle 11. joulukuuta ja kärkeen 25. joulukuuta. Ykkösenä se pysyi yhteensä yhdeksän viikon ajan, ja listaviikkoja kertyi yhteensä 42. Rubber Soul nousi kärkeen myös Disc Weekly-, Melody Maker- ja New Musical Express -lehtien listoilla.^[2] Suomessa albumi oli listaykkönen tammikuussa 1966.^[6]

Yhdysvalloissa albumin julkaisi 6. joulukuuta Capitol Records. Joulukuun 25. päivänä Rubber Soul nousi ensimmäisen kerran Billboard 200 -listalle, ja ensimmäisen kuudesta listaykkösviikostaan se saavutti 8. tammikuuta 1966. Levy säilyi Billboardin listalla kaikkiaan 59 viikkoa. Lisäksi albumi nousi Cash Boxin ja Record Worldin listojen kärkeen. Rubber Soulia myytiin Yhdysvalloissa ensimmäisen yhdeksän päivän aikana 1,2 miljoonaa kappaletta, ja kokonaismyyntimäärä on sittemmin noussut yli neljän miljoonan.^[3]

Suomessa Helsingin Sanomat käsitteli albumia sunnuntaina 19. joulukuuta 1965 ilmestyneessä numerossaan. Arvostelija kiinnitti huomiota yhtyeen musiikilliseen muutokseen. Hän vertaa kappaletta ”Michelle” edellislevy Helpin lauluun ”Yesterday”, jotka molemmat käyvät hänen mielestään esimerkkinä yhtyeen uudesta tyylistä. Lähimpänä vanhojen menestysten tyyliä on kappale ”Wait”, joka tuo mieleen A Hard Day’s Night -albumin tunnelman.^[28]

»Nyt mummokin melkein riemastuu kuunnellessaan erään tunnetun yhtyeen esityksiä. Jotain on todella tapahtunut: Beatles-yhtye on kasvanut, vanhentunut ja viisastunut. Kaupallisesta musiikista on tullut kaunista musiikkia, sähkökitaran riehakkaimmat soinnut ovat vaihtuneet milloin kansanlaulun milloin balladin sävelmiksi. Beatles on hiljentynyt. Nyt saavat muut yhtyeet meluta. – – Nyt uusi riemukas osaava ja todella elinvoimainen Beatles-yhtye on tehnyt uuden LP:n jolta löytää paljon niin nuori kuin vanhakin kuuntelija.»
(Helsingin Sanomat 19.12.1965.^[28])

Yhdysvaltalainen Rolling Stone -musiikkilehti sijoitti Rubber Soulin viidenneksi vuonna 2003 julkaistulla 500 kautta aikojen parasta albumia -listallaan.^[29] Lisäksi monet Beatles-kirjailijat pitävät Rubber Soulia yhtenä hienoimmista Beatlesin kirjoittamista ja äänittämistä mestariteoksista.^[30]

Albumilla ollut ”Michelle” saavutti amerikkalaisen äänilevyteollisuuden myöntämän Grammy-palkinnon ”Vuoden lauluna”.^[6] Englantilainen The Overlanders levytti kappaleen ja nousi tulkinnallaan sikäläisillä listoilla kolmeksi viikoksi ykköseksi.^[31] ”Michellestä” tehtiin seuraavien kuuden vuoden aikana yli 600 cover-versiota.

Suomalaisen musiikkitoimittaja Jake Nymanin mukaan Rubber Soul on teknisestä näkökulmasta edistyksellinen, aikaansa edellä oleva albumi. Nyman toteaa Onnenpäivät 2 -kirjassaan, että Rubber Soulin myötä mahdollisesti ensimmäistä kertaa oivallettiin LP-levyn mahdollisuudet taiteellisen kokonaisuuden luomiseen. Esimerkiksi The Beach Boysin Brian Wilson loi yhtyeen Pet Sounds -albumin vuonna 1966 Rubber Soulin innoittamana.^[6]

Beatles-tutkija Mark Lewisohn on kuvannut Rubber Soulia ”kestäväksi ja hyvin tarpeelliseksi sillaksi Helpin moitteettoman popmusiikin ja Revolverin kokeilevien ideoiden välillä”.^[6]

1965–1966

Valtio	Korkein sijoitus	Listaviikot	Nousu listalle	Lähde
Britannia	1.	42	11.12.1965	[2]
Suomi	1.		tammikuu 1966	[6]
Yhdysvallat	1.	59	25.12.1965	[6][32]
Ranska	5.	1	11.12.1965	[33]

Myöhemmät ajankohdat

Valtio	Korkein sijoitus	Listaviikot	Nousu listalle	Lähde
Portugali	14.	2	viikko 38/2009	[34]
Ruotsi	17.	5	18.9.2009	[35]
Uusi-Seelanti	25.	2	14.9.2009	[36]
Belgia (Flanderi)	26.	23	19.9.2009	[37]
Tanska	31.	2	18.9.2009	[38]
Meksiko	39.	4	viikko 37/2009	[39]
Australia	41.	1	27.9.2009	[40]
Belgia (Wallonia)	49.	12	19.9.2009	[41]
Sveitsi	51.	3	20.9.2009	[42]
Itävalta	53.	2	25.9.2009	[43]
Espanja	59.	5	13.9.2009	[44]
Alankomaat	87.	10	26.9.2009	[45]

Laulu 1: John Lennon • 2: Paul McCartney • 3: George Harrison • 4: Ringo Starr • Viimeisenä +taustalaulu.

^[4]

Laulu 1: John Lennon • 2: Paul McCartney • 3: George Harrison • Viimeisenä +taustalaulu.

^[5]

Muusikot

• John Lennon – laulu, taustalaulu, rytmikitara, akustinen kitara, tamburiini kappaleissa ”Drive My Car”, ”You Won’t See Me”, ”Think for Yourself”, ”Wait” ja ”If I Needed Someone”
• Paul McCartney – laulu, taustalaulu, bassokitara, fuzz-basso kappaleessa ”Think for Yourself”, piano kappaleissa ”You Won’t See Me” ja ”The Word”
• George Harrison – soolokitara, taustalaulu, laulu kappaleissa ”Think for Yourself” ja ”If I Needed Someone”, akustinen kitara kappaleessa ”Michelle”, sitar kappaleessa ”Norwegian Wood (This Bird Has Flown)”, tamburiini kappaleessa ”I’m Looking Through You”
• Ringo Starr – rummut, laulu kappaleessa ”What Goes On”, tamburiini kappaleessa ”Norwegian Wood (This Bird Has Flown)”, marakassit kappaleessa ”Think for Yourself”, Hammond-urut kappaleessa ”I’m Looking Through You”

• Mal Evans – Hammond-urut kappaleessa ”You Won’t See Me”
• George Martin – harmoni kappaleissa ”The Word” ja ”If I Needed Someone”, piano kappaleessa ”In My Life”, tamburiini kappaleessa ”Run for Your Life”

Muut

• George Martin – tuottaja
• Norman Smith – äänittäjä
• Robert Freeman – valokuvaus

^[4][10]

• Immonen, Tenho: The Beatles – suuri historia. Tampere: Pop-lehti, 2005. ISBN 952-5546-08-X
• Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3

• Albumin painosten ja kappaleiden teknisiä tietoja. (englanniksi)
• Yhtyeen jäsenet kertovat albumin kappaleista. (englanniksi)