sui

sui

1. (taivutusmuoto) aktiivin indikatiivin preesensin konnegaatiomuoto verbistä sukia
2. (taivutusmuoto) imperatiivin yksikön 2. persoonan muoto verbistä sukia
3. (taivutusmuoto) imperatiivin yksikön 2. persoonan konnegaatiomuoto verbistä sukia

sui

1. luu

sui

1. (taivutusmuoto) monikko sanasta sua

sui

1. supistuma sanoista su ja i

• (klassinen) IPA: /ˈsu.iː/, [ˈsʊ.iː]
• (kirkkolatina) IPA: /ˈsu.i/, [ˈsuː.i]

suī

1. (possessiivinen taivutusmuoto) yksikön maskuliinin genetiivimuoto sanasta suus
2. (possessiivinen taivutusmuoto) yksikön neutrin genetiivimuoto sanasta suus
3. (possessiivinen taivutusmuoto) monikon maskuliinimuoto sanasta suus
4. (refleksiivinen) genetiivimuoto sanasta sē

• indoeurooppalaisen kantakielen sanajuuresta *swe

sūs

1. (taivutusmuoto) yksikön datiivimuoto sanasta sūs
2. (taivutusmuoto) yksikön ablatiivimuoto sanasta sūs

sui

1. (taivutusmuoto) aktiivin indikatiivin perfektin yksikön 1. persoonan muoto verbistä suō
2. (taivutusmuoto) passiivin preesensin infinitiivi verbistä suō

• Charlton T. Lewis and Charles Short: A Latin Dictionary Clarendon Press, Oxford (1879): ”sui”
• Charlton T. Lewis: An Elementary Latin Dictionary Harper & Brothers, New York (1891): ”sui”
• Félix Gaffiot: Dictionnaire Illustré Latin-Français Hachette, s.v., Pariisi (1934): ”sui”
• Meissner, Carl; Auden, Henry William: Latin Phrase-Book, Macmillan and Co., Lontoo (1894)

sui

1. (taivutusmuoto) indikatiivin yksikön 1. persoonan preesens verbistä esser

sui

1. (taivutusmuoto) indikatiivin yksikön 1. persoonan preesens verbistä estre

sui

1. kiivetä, kavuta

• latinan sanasta subīre < aktiivin infinitiivin preesens verbistä subeō (’lähestyä’, ’lähentyä’, ’lähetä’)

• suire, suiuș

sui

1. huonosti

• (Hanoi) IPA: [s̪uj˧˧]
• (Huế) IPA: [ʂuj˧˧]
• (Hồ Chí Minhin kaupunki) IPA: [ʂuj˧˥]