Sunderland AFC

Sunderland
Koko nimi	Sunderland Association Football Club
Lempinimet	The Black Cats[1]
Perustettu	1879
Kenttä	Stadium of Light
– kapasiteetti	49 000
Sarja	Mestaruussarja
Omistaja	Kyril Louis-Dreyfus
Puheenjohtaja	Kyril Louis-Dreyfus
Päävalmentaja	Régis Le Bris
}} Kotipeliasu }} Vieraspeliasu }} Kolmas peliasu
Infobox OKNimi-testi OK

Sunderland Association Football Club on jalkapalloseura Sunderlandista, Englannin koillisosasta. Joukkue pelaa Englannin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla mestaruussarjassa. Sunderland on historiansa aikana voittanut Englannin mestaruuden kuudesti; parempaan on pystynyt vain viisi seuraa. Sunderlandin viimeisin mestaruus on vuodelta 1936. Seura on voittanut myös FA Cupin 1937 ja 1973.

Sunderland pelaa kotiottelunsa Englannin suurimpiin kuuluvalla 49 000 -paikkaisella Stadium of Light -stadionilla. Joukkueen paikallisvastustaja on naapurikaupungin Newcastle United, jota vastaan pelattavaa ottelua kutsutaan Tyne–Wear derbyksi. Seurojen välinen kilpailuasetelma on yksi kiihkeimmistä Englannissa.

Sunderland AFC perustettiin vuonna 1879, kun samana vuonna Hendon Board Schooliin opettajaksi tullut skotlantilainen James Allan kutsui koolle opettajien kokouksen perustaakseen jalkapalloseuran. Uuden seuran nimeksi tuli Sunderland and District Teachers’ Association Football Club. Seuraavana vuonna myös muut kuin opettajat päästettiin mukaan, ja seura muutti nimekseen Sunderland Association Football Club. Ensimmäisinä vuosinaan se osallistui paikallisiin cup-kilpailuihin, kuten esimerkiksi Durham Cupiin, jonka se voitti 1884. Seuraavana vuonna Sunderland osallistui ensi kertaa FA Cupiin.^[2][3]

Rajoitetun ammattilaisuuden tultua mahdolliseksi 1880-luvun lopussa Sunderland ryhtyi hankkimaan pelaajia. Perustaja James Allan vastusti ammattilaisuutta, erosi seurasta ja perusti Sunderland Albionin. Englannin liiga perustettiin 1888, mutta Sunderland ei päässyt mukaan, sillä muut seurat vastustivat pitkiä pelimatkoja Koillis-Englantiin. Kaksi vuotta myöhemmin Sunderland anoi uudestaan pääsyä mukaan, ja se valittiinkin Stoken tilalle. Ensimmäisellä kaudellaan Sunderland sijoittui seitsemänneksi, mutta kaudella 1891–1892 se voitti 1. divisioonan mestaruuden ja pääsi FA Cupin välieriin. Menestys jatkui seuraavalla kaudella Sunderlandin uusiessa mestaruuden ylivoimaisella erolla Preston North Endiin.^[4] Kaudella 1893–1894 seura jäi Aston Villan jälkeen toiseksi, mutta voitti jälleen kaudella 1894–1895. Kaikilla mestaruuskausilla Sunderlandin John Campbell voitti liigan maalikuninkuuden.^[5] Vuonna 1898 Sunderland muutti Roker Parkille, josta tuli sen kotikenttä lähes sadaksi vuodeksi.^[6][3]

Sunderlandin mestaruuksiin johdattanut Tom Watson siirtyi vuonna 1896 Liverpoolin valmentajaksi. Häntä seurannut Robert Campbell valmensi seuraa kolme kautta, minkä jälkeen valmentajaksi tuli Alex Mackie. Mackie johdatti Sunderlandin vuonna 1900 kolmanneksi, vuonna 1901 toiseksi ja kaudella 1901–1902 mestaruuteen, joka oli seuran neljäs.^[7]

Sunderland hankki vuonna 1911 ennätyksellisellä 1 200 punnan siirtosummalla Charlie Buchanin, josta tuli yksi seuran kaikkien aikojen parhaista maalintekijöistä. Buchan muodosti vaarallisen hyökkäysparin George Holleyn kanssa. Sunderland hankki muitakin uusia pelaajia, kuten puolustajat Charlie Gladwinin ja Joe Butlerin. Kausi 1912–1913 alkoi heikosti, ja Sunderland oli viimeisenä seitsemän ottelun jälkeen, mutta sitten tulokset paranivat. Sunderland hivuttautui kohti sarjan kärkeä ja lopulta voitti mestaruuden neljän pisteen erolla Aston Villaan. Buchan voitti maalikuninkuuden 32 maalilla. Samalla kaudella Sunderland eteni myös FA Cupin loppuotteluun ensimmäistä kertaa, mutta hävisi sen Aston Villalle 0–1.^[3]

Englannin liiga taukosi ensimmäisen maailmansodan ajaksi, ja sen jälkeen monet Sunderlandin pelaajat eivät olleet enää parhaimmillaan. Valmentaja Bob Kyle rakensi joukkuetta uudestaan, ja seura ylsi kaudella 1922–1923 sarjassa toiseksi Buchanin voitettua jälleen maalikuninkuuden. Seuraavan kerran Sundeland oli toinen kaudella 1934–1935. Seuraavalla kaudella Sunderland voitti kuudennen ja viimeisimmän mestaruutensa Raich Carterin ja Bobby Gurneyn tehdessä 31 maalia kumpikin. Kautta varjosti Birminghamia vastaan pelatussa ottelussa loukkaantuneen maalivahti Jimmy Thorpen kuolema. Kaudella 1936–1937 Sunderland sijoittui sarjassa vasta kahdeksanneksi, mutta FA Cupissa se eteni loppuotteluun. Finaalissa Sunderland kohtasi Preston North Endin ja voitti cupin ensimmäisen kerran lukemin 3–1.^[3]

Toisen maailmansodan jälkeen Sunderland pelasi edelleen pääsarjatasolla, mutta vaihtelevalla menestyksellä. Kaudella 1949–1950 seura sijoittui kolmanneksi vain pisteen päähän mestaruuden voittaneesta Portsmouthista. 1950-luvulla Sunderland käytti paljon rahaa pelaajahankintoihin ja sitä kutsuttiin ”Bank of England” -seuraksi (suom. Englannin pankki). Seura maksoi suuren siirtosumman muun muassa Len Shackletonista, Ivor Broadisista ja Trevor Fordista. Shackletonin 20 050 punnan siirtosumma oli aikansa ennätys.^[8] Vuonna 1957 Sunderland oli osallisena talousskandaalissa, jossa sen todettiin maksaneen pelaajille maksimipalkkaa suurempia korvauksia. Sunderland sai aikansa suurimmat sakot ja kolme sen johtajista elinikäisen toimitsijakiellon. Useita seuran pelaajia sai pelikieltoja, ja sakot saanut pitkäaikainen valmentaja Bill Murray erosi. Sekaisin ollut Sunderland putosi vuonna 1958 2. divisioonaan pelattuaan pääsarjatasolla 68 vuotta.^[6][9]

Valmentaja Alan Brown rakensi joukkuetta uudestaan ja onnistui nostamaan seuran takaisin 1964. Brown lähti nousun myötä seurasta ja Sunderland yritti hankkia menestystä uusilla hankinnoilla kuitenkaan ilman mainittavia onnistumisia. Brown palasi uudestaan Sunderlandin valmentajaksi neljä vuotta myöhemmin. Hän sai pidettyä vaikeuksissa olleen seuran pääsarjassa, mutta kausi 1969–1970 päättyi putoamiseen. Ensimmäinen kausi 2. divisioonassakaan ei mennyt hyvin ja Brown sai potkut kun seuraavakin lähti huonosti käyntiin. Tilalle palkattiin Bob Stokoe.^[6][10]

Stokoen johdolla Sunderland eteni FA Cupin finaaliin 1973. Loppuottelussa oli vastassa edellisen vuoden voittaja, Leeds United, jota pidettiin ylivoimaisena ennakkosuosikkina.^[11] Odotusten vastaisesti Sunderland voitti ottelun 1–0 ensimmäisenä alemman sarjatason joukkueena yli 40 vuoteen. Ottelun suurimmat sankarit olivat maalivahti Jimmy Montgomery ja voittomaalin tehnyt Ian Porterfield.^[12] Voiton myötä Sunderland pääsi ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran eurocupiin, 1973–1974 Cup-voittajien cupiin. Seura voitti ensimmäisellä kierroksella Vasas SC:n yhteistuloksella 3–0, mutta putosi toisella kierroksella Sportingia vastaan.^[13]

Vuonna 1976 Sunderland voitti Stokoen johtamana 2. divisioonan ja nousi takaisin pääsarjatasolle. Kausi 1976–1977 ei lähtenyt hyvin käyntiin, ja Stokoe erosi. Lopulta kausi päättyi putoamiseen.^[6][14]

Sunderland vietti 2. divisioonassa neljä kautta, kunnes se nousi takaisin pääsarjatasolle 1980. Vuonna 1985 Sunderland pääsi ensimmäistä kertaa liigacupin loppuotteluun, jonka se hävisi Norwich Citylle 0–1.^[15] Kausi 1984–1985 päättyi putoamiseen. Kaksi vuotta myöhemmin seura putosi 3. divisioonaan, mutta nousi heti ensimmäisellä yrityksellä takaisin. Paluun pääsarjatasolle Sunderland teki 1990, vaikka hävisi karsintafinaalin Swindonille. Swindonin nousu peruttiin talousongelmien vuoksi ja Sunderland otettiin tilalle. Tällä kertaa vierailu 1. divisioonassa kesti yhden kauden.^[6][16]

Vuonna 1992 Sunderland ylsi FA Cupin loppuotteluun ollessaan 2. divisioonassa, mutta Liverpool voitti ottelun 2–0. Keväällä 1995 Sunderland oli lähellä putoamista kolmannelle sarjaportaalle, mutta erotetun Mick Buxtonin tilalle palkattu Peter Reid onnistui välttämään putoamisen. Ensimmäisellä täydellä kaudellaan Reid johdatti Sunderlandin 1. divisioonan (Valioliigan perustamisen jälkeen toiseksi korkein sarjaporras) mestaruuteen ja nousuun Valioliigaan. Kausi 1996–1997 Valioliigassa päättyi putoamiseen.^[16][17] Vuonna 1997 Sunderland muutti 99 vuoden jälkeen Roker Parkilta uudelle 42 000 katsojan Stadium of Lightille (suom. Valon stadion).^[6]

Heti putoamista seuranneella kaudella Sunderland oli lähellä nousua, mutta hävisi karsintafinaalin. Kaudella 1998–1999 Sunderland keräsi ennätykselliset 105 pistettä ja voitti 1. divisioonan. Noustuaan seura jatkoi hyviä otteitaan ja sijoittui Valioliigan kaudella 1999–2000 seitsemänneksi, joka oli seuran paras sijoitus 45 vuoteen. Sunderlandin Kevin Phillips voitti 30 maalillaan liigan maalikuninkuuden ja Euroopan Kultainen kenkä -palkinnon.^[18] Seuraavakin kausi päättyi seitsemänteen sijaan, mutta sitten otteet heikkenivät ja lopulta tammikuussa 2001 Reid sai potkut.^[6][17]

Sunderland putosi Valioliigasta 2003 kerättyään vain 19 pistettä, mikä oli ennätyksellisen vähän. Mick McCarthyn johdolla seura nousi mestarina jälleen 2005, mutta vierailu Valioliigassa kesti vain yhden kauden. Sunderland keräsi vain 15 pistettä, mikä oli jälleen uusi ennätys.^[6][19]

Mestaruussarjaan putoamisen jälkeen Sunderlandin entisen pelaajan, Niall Quinnin, johtama Drumaville Consortium hankki seuran omistukseensa. Päävalmentajaksi palkattiin Roy Keane, joka vei Sunderlandin takaisin Valioliigaan. Kesällä 2009 Sunderland sai jälleen uuden omistajan, kun irlantilais-yhdysvaltalainen Ellis Short osti seuran.^[20]

2010-luvun alkupuolella Sunderland taisteli usein putoamista vastaan ja säilyi vain täpärästi 2013, 2015 ja 2016. Kaudella 2016–2017 seura lopulta putosi sijoituttuaan sarjassa viimeiseksi. Kausi mestaruussarjassakin alkoi heikosti ja lopulta Sunderland putosi kolmanneksi korkeimmalle sarjaportaalle toista kertaa historiassaan. Netflix-sarja Sunderland ’Til I Die kertoo kaudesta. Kauden päätyttyä epäsuosittu Ellis Short myi seuran Stewart Donaldille ja päävalmentajaksi kesken kauden tulleen Chris Colemanin tilalle palkattiin Jack Ross.^[21][22]

Sunderlandin ensimmäinen kausi Ykkösliigassa päättyi nousukarsintojen finaaliin, jonka se hävisi Charltonille. Ross sai potkut toisenkin kauden alun mentyä myös alle odotusten ja hänen tilalleen palkattiin Phil Parkinson.^[23] Koronaviruspandemian takia keskeytynyt kausi päättyi lopulta 8. sijaan, joka oli Sunderlandin kaikkien aikojen huonoin sarjasijoitus.^[24] Kolmas kausi Ykkösliigassa ei alkunut odotusten mukaisesti ja Parkinson sai joulukuussa potkut ja hänen tilalleen tuli Lee Johnson.^[25] Helmikuussa 2021 seura siirtyi Kyril Louis-Dreyfusin omistukseen.^[26] Sunderland ei taaskaan noussut ja helmikuussa Johnsonin tilalle palkattiin Alex Neil.^[27] Neilin johdolla Sunderland sijoittui sarjassa viidenneksi, mutta nousi Mestaruussarjaan voitettuaan nousukarsinnat kukistamalla finaalissa Wycombe Wanderersin.^[28]

Elokuussa 2023 Alex Neil siirtyi Stoken valmentajaksi ja hänen tilalleen palkattiin Tony Mowbray.^[27]

Sunderlandilla on historiansa aikana ollut kahdeksan stadionia. Perustamisensa jälkeen se pelasi Blue House Fieldillä Hendonissa. Vuosina 1881–1886 Sunderland pelasi The Cedarsilla, Groves Fieldillä, Horatio Streetillä ja Abbs Fieldillä. Vuonna 1886 seura muutti Newcastle Roadille, jossa sen otteluita seurasi parhaimmillaan yli 20 000 katsojaa. Sunderland voitti Newcastle Roadilla ollessaan kolme mestaruutta ja 1800-luvun lopun lähestyessä oli selvää, että seura tarvitsi suuremman stadionin.^[29]

Seura muutti vuonna 1898 Roker Parkille, josta tuli sen pitkäaikainen koti. Roker Parkin kapasiteettia kasvatettiin, ja vuonna 1912 sinne mahtui 50 000 katsojaa. 1930-luvulla virallinen kapasiteetti oli 60 000, mutta stadionin katsojaennätys on 75 118 FA Cupin ottelussa Derby Countya vastaan 1933. Myöhemmin stadionille asennettiin istuimet, ja lopulta sen kapasiteetti pieneni 22 500 katsojaan.^[30]

Lopulta Sunderland päätti muuttaa pois huonoon kuntoon menneeltä Roker Parkilta. Uusi Stadium of Light (suom. Valon stadion) rakennettiin Roker Parkin lähistölle. Stadion valmistui 1997 ja tuolloin sen kapasiteetti oli 42 000 katsojaa. Muutamaa vuotta myöhemmin stadionia laajennettiin 49 000 -paikkaiseksi. Stadium of Light on yksi Englannin suurimmista stadioneista, ja siellä on pelattu myös Englannin maaotteluita.^[29][31]

Vaikka Sunderlandin kaupunki ei ole erityisen iso (noin 175 000 asukasta), Sunderlandin katsojamäärät ovat erittäin suuria. Esimerkiksi kaudella 2014–2015 Valioliigassa Sunderland keräsi keskimäärin 43 217 katsojaa, mikä oli sarjan kuudenneksi suurin määrä.^[32] Kolmannella sarjaportaallakin seuran katsokeskiarvo oli kaudella 2018–2019 yli 31 000, mikä on sarjatason ennätys.^[33]

Sunderlandilla on kannattajia ympäri Englantia ja maailmaa. Sillä on yli 70 virallista kannattajayhdistystä muun muassa Australiassa, Brasiliassa, Etelä-Afrikassa, Intiassa, Nigeriassa, Skandinaviassa ja Taiwanissa.^[34]

Sunderlandin suurin kilpailija on paikallisvastustaja Newcastle United. Newcastle sijaitsee vain 15 kilometrin päässä ja molemmat seurat kuuluvat Englannin menestyneimpiin. Seurojen välinen ottelu, Tyne–Wear derby, on yksi kiihkeimmistä Englannissa.^[35] Seuran alkuvuosina sillä oli kiivas kilpailuasetelma Sunderlandin perustajan uuden seuran, Sunderland Albionin, kanssa.^[3]

Päivitetty 24. tammikuuta 2023 ^[36]

Nro Paikka Pelaaja 1 M Anthony Patterson 2 P Niall Huggins 3 P Dennis Cirkin 4 K Corry Evans (kapteeni) 5 P Daniel Ballard 6 P Danny Batth 7 K Leon Dajaku 8 K Elliot Embleton 10 K Patrick Roberts 11 P Lynden Gooch 12 M Alex Bass 13 P Luke O’Nien 14 H Ross Stewart

Nro Paikka Pelaaja 16 H Amad Diallo (lainassa Manchester Unitedista) 17 K Abdoullah Ba 18 K Ellis Taylor 19 H Jewison Bennette 20 K Jack Clarke 21 K Alex Pritchard 24 K Dan Neil 25 K Edouard Michut (lainassa Paris Saint-Germainista) 26 P Bailey Wright 30 M Jacob Carney 32 P Trai Hume 42 P Aji Alese

Sunderlandin Hall of Fame perustettiin vuonna 2019 seuran 140-vuotisjuhlien yhteydessä, jolloin siihen nimettiin ensimmäiset 11 henkilöä.^[37]

Hall of Fameen valitut pelaajat (suluissa vuodet seurassa):^[38]

• Bobby Gurney (1925–1939)
• Bobby Kerr (1966–1979)
• Charlie Buchan (1910–1925)
• Charlie Hurley (1957–1969)
• James Allan (perustaja)
• Jimmy Montgomery (1961–1977)
• John Auld (1890–1895)
• Len Ashurst (1958–1970)
• Len Shackleton (1947–1958)
• Niall Quinn (1996–2002)
• Raich Carter (1932–1939)

Siirryttyään ammattilaisuuteen 1886, Sunderland pestasi päävalmentajakseen Tom Watsonin. Hän on myös seuran menestynein valmentaja kolmella mestaruudellaan. Pisimpään seuraa valmensi Bob Kyle vuosina 1905–1928.^[39][23]

Päävalmentajat

Luettelossa on vain vakituiset valmentajat.

Liiga

• 1. divisioona / Valioliiga (1. sarjataso)
  • 1892, 1893, 1895, 1902, 1913 ja 1936
• 2. divisioona, 1. divisioona / Mestaruussarja (2. sarjataso)
  • 1976, 1996, 1999, 2005, 2007
• 3. divisioona, 2. divisioona / Ykkösliiga (3. sarjataso)
  • 1988

Cup

• FA Cupin voitto
  • 1937, 1973
• FA Charity Shieldin voitto
  • 1937
• FA Youth Cupin voitto^[40]
  • 1967, 1969

^[41]

• Virallinen sivu