Sinfonia nro 2 (Mahler)

Gustav Mahlerin sinfonia nro 2 c-molli, lisänimeltään "Ylösnousemussinfonia", on sävelletty vuosina 1884–1894, tarkistettu 1903.

Sopraanolle, altolle, sekakuorolle, orkesterille ja uruille sävelletty toinen sinfonia jatkaa siitä, mihin ensimmäinen päättyy. Teoksen viidestä osasta altto-laulajaa käytetään ensin neljännessä osassa ja finaalin lopussa käytetään sen lisäksi myös sopraanoa ja kuoroa. Heti toisessa sinfoniassaan Mahler lähti viemään sinfoniaa äärimmäisiin mittoihin. Teoksen kokonaiskesto on runsaat 80 minuuttia, ja sen alkuosa kestää noin kaksikymmentä minuuttia. Tässä alkuosassa hallitsevana elementtinä on marssimainen mollissa kulkeva teema. Mahlerin tapaan mennään ajoittain rauhallisiin, kauniisiin jaksoihin ja ajoittain suuriin purkauksenomaisiin voimakkaisiin vaiheisiin. Alkuosaa on luonnehdittu rakenteeltaan "laajennetuksi sonaattimuodoksi". Sinfonian kaksi seuraavaa osaa ovat molemmat kestoltaan noin 10-minuuttisia ja luonteeltaan kepeän tanssimaisia.

Toinen osa on valssimainen ländler, kolmas osa taas on Mahlerille tyypillinen, humoristisia sävyjä sisältävä scherzo. Neljäs osa on lyhyt, orkesterin ja alttolaulajan osa, jonka Mahler sävelsi alun perin Des Knaben Wunderhorn -kokoelmaansa, mutta poisti sen sieltä käyttääkseen laulua tässä teoksessa. Viimeinen osa on runsaan puolen tunnin mittainen. Sen ensimmäiset kymmenen minuuttia on katkelmallista ja tunnelmoivaa musiikkia. Melodiat eivät lähde käyntiin ennen kuin noin kymmenen minuutin kohdalla seuraavan marssimaisen teeman myötä, joka on välillä jäntevä ja hilpeä, mutta muuttuu myöhemmin raskassävyisemmäksi. Ennen kuoron mukaan tuloa seuraa vielä runsaan viiden minuutin mittainen tunnelmoiva jakso, jossa kuullaan esimerkiksi konserttilavan ulkopuolelle siirrettyjen torvien ja huilujen rytmiltään hyvin vapaamuotoinen osa. Lopulta tulevat mukaan kuoro ja solistit. Finaalin päätös alkaa kuoron "mystisellä" (mysterioso) osuudella mutta yltyy mahtipontiseksi.

• Sir Simon Rattle, City of Birmingham Symphony Orchestra (EMI, 1986, kahden CD:n boksi)
• Otto Klemperer, Philharmonia-orkesteri (EMI, 1962, mahtuu yhdelle CD:lle)
• Klaus Tennstedt, Lontoon filharmoninen orkesteri (LPO, 2010)
• Benjamin Zander, Filharmoninen orkesteri (Linn, 2013, Super Audio CD (SACD))
• James Levine, Israelin filharmoninen orkesteri (Helicon, 2011)
• Sir Simon Rattle, Berliinin filharmonikot (Warner Classics, 2011)
• Paavo Järvi, Frankfurtin radion sinfoniaorkesteri (Virgin Classics, 2009) ^[1]
• Jonathan Nott, Bambergin sinfoniaorkesteri (Tudor, 2010, Super Audio CD (SACD)
• Bernard Haitink, Chicagon sinfoniaorkesteri (CSO Resound, 2009 (saatavana myös SACD-versio)
• Valery Gergiev, Lontoon sinfoniaorkesterin kuoro (LSO Live, 2009, Super Audio CD (SACD)) ^[2]
• Ivan Fischer, Budapestin festivaalinen orkesteri (Channel, 2006, Super Audio CD (SACD))
• Michael Tilson Thomas, San Franciscon sinfoniaorkesteri (Avie, 2004, Super Audio CD (SACD))