Tukaanit

Tukaanit
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Linnut Aves
Lahko:	Tikkalinnut Piciformes
Heimo:	Tukaanit Ramphastidae Vigors, 1825
Alaheimot ja suvut[1]
Ramphastinae Arakarit Pteroglossus Jalotukaanit Aulacorhynchus Pikkutukaanit Selenidera Tukaanit Ramphastos Vuoritukaanit Andigena Capitoninae Kardinaalisepät Eubucco Kruunusepät Capito Semnornithinae Väkänokkasepät Semnornis Megalaiminae Nokiseppä Caloramphus Vihersepät Psilopogon Lybiinae Ampiaisseppä Buccanodon Iso-oliiviseppä Cryptolybia Kaljunaamasepät Gymnobucco Maasepät Trachyphonus Mustasepät Pogonornis Paksunokkasepät Lybius Pikkusepät Pogoniulus Sulttaaniseppä Trachylaemus Tummasepät Stactolaema Viirusepät Tricholaema
Katso myös
Tukaanit Wikispeciesissä   Tukaanit Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Tukaanit, aikaisemmin myös pippurinsyöjät^[2] (Ramphastidae) ovat Keski- ja Etelä-Amerikan trooppisilla alueilla esiintyvä tikkalintuheimo. Varsinaiset tukaanit tunnetaan ilmarakoja täynnä olevasta suuresta, kaarevasta, ja sivusuunnassa litteästä nokasta. Nokka on sisältä erittäin kevyttä luuta, ja sen päällä on keratiinia^[3].

Tukaanien heimoon kuuluu yli 50 lajia. 11 niistä on uhanalaisia tai silmälläpidettäviä lajeja. Tukaaneja uhkaavat Amazonin sademetsän hävittäminen, metsästys ja eläinten salakuljetus.^[4] Suurimmat lajit kuuluvat Ramphastos-sukuun,^[3] ja kaikista lajeista suurin ja tunnetuin on kuningastukaani. Tukaanien heimoon luetaan nykyisin myös sepät, jotka aiemman luokittelun mukaan kuuluivat erilliseen seppien heimoon Capitonidae.^[5]

Tukaanit ovat sosiaalisia ja äänekkäitä lintuja, ja ne elävät jopa 20 linnun laumoissa.^[3][4] Vuoritukaaneja lukuun ottamatta tukaanit asuvat aina samassa paikassa, eli ne eivät ole muuttolintuja.^[3] Tukaanit voivat elää jopa 20-vuotiaiksi.^[4]

Tukaanilajien koko vaihtelee noin 30 senttimetristä yli 60 senttimetriin ja 95 grammasta 860 grammaan.^[6] Tukaanin kokonaispituudesta jopa kolmasosa voi olla pelkkää nokkaa. Nokan reunat ovat sahalaitaiset. Monella lajilla nokka on värittynyt vihreän, punaisen, keltaisen ja valkoisen sävyillä. Väritys saattaa auttaa lintuja tunnistamaan toisensa ja pelästyttää muita lintuja, kuten haukkoja. Tukaanien höyhenpeite on useimmiten musta ja rinta värikäs. Siivet ovat lyhyet ja pyöreät ja pyrstö pitkä.^[3]

Tutkijat arvelevat, että tukaanien nokka on niin suurikokoinen siksi, koska se toimii siten pelotteena muille linnuille tai tekee vaikutuksen kumppaniehdokkaisiin. Kolmas teoria on, että pitkä nokka auttaa tukaaneja ylettämään vaikeissa paikoissa oleviin ruokiin^[6]. Tukaanit pystyvät myös ohjaamaan nokan verenkiertoa. Jos niillä on kuuma, ne ohjaavat viilentyäkseen liian lämmön nokkaansa.^[4]

Lyhyiden siipien ja pitkän pyrstön ja nokkansa vuoksi tukaanit ovat kömpelöitä lentäjiä.^[3]

Useimmat tukaanilajit ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät enimmäkseen hedelmiä^[4][6], mutta niiden lisäksi myös muun muassa linnunmunia, hyönteisiä, käärmeitä, sammakoita ja joskus jopa pieniä nisäkkäitä. Hedelmiä tukaanit etsivät suurissa laumoissa. Syömisen aikana tukaani nappaa ruokaa nokkansa kärkeen, taivuttaa päätään taaksepäin ja nielaisee.^[3]

Tukaanit pesivät löytämissään puunkoloissa ja munivat normaalisti 2–4 munaa. Vanhemmat hautovat munia vuorotellen. Lajista riippuen hautomisaika on 16 päivästä yli kuuteen viikkoon. Kuoriutuneet poikaset ovat kaljuja ja sokeita. Ne avaavat silmänsä aikaisintaan kolmen viikon kuluttua kuoriutumisesta ja lähtevät pesästä noin 45 päivää kuoriutumisen jälkeen. Siinä ajassa ne ovat kasvattaneet melkein yhtä suuren nokan kuin täysikasvuisella tukaanillakin on. Poikaset ja vanhemmat saattavat asua pitkän aikaa samassa laumassa senkin jälkeen, kun poikaset ovat jo itsenäistyneet.^[3]

Tukaaninpoikasia metsästävät haukat, kotkat ja pöllöt sekä boakäärmeet, jaguaarit ja pitkähäntäkissat. Suuri nokka ei ole tarpeeksi vahva, jotta tukaani voisi käyttää sitä tappelussa^[4]. Vaaran uhatessa linnut pitävätkin kovaa ääntä pelottaakseen petoa ja kertoakseen vaarasta muulle laumalle.^[6]