Jokirapu

Jokirapu
Uhanalaisuusluokitus
Vaarantunut [1]
Suomessa:
Erittäin uhanalainen [2]
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso:	Äyriäiset Crustacea
Luokka:	Kuoriäyriäiset Malacostraca
Lahko:	Kymmenjalkaiset Decapoda
Heimo:	Jokiäyriäiset Astacidae
Suku:	Astacus
Laji:	astacus
Kaksiosainen nimi
Astacus astacus (Linnaeus, 1758)
Katso myös
Jokirapu Wikispeciesissä   Jokirapu Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Jokirapu eli rapu^[2] (Astacus astacus) on kymmenjalkaisiin kuuluva sisävesien äyriäinen. Se on Euroopan yleisin luonnonvarainen rapulaji, ja sen esiintymisaluetta ovat järvet ja virtaavat vedet pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa Ranskasta Venäjälle asti. Suomessa se on levinnyt maan eteläosien vesistöistä myös Itä- ja Pohjois-Suomeen.

Jokiravun esiintymistä on voimakkaasti rajoittanut rapurutto, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tuhosi jokirapukannat lähes koko Euroopasta. Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva täplärapu (Pacifastacus leniusculus), jota on istutettu Euroopan eri maiden (myös Suomen) vesistöihin, kestää rapuruttoa jokirapua paremmin, mutta taudinkantajana saastuttaa vesistöt niin, ettei jokirapukanta enää menesty samassa vesistössä. Jokirapu on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi (luokitus EN A2 a,b,c,e)^[3], vaikka laajempi eurooppalainen uhanalaisuusluokittelu on vaarantunut (VU).

Ravulla on kymmenen raajaa ja ravun ruumis koostuu 19 jaokkeesta, joista osa on kasvanut yhteen. Joka jaokkeessa on pari raajoja tai muita lisäkkeitä.^[4] Eturaajat ovat kehittyneet voimakkaiksi saksiksi, ja seuraavien jalkaparien päässä on pienet pihdit. Takaruumis eli pyrstö on taipuisa, sillä sen kuusi jaoketta ovat erillisiä; näissä jaokkeissa ravulla on uimaraajat. Ravun koko ruumista suojaa erittäin kehittynyt kitiinikuori. Väritykseltään rapu on tyypillisesti vihertävän tai sinertävän ruskea, mutta myös sinisiä, punaisia ja jopa valkoisia yksilöitä tavataan silloin tällöin.

Rapu vaihtaa kuorta säännöllisesti ja kasvaa vain sinä aikana kun uusi kuori on vielä joustava.^[4] Pyyntikokoinen rapu (10 cm) on noin 5–9 vuoden ikäinen. Rapu pystyy aistimaan hajuja ja makuja tuntosarvillaan, suuosillaan ja myös saksien kärjillä. Ravun silmät ovat tappien päässä, ja se voi halutessaan liikuttaa toista niistä siten, että se näkee eteen- ja taaksepäin yhtä aikaa.

Ravun verenkierto on melko avoin, mutta hyvin kehittynyt. Sydän sijaitsee selkäkilven alla. Kiduksista tuleva hapekas, väritön kudosveri kulkee sydämeen, josta sydän pumppaa sen kuuden valtimon kautta eri puolilla kehoa sijaitseviin verionteloihin. Näistä onteloista veri palaa kiduksien kautta sydänpussiin ja sieltä edelleen sydämeen.^[5]

Aikuinen rapu on lähes kaikkiruokainen. Etupäässä se syö pohjalle vajonnutta kuollutta ainesta ja kasviravintoa, mutta myös hyönteisiä, toukkia, nilviäisiä, mätiä ja kuolleita eläimiä. Näin ravut vähentävät pohjalle sedimentoituvaa ainesta sekä vesikasvillisuutta. Rapu vie ravinnon suuhunsa raajoillaan. Ravut ovat myös kannibaaleja: ne syövät pienempiä tai heikentyneitä lajitovereitaan.^[4] Voimakkaimmat ravut saattavat syödä sairastuneet, mikä on osasyynä esimerkiksi raputautien leviämiseen. Ravut saattavat myös taistella keskenään reviiristään tai ruoastaan. Taistelussa heikommaksi itsensä tunteva saattaa pudottaa saksensa.^lähde?

Jokiravut viihtyvät kaikenlaisissa vesistöissä, parhaiten ranta-alueella enintään noin kolmen metrin syvyyteen asti.^[4] Jokirapuja on saatu merroilla jopa 20 metrin syvyydestä järviltä, joilla on ravuille sopivia elinalueita näin syvällä. Parhaiten niille sopii hyvälaatuinen, hapekas, ei liian hapan vesi sekä kiinteä pohja, jossa on piilopaikkoja runsaasti eikä liikaa kasvillisuutta. Ravut ovat hämärissä liikkuvia yksineläjiä. Ravut ovat vaihtolämpöisiä ja niiden aktiivisuutta säätelee siten veden lämpötila, joten talvella ne liikkuvat vain harvakseltaan.^lähde?

Jokiravut selviytyvät myös vähähappisissa vesissä, joten niitä on aikoinaan pidetty jopa akvaariossa.^[6] Rauhoitetun luonnonvaraisen eläimen hallussapitolupia ei kuitenkaan nykyisin myönnetä juuri muille kuin eläintarhoille, tutkimuslaitoksille ja vastaaville.^[7]

Koirasrapu on sukukypsä yleensä kolmekesäisenä, naaras vuotta myöhemmin. Ravut parittelevat syksyllä omilla oleskelupaikoillaan. Parittelu aloitetaan rituaalinomaisten liikkeiden ja eleiden avulla. Parittelun aikana koiras levittää sukuaukosta tulevan maitin naaraan takimmaisten kävelyjalkojen väliin ja pyrstön alapinnalle. Maiti kovettuu naaraan kuoren pinnalle muutaman millin pituisiksi vaaleiksi paketeiksi. Tavallisesti naaras laskee mätimunat (noin 100–300 kappaletta) 3–6 viikon kuluttua ensimmäisestä parittelusta ja voi siten paritella usean koiraan kanssa. Kovettunut maiti sulaa mädinlaskun yhteydessä ja hedelmöittää mätimunat. Naaras kantaa mätimunia leveän pyrstönsä alla seuraavaan kesään kunnes poikaset kuoriutuvat mätimunista yleensä kesä-heinäkuun aikana. Myös vastakuoriutuneet ravunpoikaset viettävät naaraan pyrstön alla elämänsä pari ensimmäistä päivää.^lähde?

Jokirapu oli alkuperäisenä eurooppalaisena rapuna erittäin herkkä rapurutolle sen saapuessa Eurooppaan 1860-luvulla ja myöhemmin Suomeen 1890-luvulla. Ensimmäinen rapuruttoaalto hävitti suomalaisen rapukannan lähes olemattomiin ja romahdutti raputalouden. Suomen vesistöt ovat kuitenkin monimuotoisia ja osa jokiravuista onnistui selviytymään rapurutosta. Jokirapuja istutettiin sen kaupallisen arvon vuoksi täysin uusiin aiemmin ravuttomiin vesiin ja rapuruton tyhjentämiin vesiin vaihtelevalla menestyksellä. Tämän istutuskäytännön yhtenä seurauksena oli eri jokirapukantojen altistaminen rapurutolle kerta toisensa jälkeen.^lähde?

Rapurutto on ollut erittäin tappava tauti, joka on aiheuttanut suuren valintapaineen jokirapukannoissa. Rapurutolla itsellään on myös ollut tarve kehittyä vähemmän vaaralliseksi, sillä taudille on itsemurha tappaa kaikki isäntäyksilöt ja siten menettää kasvualustansa.^lähde? Suomalaisten ahkeran jokirapujen istuttamisen ja jokiravun sekä rapuruton muutospaineen vaikutuksesta näyttää Suomeen kehittyneen muutamia jokirapukantoja, jotka kestävät rapuruttoa ja voivat toimia rapuruton oireettomina kantajina.^[8] Jokirapu on siten noin 150 vuoden aikana pystynyt kehittämään luonnonkantoja, jotka voivat tulla toimeen tietynlaisten rapuruttokantojen kanssa. Tämä antaa toivoa jokiravun paremmasta tulevaisuudesta.^[9]

Jokirapukannat ovat Suomessa taantuneet hitaasti viimeistään 1860-luvulta lähtien. Jokirapusaalis on maassa romahtanut osapuilleen kymmenesosaan 1900-luvun alun tasosta ja vakiintunut 2–3 miljoonaan yksilöön.^[10] Jokiravun esiintymisalue on yhä pohjoisemmassa Suomessa, josta esimerkkinä, tosin ikävänä, on Kemijoki, jonka runsaan jokirapukannan rapurutto tuhosi 2010-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. ^[11] Ilmaston lämpeneminen näkyy selvästi jokiravun levittäytyessä yhä pohjoisemmaksi. Eteläisessä Suomessa jokirapu on joutunut erittäin ahtaalle täpläravun vallatessa alaa ja levittäessä erittäin tappavaa rapuruton PsI-genotyyppiä.^lähde?

Suomessa ravun pyydystys on kalastusasetuksen mukaan sallittu vain ravustuskautena, joka alkaa vuosittain 21. heinäkuuta kello 12 ja päättyy lokakuun lopussa. Muun osan vuodesta se on rauhoitettu.^[12]

Jokirapukantojen taantumiseen on vaikuttanut rapuruton lisäksi ojituksista ja turvetuotannosta aiheutuva veden laadun heikkeneminen. Rapukantojen tärkein suojelukeino on estää rapuruton leviäminen.^[13]

• Rapujuhla

• Särömaa, Matti J.: Rapukirja. Helsinki: Tammi, 1997. ISBN 951-31-0975-5
• Kilpinen, Kari: Suomen rapu : ravun nousu, tuho ja tulevaisuus. (246 s.) Helsinki: Edita, 2003. ISBN 9789513737962

• Asiaa ravusta -ohjelmasarja (äänitaltiointeja) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ylen Elävä arkisto: Ravut herrojen herkusta koko kansan pöytään
• LIFE+ RapuKamu