Ranskan aateli

Ranskan aateli oli ranskalaiseen sääty-yhteiskuntaan kuulunut aristokraattinen luokka ennen vuonna 1789 käynnistynyttä Ranskan suurta vallankumousta. Nykyaikana Ranskassa esiintyy yhä periytyviä aatelisarvoja, vaikkakaan aatelistoa säätynä ei enää ole.^[1]

Ranskan aatelijärjestelmä erosi monin osin esimerkiksi brittiläisestä aatelista. Ranskassa aatelius tarkoitti ennen kaikkea tietynlaista yksilön asemaa lain edessä, joka saavutettiin määrätyillä ehdoilla ja joka soi yksilölle tiettyjä oikeuksia. Aateli tässä merkityksessä lakkautettiin aluksi Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä ja uudestaan vuonna 1870 Ranskan kolmannen tasavallan myötä.^[1]

Ranskassa esiintyi myös maaomistuksiin liittyviä aatelisarvoja. Aatelisuus ja aatelisarvo ovat ranskalaisessa kontekstissa osin eri asiaa merkitseviä käsitteitä. Aatelinen oli kuka tahansa aatelisluokaan kuuluva ja tietyn laillisen aseman omaava yksilö, kun taas aatelisarvot olivat osan aatelisista omistamia maaomistukseen liittyviä arvonimiä. Perinnöllisiä aatelisarvoja esiintyy Ranskassa tänäkin päivänä, vaikkakaan niillä ei olekaan relevanssia henkilön laillisten oikeuksien kannalta, eikä niihin liity enää maaomistuksia.^[1]

Ranskalaiset aatelisarvot juontavat juurensa merovingihallitsijoiden ajalle, noin 500-700 luvuille. Alkuperäiset aatelisarvot johdettiin kyseisen aikakauden sotilasjohtajien nimityksistä, ja ne viittasivat tiettyyn konkreettiseen asemaan osana sotilasorganisaatiota. Esimerkiksi herttuan (duc) arvo perustui johtajaa tarkoittavaan latinan sanaan dux. Nimityksellä viitattiin tietyn maakunnan korkeimpaan sotilasjohtajaan. Kreivin (comte) arvo taas johdettiin latinan kumppania tarkoittavasta sanasta comes. Nimityksellä tarkoitettiin kuninkaan henkilökohtaiseen seurueeseen kuulunutta korkea-arvoista upseeria tai tietyn kaupungin lähiympäristön suojeluun asetettua sotilaskomentajaa.^[1]

Ajan myötä sotilasvirat alkoivat kytkeytyä yhä tiiviimmin määrättyihin maa-alueisiin. Hallitsijat alkoivat palkitsemaan itselleen uskollisia johtajia rahan sijaan maaomistuksilla, joiden tuotoilla upseerin oli tarkoitus kyetä ansaitsemaan palkkansa. Alun perin maaomistus ja siihen liittyvä sotilasvirka annettiin korkeintaan eliniäksi. Pian aatelisarvon ja maaomistuksen välinen yhteys muuttui kuitenkin erottamattomaksi, ja aatelisarvon haltijat alkoivat siirtää maaomistuksiaan ja niihin liittyviä arvoja perillisilleen.^[1]

Noin 800- ja 1100- lukujen välisenä aikana edellä kuvattu järjestelmä kehittyi institutionalisoituun ja vakiintuneeseen muotoon, josta käytetään usein nimitystä feodalismi. Feodaalijärjestelmässä ylhäisaateli vannoi muodollisesti uskollisuutta kuninkaalle, ja vastaavasti alemmat aateliset vannoivat uskollisuutta oman alueensa ylemmälle aateliselle. Aateliset myös saattoivat luoda uusia alempia aatelisvirkoja antamalla osan maaomistuksestaan alamaiselleen uskollisuutta ja sotilaspalvelua vastaan.^[1]

Osassa Eurooppaa monarkin valta muodostui lopulta verrattain heikoksi, ja maaomistuksia hallinnoivat aateliset saattoivat usein syrjäyttää kuninkaan merkittävimpänä vallankäyttäjänä. Ranskassa näin ei käynyt. Kruunu onnistui huolella suunniteltujen avioliittojen, aatelisarvojen ostamisten ja aatelisarvojen riistämisten kautta haalimaan haltuunsa lopulta lähes kaikki varhaiseen feodaaliaateliin kuuluneet aatelisarvot. 1500-luvun aikana prosessi saatiin lähes päätökseen, ja tämän jälkeen Ranskassa ei enää esiintynyt alkuperäisiin feodaaliomistuksiin liittyviä herttuan tai markiisin arvoja. Myös suurin osa alkuperäisistä kreivin ja varakreivin arvoista yhdistettiin kruunuun 1600-luvun aikana.^[1]

1300-luvulta alkaen Ranskassa kuninkaat alkoivat perustaa uusia aatelisarvoja kruunun itselleen haalimien tilalle. Arvoja myönnettiin lähinnä kuninkaan uskolliseksi tiedetylle lähipiirille. Aluksi perustettiin lähinnä uusia herttuan ja kreivin arvoja. 1500-luvulta alkaen alettiin perustaa myös markiisin arvoja.^[1]

Kuninkaan perustamat aatelisarvot erosivat varhaisemmista feodaaliarvoista muutamalla olennaisella tavalla. Uudet arvot eivät perustuneet varhaiskeskiajan sotilasviroista historiallisesti kehittyneille maaomistuksille, vaan ne olivat luonteeltaan kuninkaan myöntämiä erioikeuksia. Uusiin aatelisarvoihin liittyi kyllä poikkeuksetta maaomistus, mutta omistus oli yleensä pieni verrattuna feodaaliaatelin hallinnoimiin herttua- ja kreivikuntiin. Aatelisen valta omistuksiin oli myös rajatumpi, kuin aiemman feodaaliaatelin. Lisäksi maaomistusta ei voinut enää jakaa osiin. Näin ollen aatelinen ei esimerkiksi kyennyt luomaan itse uusia alempia aatelisarvoja alamaisilleen tai perillisilleen. Aatelisarvon pystyi myös perimään vain yksi perillisistä.^[1]

Mikäli aatelisomistus myytiin, ei siihen liittyvä aatelisarvo yleensä siirtynyt ostajalle. Ajan myötä osa aatelisarvoihin liittyvistä maaomistuksista ajautuikin muiden kuin aatelisten haltuun. Yleensä aateliin kuulumattomalla, mutta aatelisomistusta hallinnoivalla henkilöllä oli maahan samat oikeudet kuin aatelisella. Hän siis pystyi keräämään alueelta veroja ja sai muutenkin hyödyntää omistustaan. Hän ei kuitenkaan voinut käyttää itsestään esimerkiksi kreivin tai markiisin nimitystä. Aatelisomistusta hallinnoiva henkilö saattoi käyttää itsestään esimerkiksi nimitystä seigneur. Mikäli sama suku piti hallussaan samaa aatelisarvoon liittyvää maaomistusta neljän sukupolven ajan, saattoi suku saada lopulta varsinaisen aatelisarvon.^[1]

Aatelisarvoja alettiin institutionalisoida 1500-luvulta alkaen. 1575 annetussa asetuksessa määrätään aatelisarvojen jakautuvan viiteen asteeseen, joille oli asetettu ehtoja niihin liittyvän maa-alueen kokoon ja tuloihin liittyen. Arvot olivat korkeimmasta alimpaan:^[1]

1. Herttua (duc)

2. Markiisi (marquis)

3. Kreivi (comte)

4. Varakreivi (vicomte)

5. Paroni (baron)

Käytännössä hierarkia oli lähinnä nimellinen. Vain herttuan arvo miellettiin yleensä muita arvoja korkeammaksi ja siihen liittyi tiettyjä herttualle ominaisia erioikeuksia, joita alemmilla aatelisarvoilla ei esiintynyt. Käytännön sosiaalisessa hierarkiassa olennaiset erottelut olivat herttuan ja alempien aatelisarvojen välinen ero, ja aatelisarvoa kantavan aatelin ja maattoman aatelin välinen ero. Arvioitaessa tietyn henkilön sosiaalista arvostusta tärkeintä oli yleensä se, kuinka pitkä aatelinen sukulinja hänellä oli, millaisia suhteita hänellä oli muihin sukuihin esimerkiksi avioliiton kautta ja millaisessa virassa hän mahdollisesti toimi. Aatelisarvon nimellinen korkeus oli usein arvostukselle toissijaista.^[1]

Ranskan suuri vallankumous johti aatelin erioikeuksien lakkauttamiseen. Feodaalijärjestelmään liittyvä laillinen perusta aatelisarvoille lakkautettiin 4. elokuuta 1789. Aatelisarvot olivat tämän jälkeen vielä hetken olemassa ilman varsinaista yhteiskunnallista merkitystä, kunnes kesäkuun 1790 lopussa aatelisarvot lakkautettiin virallisesti.^[1]

Napoleon perusti aatelisarvot uudelleen vuodesta 1804 alkaen. Aluksi Napoleonin perustamat aatelisarvot liittyivät vain muutamiin valtion korkeimpiin virkoihin. Vuodesta 1808 alkaen hän perusti jälleen vallankumousta edeltäneen hierarkian, johon kuului herttuan, kreivin ja paronin aatelisarvot. Napoleon ei kuitenkaan palauttanut vallankumousta edeltänyttä feodaalijärjetelmää. Napoleonin perustamat aatelisarvot kytkeytyivät omintakeisella tavalla maaomistuksiin ja ne noudattivat omalaatuista perimysjärjestystä.^[1]

Bourbon-restauraatio laajensi edelleen Napoleonin palauttamaa aatelisjärjestelmää ja toisaalta myös hylkäsi muutamia Napoleonin uudistuksia. Lopulta muutosten myötä aatelisarvot erotettiin kokonaan maaomistuksesta. Myös uusia perinnöllisiä, mutta maaomistuksiin liittymättömiä aatelisarvoja luotiin.^[1]

Aatelisarvoja luotiin aina 1870-luvulle asti. Tämän jälkeen Ranskan kolmannen tasavallan myötä aatelisarvojen perustamisesta luovuttiin. Aatelisarvoja ei kuitenkaan lakkautettu ja aatelisarvoja esiintyy Ranskassa myös nykyaikana. Ranskalainen oikeuskäytäntö säätelee myös nykyaikana esimerkiksi aatelisarvojen periytymistä. Vaikka aatelisarvoja edelleen esiintyy, ei varsinaista aatelistoa katsota Ranskassa nykyään olevan, eikä aatelisarvoihin liity enää laillisia etuoikeuksia.^[1]

Aateliuden saattoi Suurta vallankumousta edeltäneessä Ranskassa saada yleensä kolmella eri tavalla: syntymäoikeuden perusteella, viran perusteella tai kuninkaan erikseen myöntämänä. Aateliuden saattoi tietyin ehdoin myös menettää. Aatelius tarkoittaa tässä yhteydessä henkilön asemaa aatelissäädyn jäsenenä, eikä niinkään minkään määrätyn aatelisarvon omistajana. Suurimmalla osalla aatelisista ei ollut varsinaista aatelisarvoa ja siihen liittyvää maaomistusta, eikä aatelisarvoon liittyvä maaomistus toisaalta taannut aatelissäätyyn pääsemistä.^[1]

Suuriman osan Ranskan historiasta aatelisuus oli perinnöllisiä, ja asema saatiin usein jo syntymässä isän aateliuden perusteella. Yleensä pelkän isän aatelius riitti aateloimiseen. Tiettyinä aikoina saatettiin tämän lisäksi vaatia määrätty määrä aatelisia sukuhaaroja tai riittävä määrä isää edeltäviä aatelisia sukupolvia.^[1]

Äidin ei yleensä tarvinnut kuulua aateliin, jotta lapsi pystyttiin aateloimaan, eikä aateliutta yleensä ollut mahdollista myöskään saavuttaa pelkän äidin aatelisuuden perusteella. Poikkeuksena muutamissa itäisen Ranskan maakunnissa aateliseksi saattoi päästä myös äidin aateliuden perusteella. Tapa aateloida äidin aateliuden perusteella jatkui esimerkiksi Champagnessa ainakin 1500-luvulle asti.^[1]

Aatelisen isän aviottomat lapset saattoivat yleensä saavuttaa aateliuden, mikäli lapsen isä näin halusi. Tätä varten isän tuli tunnustaa lapsi virallisesti. Hallitsijan tuli myös erikseen myöntää aatelisoikeus aviottomalle lapselle. 1600-luvulta alkaen vaadittiin vielä erillinen aateloimisakti, jossa avioton lapsi tuli aateliseksi.^[1]

Määrätyissä viroissa toimineet virkemiehet saatettiin aateloida virkansa perusteella. Aatelius saatettiin myöntää heti viran alettua, tai vasta kun virassa oli palveltu määrätty aikajakso. Usein aateliuteen oikeuttavia virkoja myytiin, ja monet viran kautta aateloidut myivät virkansa eteenpäin saatuaan oman aatelisarvonsa. Viran perusteella aateloiduista käytettiin useimmiten nimitystä noblesse de robe. Kunnallisissa viroissa toimivista käytettiin nimitystä noblesse de cloche.^[1]

1700-luvulla Ranskassa oli noin 4000 virkaa, joissa palvelemisesta myönnettiin aatelisen status. Aateliuteen oikeutettuja virkamiehiä olivat esimerkiksi kuntien tai kaupunkien korkeimmat virat, tuomioistuinten jäsenet, korkeimmat verovirkailijat, suoraan Ranskan kruunun alla työskentelevät hallintovirkamiehet sekä korkeimmat sotilasupseerit.^[1]

Viran perusteella myönnetyn aateliuden periytyminen aateloidun lapsille vaihteli. Viran kautta saatu aatelisuus saattoi olla ei-periytyvää, ehdollisesti periytyvää tai heti periytyvää. Osassa viroista asema muuttui periytyväksi, jos 2 tai 3 perättäistä sukupolvea saavutti aateliuden. Muun muassa kenraalin arvo taas oikeutti välittömästi myönnettävään ja perinnölliseen aateliuteen.^[1]

Ranskan kuningas pystyi aateloimaan kenen tahansa haluamansa henkilön. Varhaisimmat tunnetut aatelissuvut, jotka saivat aateliutensa tällä tavoin, juontivat juurensa 1200-luvulle.^[1]

Etenkin talouskriisien aikaan kuningashallinto myi aatelisoikeuksia lähes kenelle tahansa, joka sellaisen pystyi kustantamaan. Kuningas saattoi aika ajoin jopa allekirjoittaa valmiita aateloimisasiakirjoja ilman aateloitavan nimeä, joita paikallishallinnot pystyivät puolestaan täyttämään ja myymään halukkaille ja maksukykyisille henkilöille.^[1]

Aateliuden saattoi menettää pääsääntöisesti kahdella tavalla. Ensinnä aatelisvelvoitteiden laiminlyönti saattoi aiheuttaa arvon raukeamisen. Tästä käytettiin nimitystä déchéance. Toisaalta toimiminen aateliselle sopimattomiksi katsotuissa ammateissa tai toimissa saattoi johtaa aateliuden menettämiseen, mitä kutsuttiin nimellä dérogeance. Etenkin erilaisten käsityöläisammattien harjoittaminen johti yleensä aatelisoikeuksien menettämiseen. Myöskin muut porvarisluokalle soveliaiksi katsotut elinkeinot, kuten kaupankäynti meritse tai kaivostoimintaan sekaantuminen saattoivat johtaa aatelisoikeuksien menettämiseen. Yhtä lailla toisen henkilön maaomistuksilla harjoitettu maatalous oli aatelille sopimatonta ja peruste aseman menettämiselle. Oman maaomistuksen viljely oli sen sijaan sallittua.^[1]

Aatelisista saatettiin käyttää eri nimityksiä riippuen siitä, miten pitkä aatelinen sukulinja häntä isän puolen suvussa edelsi. Äidin puolen sukulinjaan sen sijaan harvoin kiinnitettiin erityistä huomiota.^[1]

Aatelismiehestä, jonka isä ja isovanhemmat olivat aatelisia, käytettiin nimeä gentilhomme tai noble de race. Tosin joskus nimitystä gentilhomme saatettiin käyttää kenestä tahansa, joka oli saanut aateliuden syntymäoikeutenaan. Nimitystä gentilhomme sen sijaan ei kuitenkaan käytetty henkilöstä, joka oli saavuttanut aateliuden vasta myöhemmin elämänsä aikana, riippumatta siitä miten kunniallisia tai arvostettuja hänen henkilökohtaiset saavutuksensa olivat.^[1]

Mikäli aatelisen isälinjassa esiintyi aatelisia neljässä perättäisessä sukupolvessa, käytettiin aatelisesta nimitystä gentilhomme des 4 lignes. Pitkää aatelista isälinjaa ylipäänsä arvostettiin. Jos henkilön koko tunnettu isälinja muodostui pelkästään aatelissäätyyn kuuluneista, käytettiin aatelisesta nimeä gentilhomme de nom et d'armes.^[1]

Myös muita sukulinjaan liittyviä nimityksiä esiintyi. Esimerkiksi aatelisesta, jonka aatelissuvun juuret ulottuivat ajalle ennen vuotta 1410 käytettiin joskus virallisissa yhteyksissä nimitystä haut et puissant seigneur. Vastaavasti sellaisesta aatelisesta, jonka suku oli avioliiton kautta sidoksissa kuningassukuun, käytettiin nimitystä très haut et très puissant seigneur.^[1]