Paul Kruger

Stephanus Johannes Paulus Kruger (kirjoitetaan joskus myös Krüger; 10. lokakuuta 1825 Bulhoek, Cradockin alue, Kapmaa – 14. heinäkuuta 1904 Clarens, Sveitsi) oli buurien brittiläisvastaisen vastarinnan johtaja ja Transvaalin tasavallan presidentti vuosina 1883–1900. Afrikaanerit pitivät häntä myöhemmin kansakunnan isänä. Hänet tunnettiin lempinimellä Oom Paul, Paul-setä.^[1][2][3] Nykyisessä Etelä-Afrikassa Krugerin maine on ristiriitainen.

Krugerin suku oli tullut alkujaan Saksasta Kapmaahan vuonna 1713.^[3] Hänen vanhempansa olivat brittiläisessä Kapmaassa asuneita hollanninkielisiä ja kalvinistisia maanviljelijöitä, jotka osallistuivat vuoden 1836 suureen vaellukseen.^[1][2] Kruger osallistui vain 11-vuotiaana voortrekkerien taisteluun ndebeleiden kuningas Mzilikazia vastaan Vegkopissa. Hänen perheensä seurasi ensin buurijohtaja Piet Retiefiä Nataliin, jossa zulut surmasivat pääosan trekkereistä, minkä jälkeen he matkasivat Hendrik Potgieterin johdolla Transvaaliin. Krugerin isä ja setä olivat mukana perustamassa Potchefstroomia, Transvaalin ensimmäistä pääkaupunkia. Perhe seurasi Potgieteria edelleen Itä-Transvaaliin, mutta Kruger palasi vuonna 1846 asumaan perustamalleen maatilalle Magaliesbergin alueelle.^[2]

Kruger nimitettiin vain 20-vuotiaana kenttäkornetiksi, joka oli yhdistetty sotilas- ja siviilihallintovirka. Hän oli läsnä buurijohtaja Andries Pretoriuksen allekirjoittaessa tammikuussa 1852 Sand Riverin sopimuksen, jolla tunnustettiin buurien itsenäisyys.^[1][2] Komendantiksi ylennetty Kruger osallistui vuosina 1852 ja 1853 sotaretkiin tswanoja ja muita naapurikansoja vastaan.^[3] Hän oli jäsenenä vuosien 1855–1856 edustajakokouksessa, joka laati Transvaalin tasavallan perustuslain. Kenraalikomendantiksi ylennyt Kruger oli tärkeässä roolissa vuosien 1861–1864 Transvaalin sisällissodassa, jonka aikana hän pyrki rauhoittamaan ja yhdistämään jakautuneen maan.^[1][2] Sisällissodan päätyttyä hänet nimitettiin Transvaalin armeijan ylipäälliköksi ja hän johti vuosina 1864–1868 huonosti sujuneita sotatoimia vendoihin kuulunutta baramapulana-heimoa vastaan.^[3]

Kun Britannia vuonna 1877 miehitti Transvaalin, Krugerista tuli maan itsenäisyyspyrkimysten keskushahmo. Hän neuvotteli Lontoossa vuosina 1877 ja 1878 tuloksetta kahdesti Benjamin Disraelin hallituksen kanssa ja ohjasi buurit passiiviseen vastarintaan. Kun myöskään Britannian hallituksen vaihtuminen vuonna 1880 ei muuttanut tilannetta, Transvaal nousi joulukuussa 1880 aseelliseen kapinaan. Kruger, Marthinus Pretorius ja Piet Joubert muodostivat triumviraatiksi kutsutun väliaikaisen hallinnon, joka johti Transvaalia ensimmäisen buurisodan ajan ja pari vuotta sen jälkeen.^[1][2][3] Sodassa saavutettujen voittojen jälkeen Kruger sai neuvoteltua Britannian kanssa rauhan, joka palautti Transvaalille rajoitetun itsenäisyyden Britannian suojeluksessa.^[1]

Kruger valittiin vuonna 1883 Transvaalin presidentiksi ja hänet valittiin uudelleen myös vuosien 1888, 1893 ja 1898 vaaleissa.^[3] Ensitöikseen hän neuvotteli Britannian hallituksen kanssa helmikuussa 1884 solmitun Lontoon sopimuksen, joka lakkautti Britannian suojeluksen ja palautti Transvaalille täyden suvereniteetin lukuun ottamatta eräitä ulkopolitiikkaan jääneitä rajoituksia.^[1][2][4] Seuraavana vuonna hän joutui kuitenkin painostuksen jälkeen luovuttamaan Britannialle Transvaalin länsirajalla sijainneen kiistanalaisen alueen, jonne britit perustivat Betšuanamaan protektoraatin.^[1][2]

Vuonna 1886 Witwatersrandin alueelle kohdistunut valtava kultaryntäys synnytti Transvaaliin yhdessä yössä suuren, pääosin englanninkielisen ulkomaalaisväestön, joka keskittyi Johannesburgin seudulle. Nationalistinen ja uskonnollinen Kruger pelkäsi ulkomaalaisten eli uitlanderien uhkaavan buurien eli ”Jumalan kansan” yhteisöä ja identiteettiä, mutta kaivostoiminnasta saatavien verotulojen vuoksi heitä ei kannattanut karkottaa.^[1][2] Krugerin hallituksen vuonna 1890 säätämä uusi vaalilaki poisti äänioikeuden kaikilta ulkomaalaisilta, jotka eivät olleet asuneet maassa vähintään 14:ää vuotta. Uitlandereille perustettiin oma rinnakkainen kansanedustuslaitos, jolla ei kuitenkaan ollut todellista vaikutusvaltaa.^[1]

Talous- ja kauppapolitiikassa Kruger pyrki vähentämään Transvaalin riippuvuutta Brittiläisestä imperiumista. Johannesburgin brittiläisiä kaivosliikemiehiä turhautti erityisesti se, että Krugerin hallinto yritti rautatietariffien avulla suosia Delagoanlahdelle rakennettua rautatieyhteyttä briteille tärkeämmän Kapmaan yhteyden sijaan.^[1]

Yksi Krugerin päävihollisista oli Kapmaan pääministerinä toiminut kaivosliikemies Cecil Rhodes, joka halusi yhdistää Transvaalin kultakentät Brittiläiseen imperiumiin. Kun Kruger kieltäytyi solmimasta tulliliittoa Transvaalin ja Kapmaan välille ja ryhtyi sen sijaan protektionistiseen kauppasotaan, Rhodes masinoi tukijoineen vuonna 1895 Johannesburgiin epäonnistuneen uitlanderien kapinan ja sitä tukeneen niin sanotun Jamesonin hyökkäyksen, jonka Transvaalin armeija torjui. Brittien toiminnan herättämä paheksunta ja Krugerin jalomielinen päätös armahtaa kuolemaantuomitut kapinajohtajat toi Transvaalille paljon kansainvälistä myötätuntoa.^[1][2]

Saksan keisari Vilhelm II lähetti presidentti Krugerille Kruger-sähkeenä tunnetun henkilökohtaisen onnittelusähkeen, jonka buurit tulkitsivat vihjeeksi Saksan laajemmastakin tuesta heille Britannian pyrkimyksiä vastaan.^[4] Jamesonin hyökkäys vahvisti myös Krugerin asemaa kotimaassaan. Tätä ennen Krugerin ulkomaalaisvihamielinen politiikka ja Britannialle uhittelu oli nostattanut myös buurien keskuudessa opposition, mutta nyt Kruger voitti vuoden 1898 vaaleissa vastaehdokkaansa Joubertin suositumpana kuin koskaan.^[1][2]

Suhteet Britanniaan kuitenkin jatkoivat kiristymistään myös Rhodesin väistyttyä. Kapmaan uusi kuvernööri Alfred Milner ja Britannian siirtomaaministeri Joseph Chamberlain jatkoivat painostusta ja vaativat uitlanderien äänioikeusrajoitusten lieventämistä lyhentämällä vaadittua maassa-asumisaikaa viiteen vuoteen. Toukokuussa 1899 Bloemfonteinissa pidetyssä konferenssissa Kruger ehdotti kompromissina seitsemää vuotta, mutta Milner kieltäytyi hyväksymästä tarjousta. Britannian hallitus esitti sen sijaan uhkavaatimuksen Transvaalille.^[1] Imperiumin laajentamista halunneet britit, varsinkin Chamberlain, ajoivat tietoisesti tilannetta kohti sotaa, ja Kruger oli itse yhtä joustamaton. Arvellessaan sodan olevan väistämätön Kruger katsoi viisaimmaksi aloittaa sen ensi-iskulla. Hän varmisti Oranjen vapaavaltion tuen solmimalla sen kanssa sotaliiton.^[4] Krugerin hallitus antoi 9. lokakuuta 1899 uhkavaatimuksen brittijoukkojen vetämisestä maiden väliseltä rajalta ja aloitti sen varjolla sodan kaksi päivää myöhemmin.^[1][4]

Toinen buurisota kääntyi alkumenestyksen jälkeen buurien tappioksi. Presidentti Kruger joutui jättämään pääkaupunki Pretorian syksyllä 1900 vähän ennen brittijoukkojen saapumista. Hän nimitti Schalk Burgerin vt. presidentiksi ja pakeni lokakuussa 1900 Lourenço Marquesin satamasta Hollannin kuningatar Vilhelmiinan lähettämällä sotalaiva Gelderlandilla. Euroopassa Kruger yritti turhaan saada Ranskan tai Saksan puuttumaan sotaan buurien hyväksi. Hän oli buurisodan päättymiseen saakka maanpaossa Hollannissa ja siirtyi sen jälkeen Sveitsiin, jossa hän kuoli 78-vuotiaana vuonna 1904.^[2][3] Hänet haudattiin Pretoriaan joulukuussa 1904.^[1]

Kruger oli kahdesti naimisissa. Kun hänen ensimmäinen vaimonsa Maria du Plessis kuoli vuonna 1846 malariaan, hän nai tämän serkun Gezinan, jonka kanssa hän sai 16 lasta. Pretorian esikaupunkialue Gezina on nimetty hänen vaimonsa mukaan.^[2]

Vuosina 1952–1993 Krugerin syntymäpäivää 10. lokakuuta eli Kruger-päivää vietettiin Etelä-Afrikassa kansallisena juhlapäivänä. Perinne lopetettiin vuonna 1994, koska se yhdistettiin apartheidiin ja koska Kruger nähdään nykyään mustan väestön sortajana.^[5]

Krugerille on pystytetty Etelä-Afrikkaan useita muistomerkkejä. Niistä tunnetuin on kuvanveistäjä Anton van Wouwin vuonna 1896 tekemä veistos, joka pystettiin Pretorian keskusaukiolle vuonna 1954.^[6] Viime vuosina on vaadittu muistomerkin poistamista, koska sen on sanottu loukkaavan mustaa väestöä.^[7] Kaupungin johto on ilmoittanut, että patsasta ei poisteta.^[8] Pretoriassa sijaitsee myös Krugerin talo, jonka valtio osti vuonna 1925 kotimuseoksi ja joka suojeltiin kansallisena monumenttina vuonna 1936.^[9]

Krugerin mukaan on nimetty muun muassa Krugerin luonnonpuisto, jonka perustamiseen hän vaikutti.^[2] Hänen mukaansa on nimetty myös Krugersdorpin kaupunki Gautengin provinssissa ja Etelä-Afrikassa vuodesta 1967 alkaen käytössä ollut kultakolikko Krugerrandi.

Krugerista tehtiin vuonna 1941 natsi-Saksassa propagandistinen elämäkertaelokuva Ohm Krüger, jossa häntä näytteli Emil Jannings. Elokuva perustui saksalaisen Arnold Kriegerin romaaniin Mann ohne Volk.^[10]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paul Kruger Wikimedia Commonsissa