Pastissi

Pastissilla (ransk. pastiche, ital. pasticcio) on muun muassa kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa kaksi toisistaan poikkeavaa merkitystä. Se voi olla joko mukaelma tai yhdistelmä(teos).

Pastissin käsite on peräisin italialaisesta keittiöstä, jossa pasticcio on lampaan- tai naudanlihalla, vihanneksilla sekä muilla saatavilla olevilla aineksilla täytetty piiras. Vastaavalla eklektisellä tavalla yhdisteltyjä maalauksia ja sävellyksiä alettiin verrata 1600- ja 1700-luvuilla. Pastissin varhaisin merkitys vastaa 1900-luvun käsittein ilmaistuna kollaasia tai montaasia, ei niinkään tyylin jäljittelyä. Ensimmäisenä tunnettuna pastissin kuvauksena pidetään taideteoreetikko Roger de Pilesin vuonna 1677 ilmestynyttä teosta Conversations sur la connaissance de la peinture, jossa pastissien sanotaan olevan ”tauluja, jotka eivät ole originaaleja eivätkä kopioita vaan väärennöksiä.” Tarvittiin uusia sanoja kartoittamaan kopioiden ja alkuperäisteosten väliin jäävää harmaata aluetta. Pilesin teos ilmestyi aikana, jolloin alkuperäisyys alkoi nousta harmonian ja muiden antiikista ammennettujen arvojen ohelle ja ohitse kirjallisuuden keskeiseksi arvoksi. Vaikka de Piles samasti pastissin väärennökseen, määritelmästä jäi pitkällä tähtäimellä käyttöön ajatus pastissista jossain määrin kopioivana ja uutta luovana eli alkuperäisenä. ^[1]

Tässä merkityksessä pastissi pyrkii jäljittelemään yhtä tai useampaa tunnettua teosta tai tyylilajia. Pastissi eroaa parodiasta siten, että pastissi ei pyri pilkkaamaan jäljittelynsä kohdetta, ja plagiaatista yleensä olemalla niin selvä mukaelma jäljittelynsä kohteesta, että tämä "kunnianosoitus" tulee varmasti selväksi kaikille. Hienovaraisemmissa muodoissaan pastissia voi luonnehtia "älypeliksi", joka haastaa lukijan tai kuulijan arvaamaan, mikä jäljittelyn kohde on. Usein jo pastissin otsikosta selviää, että kyse on jäljittelystä.

Nykyaikainen esimerkki pastissista on Rieku ja Raiku -sarjakuva, joka jäljittelee esikuvansa Kieku ja Kaiku -sarjakuvan useita ominaisuuksia, kuten nokkelia kolmitavuisia riimejä ja opettavansävyisiä juonia. Johanna Sinisalon romaani Sankarit on Kalevalan pastissi. Myös suuri osa fanfiction-tarinoista voidaan laskea eräänlaisiksi pastisseiksi.

Pastissi musiikissa tarkoittaa yhdistellen koottua teosta, yleensä oopperaa, jossa on musiikkia usealta eri säveltäjältä tai useaan eri teokseen alun perin tarkoitettuja osia. Esimerkiksi 1700-luvun oopperassa käyttötapa oli yleinen. Uutta oopperatuotantoa lanseerattiin harvoin ilman, että sitä mukautettiin joko laulajien tarpeisiin tai yleisön mieltymyksiin. Tunnettuja taipumuksestaan käyttää vanhaa materiaaliaan uusissa teoksissa olivat mm. Georg Friedrich Händel ja Christoph Willibald Gluck. Pasticcio saattoi tarkoittaa myös teosta, johon usea säveltäjä ja runoilija antoi panoksensa pidemmän ajanjakson kuluessa.

Pasticcion suosio valaisee muutamia 1700-luvun oopperan musikaalisia ja yhteiskunnallisia piirteitä. Valtion rajat ylittävä musiikkityyli ja se, että libretoissa toistuivat odotetut ja vakintuneet tilanteet sekä käänteet, mahdollistivat osan siirtämisen oopperasta toiseen haittaamatta sen rakenteellista yhtenäisyyttä. Teoksen yhtenäisyydellä ei ollut vielä samaa merkitystä kuin 1800-luvulla. Käsite jonkun oopperan 'vakiintuneesta versiosta' oli myös epäselvä, koska kokonaisia oopperapartituureja painettiin varsin vähän. Pastissin yleisyys osoittaa, että 1700-luvulla säveltäjät eivät olleet huolissaan oman musiikkityylinsä ainutlaatuisuudesta tai musiikin omistajuudesta.

Modernismin aikana alettiin korostaa teoksen alkuperäisyyttä ja omintakeisuutta, ja pastissi joutui epäsuosioon.

Pastissia ei saa sekoittaa parafraasiin. Parafraasi on kirjallisen tai muun ilmaisun laajentava tai selittävä tekstin muunnelma, se on toisen tekstin omin sanoin sanomista. Parafraasi laaditaan jonkin asian selkiyttämiseksi tai korostamiseksi. Musiikissa parafraasi on sävellysten sovittamista toisille soittimille uusia aiheita lisäillen.

Esimerkiksi Kristian Smedsin sovittama ja ohjaama Tuntematon sotilas Kansallisteatterissa on parafraasi.

Neutraali pastissi on jäljitelmä, jossa jäljittelijä pyrkii tulkitsemaan teosta mahdollisimman vähän. Pastissi oli yleisesti käytetty akateemisen taidekoulutuksen opetus- ja opiskelumenetelmä ennen modernismia, jolloin alettiin korostaa taiteen alkuperäisyyttä. Pastisseja tekemällä, siis jäljittelemällä taideopiskelija tai taiteilija tutki mestariteoksia.

Neutraalit pastissit antavat joskus aihetta epäilyihin taiteen väärentämisestä. Seuraavassa The Metropolitan Museum of Artin antama selvitys teoksesta Kaupunki kalliolla, jonka tunnistetiedoissa mainitaan, että teos on tehty "Francisco de Goya y Lucientesin tyyliin" (selvitys on englanniksi kuvan tietojen yhteydessä):

»Kun amerikkalainen taiteen keräilijä hankki maalauksen Kaupunki kalliolla Espanjasta 1880-luvulla, sen tekijäksi nimettiin Francisco de Goya (1746–1828). Nykyisin maalauksen arvellaan olevan erään Goyan seuraajan, Eugenic Lucasin, maalaama, ja se saattaa olla maalattu niinkin myöhään kuin 1850–1875. Lucas tutki Goyan tekniikoita ja onnistui tekemään maalauksen, joka on riittävän lähellä Goyan tyyliä pystyäkseen harhauttamaan useimpia asiantuntijoita noin vuoteen 1970 asti. Monet maalauksen sommittelun elementeistä on otettu Goyan signeeraamista teoksista (sekä maalauksista että grafiikan vedoksista) ja näin ollen se näyttää olevan pastissi. ^[2]»

Pastissi

Pääartikkeli: Appropriaatio (taiteessa)

Appropriaatio tarkoittaa jonkin asian haltuunottoa. Kuvataiteissa appropriaatio viittaa usein lainattujen elementtien käyttöön uuden teoksen luomisessa. Lainatut elementit saattavat olla kuvia, muotoja tai tyylejä taidehistoriasta tai populaarikulttuurista, tai materiaaleja ja tekniikoita taiteen ulkopuolisista konteksteista.

• Alkuperäisyys
• Tekijänoikeus
• Replika

• Don Michael Rander: The New Harvard Dictionary of Music, Belknap Harvard 1986 ISBN 0-674-61525-5

• Sanna Nyqvistin väitöskirja pastissin käsitteestä ja käytännöistä kirjallisuudessa (Arkistoitu – Internet Archive) (Helsingin yliopisto, 2010).
• Holland Cotter, World of Goya and Those Who Would Be Goya, The New York Times, September 15, 1995 (englanniksi)