Parnassolaiset

Parnassolaiset (ransk. Les Parnassiens) oli ranskalainen runoilijaryhmä, johon kuuluivat muun muassa Théodore de Banville, Leconte de Lisle, Eugène Manuel, François Coppée ja Sully Prudhomme.^[1] Koulukunta korosti objektiivisuutta ja muotoa ja poikkesi siinä romantikoista^[2]. Parnassolaisten ohjelmanjulistus oli "taidetta taiteen vuoksi" eli taiteen tulee palvella vain esteettisiä päämääriä.^[3]

Tähän niin sanottuun koulukuntaan kuului joukko nuorempia runoilijoita, jotka 1866 liittyivät yhteen estääkseen ranskalaista runoutta rappeutumasta ja kehittääkseen sen muodon suhteen taiteellisesti mahdollisimman täydelliseksi. Uudistajat saivat puolelleen sellaisia merkittäviä vanhempia runoilijoita kuin Leconte de Lisle (1818–1894) ja Théodore de Banville (1823–1891). Ryhmän äänitorveksi muodostui antologia Le Parnasse contemporain, recueil de vers nouveaux, joka ilmestyi kolmiosaisena sarjana vuosina 1866, 1871 ja 1876. Ryhmän perustajia olivat Catulle Mendès (1841–1909) ja Louis-Xavier de Ricard (1843–1911) yhdessä kirjankustantaja Alphonse Lemerren kanssa. Kolmessa runoantologiassa on edustettuina eritasoisia runoilijoita, merkittävimpinä Sully Prudhomme (1839–1907), José-Maria de Hérédia (1842–1905), François Coppée (1842−1908) ja Paul-Armand Silvestre (1837–1901). He eivät muodostaneet varsinaista koulukuntaa, sillä kukin noudatti omaa ominaislaatuaan.^[4]

Ryhmää yhdistävä tekijä oli eräänlaisen "romantisme classiquen" luominen. Pyrittiin toisin sanoen yhdistämään romantiikan kautta saavutettu vapaus aihevalinnan ja runomuotojen suhteen klassiseen kiinteyteen, eikä kyse ollut pelkästään siitä, miten runoaines objektiivisesti esitetään, vaan myös kielen muodollisesta käsittelystä. Romantiikan voi siten sanoa tyhjentyneen tähän vanhoillisesti sävyttyneeseen uudistusliikkeeseen, mutta pian ilmeni, ettei se sittenkään vastannut myöhemmän sukupolven runollisia vaatimuksia.^[4]