Nicolas Sarkozy

Nicolas Sarkozy
Sarkozy Euroopan kansanpuolueen kokouksessa helmikuussa 2015
Ranskan tasavallan 23. presidentti
16.5.2007−15.5.2012
Pääministeri	François Fillon
Edeltäjä	Jacques Chirac
Seuraaja	François Hollande
Andorran ruhtinaskumppani
16.5.2007−15.5.2012
Edeltäjä	Jacques Chirac
Seuraaja	François Hollande
Henkilötiedot
Syntynyt	28. tammikuuta 1955 (ikä 69) Pariisi, Ranska
Ammatti	asianajaja
Puoliso	Marie-Dominique Culioli (1982–1996) Cécilia Sarkozy (1996-2007) Carla Bruni (2008–)
Tiedot
Puolue	Tasavaltalaiset
Muut puolueet	Union pour un Mouvement Populaire
Uskonto	roomalaiskatolinen
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Nicolas Paul Stéphane Sárközy de Nagy-Bócsa eli Nicolas Sarkozy [nikɔˈla saʁkɔˈzi] ( kuuntele ääntämys ^(ohje), s. 28. tammikuuta 1955 Pariisi) on entinen Ranskan tasavallan presidentti. Sarkozy on poliittiselta kannaltaan oikeistolainen ja ajaa tiukkaa linjaa suhteessa rikollisuuteen. Talouspoliittisesti hän kannattaa vapaata kilpailua ja liberalismia.

Sarkozy oli ennen presidenttikauttaan toiminut Ranskan sisäministerinä 2005–2007 ja valtiovarainministerinä 2002–2004. Hän voitti Ranskan presidentinvaalin vuonna 2007 ensimmäisen kierroksen 31,2 prosentin ääniosuudella. Toisella kierroksella hän sai muutaman prosenttiyksikön enemmän ääniä kuin vastaehdokkaansa, sosialistien Ségolène Royal.

Pääartikkeli: Nicolas Sarkozyn sukuhistoria

Nicolas Sarkozy kuuluu isänsä puolelta unkarilaiseen alempaan aatelistoon.^[1][2] Sarkozyn äidinisä oli Thessalonikin juutalainen ja äidinäiti kotoisin varakkaasta katolilaisesta porvarisperheestä Lyonista.

Paul Sarkozy ja Andrée Mallah menivät naimisiin 17. kaupunginosassa sijaitsevassa Saint-François-de-Salesn kirkossa 8. helmikuuta 1950. Perhe asui Pariisin 17. kaupunginosassa ja siihen syntyi kolme poikaa: Guillaume (s. 1951), Nicolas (s. 1955) ja François (s. 1957).^[3]

Sarkozyn vanhemmat erosivat hänen ollessaan neljävuotias. Paul-isä kieltäytyi antamasta perheelleen rahallista tukea ja tapasi lapsiaan harvoin.^[4] Perhe asui ensin Nicolasin isoisän Benedict Mallahin pienessä kartanossa 17. kaupunginosassa, josta se muutti lännemmäksi vauraaseen Neuilly-sur-Seinen esikaupunkiin.

Sarkozyn mukaan isän lähtö vaikutti hänen tulevaan minäänsä. Hän on myös sanonut tunteneensa alemmuudentuntoa suhteessa varakkaampiin ja pidempiin luokkatovereihinsa: "se, miten minusta tuli se, joka minä nyt olen, on niiden kaikkien lapsuudessa koettujen nöyryytysten summa", hän on sanonut myöhemmin.^[5]

Sarkozy kävi oppikoulunsa ja lukionsa hyvämaineisessa julkisessa Lycée Chaptal -koulussa, jonka 11–12 vuoden iässä käytävän kuudennen luokan reputti. Perhe siirsi hänet 17. kaupunginosassa sijaitsevaan katolilaiseen Cours Saint-Louis de Monceau -yksityiskouluun, jossa hän oli lähinnä keskinkertainen oppilas, mutta sai silti suoritettua ylioppilastutkinnon vuonna 1973. Hän kirjoittautui Nanterren yliopistoon, josta hän valmistui oikeustieteen maisteriksi pääaineena yksityisoikeus. Myöhemmin hän vielä suoritti lisensiaattia lähinnä vastaavan DEA-tutkinnon yritysoikeudesta. Tässä suhteessa hän eroaa monista muista nykyisistä korkean tason poliitikoista ja virkamiehistä, jotka ovat usein hallintokoulun käyneitä enarkkeja.^[6]

Nanterre oli ollut vuoden 1968 opiskelijaliikkeen alkukehto ja oli edelleen tuohon aikaan vasemmistolaisten opiskelijoiden tukikohta. Hiljaisena opiskelijana tunnettu Sarkozy liittyi pian oikeistolaiseen opiskelijajärjestöön, jossa hän oli hyvin aktiivinen. Asepalveluksensa hän suoritti osa-aikaisesti ilmavoimien siivojana.^[7] Valmistumisen jälkeen hän opiskeli Sciences Possa vuosina 1979–1981, mutta jäi valmistumatta.^[8][9] huonon englannin kielen taitonsa takia.^[10] Läpäistyään auskultointia vastaavan kokeen hänestä tuli yritysoikeuteen ja perhelainsäädäntöön perehtynyt lakimies toimien yhtenä Silvio Berlusconiin ranskalaisista huippulakimiehistä.^[11][12][13]

Sarkozy valittiin jo 22-vuotiaana Neuillyn kunnanvaltuustoon. 28-vuotiaana hänet valittiin kaupunginjohtajaksi^[4], jossa virassa hän toimi vuosina 1983–2002. Hänen poliittinen uransa eteni ja hänet valittiin Ranskan parlamenttiin 1988. Sarkozyta pidettiin tässä vaiheessa Jacques Chiracin suojattina, ja hän pääsikin ministeriksi Édouard Balladurin oikeistohallitukseen 1993–1995 vastuullaan budjetti.

Vuonna 1995 välit Chiraciin kuitenkin viilenivät, kun sekä Chirac että Balladur olivat oikeiston presidenttiehdokkaita. Sarkozy tuki Balladurin kampanjaa, ja kun Chirac valittiin, hän joutui ulos hallituksesta. Yleinen näkemys on, että Chirac ja Sarkozy ovat olleet tämä jälkeen poliittisia vihamiehiä. Vuoden 1997 vaaleissa, jotka oikeisto hävisi, Sarkozy valittiin kansalliskokoukseen RPR:n listan toisena ehdokkaana. Kun puoluejohtaja Philippe Séguin erosi, Sarkozy toimi hetken puoluejohtajana, mutta kun RPR:n kannatusluvut jäivät vuoden 1999 eurovaaleissa sen historian huonoimmiksi, johtajan paikka meni Michèle Alliot-Marielle. Sarkozy toimi Euroopan parlamentin jäsenenä heinä–syyskuussa 1999.^[14]

Keskinäisestä vihamielisyydestä huolimatta uudelleenvalittu Chirac hyväksyi vuonna 2002 Sarkozyn vaikutusvaltaiseen sisäministerin virkaan uuteen Jean-Pierre Raffarinin hallitukseen. Vuosi 2002 tiesi myös muutoksia puoluekentässä, kun vanha RPR lopetettiin ja perustettiin UMP (alkujaan Union pour la Majorité Présidentielle) tukemaan Chiracin uudelleenvalintaa. Sisäministerinä ollessaan Sarkozy ajoi tiukempaa linjaa suhtautumisessa rikollisuuteen, ja kiristi maahanmuuttopolitiikkaa. Hallituksen uudelleenjärjestelyissä maaliskuussa 2004 hänelle annettiin valtiovarainministerin salkku. Sisäministerin paikan sai aiempi ulkoministeri, Dominique de Villepin. Seuraavan puolen vuoden aikana kävi selväksi, että Sarkozy halusi puolueensa UMP:n puheenjohtajaksi edellisen johtajan Alain Juppén erottua heinäkuussa 2004 jouduttuaan tuomituksi korruptiosta. Alkoi myös näyttää todennäköiseltä, että Sarkozy tulisi pyrkimään presidentiksi vuoden 2007 vaaleissa, vaikka hänen vastustajansa haaveita pyrkivätkin torpedoimaan.

Sarkozyta syytettiin jo kesällä 2004 nimettömästi kahden miljardin euron lahjusrahojen säilyttämisestä luxemburgilaisessa Clearstream-pankissa, mikä osoittautui perättömäksi. Huomiota herätti kuitenkin se, että Le Monden huhtikuussa 2006 julkistamien tiedustelupalvelun kenraali Philippe Rondot’n kirjeiden mukaan De Villepin oli presidentti Chiracin määräyksestä käskenyt kaivaa esiin Sarkozyn mainetta leimaavia asioita.^[15][16]

Kun Sarkozy viimein marraskuussa 2004 ilmoitti UMP:lle olevansa käytettävissä, valittiin hänet puolueen puheenjohtajaksi suurella ääntenenemmistöllä. Myös Chirac asettui tukemaan valintaa, kun Sarkozy suostui luopumaan samanaikaisesti ministerinpaikastaan. Valinta aiheutti tiettyä puolueen sisäistä jakautumista ”sarkozylaisten” ja Chiracille uskollisten poliitikkojen välillä. Presidentti Chirac teki kuitenkin Sarkozysta helmikuussa 2005 kunnialegioonan jäsenen. Maaliskuussa 2005 hänet valittiin taas uudelleen kansalliskokoukseen, josta hän oli joutunut eroamaan tultuaan valituksi ministeriksi.

Kun kyllä-puoli hävisi toukokuussa kansanäänestyksen EU:n perustuslaista, joutui perustuslakisopimusta ajanut Raffarinin hallitus eroamaan. Villepin muodosti uuden hallituksen 31. toukokuuta 2005, ja Sarkozy nimitettiin jälleen sisäministeriksi, nyt vanhemman ministerin (Ministre d'État) arvonimellä. Hän ei kuitenkaan eronnut puolueen puheenjohtajan asemastaan. Ministre d'Étatia voidaan yleensä pitää asemassaan presidentin ja pääministerin jälkeen Ranskan kolmanneksi vaikutusvaltaisimpana poliitikkona.

Sisäministerinä hänellä oli pääministeri Villepinin ohella keskeinen rooli syksyn 2005 lähiöiden mellakka-aallon hallintaan saattamisessa. Tuossa yhteydessä hän antoi kuuluisan kommenttinsa lähiöiden siivoamisesta painepesurilla (ransk. ”nettoyer la cité au Kärcher”). Vaikka Sarkozyn ankara linja herättikin närää ongelmalähiöissä, suuri enemmistö ranskalaisista hyväksyi hänen toimensa.^[17]

Sarkozy oli jo pitkään havitellut presidenttiehdokkuutta, kun tilaisuus tuli 74-vuotiaan Chiracin kauden lähestyessä loppuaan, vaikka Chirac ei vielä ollutkaan ilmoittanut virallisesti jäävänsä vielä eläkkeelle. Sarkozy valittiin virallisesti 14. tammikuuta UMP:n ehdokkaaksi vuoden 2007 presidentinvaaleihin, eikä hänellä ollut vastaehdokkaita.^[18]

Presidentinvaalikampanjan aikana Sarkozyta vaadittiin eroamaan sisäministerin paikalta, kun le Canard enchaîné -lehti kertoi Sarkozyn pyytäneen salaista poliisia les Renseignements Généraux tutkimaan kilpailevan ehdokkaan Ségolène Royalin kampanja-avustajan Bruno Rebellen, entisen Greenpeacen johtaja, taustoja, etenkin hänen avioeroaan.^[19] Presidentinvaalikampanjansa aikana Sarkozy ehdotti maahanmuuton ja kansallisen identiteetin ministeriön perustamista yksinkertaistamaan maahanmuuttoasioita, mutta tämä nähtiin keinona kosiskella äärioikeistoa, jolla oli aiemmissa presidentinvaaleissa merkittävä kannatus.

Sarkozy vannoi virkavalansa 16. toukokuuta 2007 ja lupasi reippaita uudistuksia. Hän lupasi muun muassa joustoja 35 tunnin työviikkoon, muttei luopumista siitä, ja ylitöiden verovapauden. Hän vannoi painavansa työttömyyden alle viiteen prosenttiin vuoteen 2012 mennessä (työttömyys oli 8,3 % vuonna 2007).^lähde?

Sarkozy leikkasi ministerien määrän puoleen. Hallituksen kooksi tuli 15, joista seitsemän on naisia. Sen sijaan nuorempien ministerin määrä lisääntyi, joten hallitukseen tuli kaikkiaan 38 jäsentä, kuusi enemmän kuin de Villepinin hallituksessa. Hän nimitti pääministeriksi François Fillonin ja antoi ulkoministerin paikan entiselle sosialistipuolueen edustajalle Bernard Kouchnerille. Kouchnerin lisäksi hallitukseen tuli kolme muuta vasemmiston edustajaa, ml. Éric Besson joka oli Ségolène Royalin kampanja-avustajana hänen kampanjansa alussa. Hän ajoi myös Dominique Strauss-Kahnin valitsemista IMF:n johtoon.

Sarkozyn tukipuolue UMP voitti odotetusti kesäkuun 2007 vaalit. Parlamentti sääti lain Sarkozyn vaalilupausten mukaisesti perintöveron vähentämisestä. Lisäksi UMP leikkasi ylemmän keskiluokan veroja. Verovähennykset maksoivat 13 miljardia euroa, eikä valtion menoja juurikaan leikattu.

Pian kautensa alettua Sarkozy aloitti neuvottelut Kolumbian presidentin Álvaro Uriben ja vasemmistolaisen FARC-sissiliikkeen edustajien välillä vapauttaakseen liikkeen pitämät panttivangit, erityisesti ranskalais-kolumbialaisen poliitikon Ingrid Betancourtin. Neuvotteluja jatkoi myöhemmin Venezuelan Hugo Chávez.

Sarkozy solmi Libyan Muammar Gaddafin kanssa turvallisuus- terveydenhuolto- ja maanmuuttosopimuksen. Sopimukseen sisältyi myös ranskalaisten MILAN-ohjusten myynti. Vierailullaan Libyassa Sarkozy solmi 25. heinäkuuta 2007 sopimuksen ydinvoimayhteistyöstä ja kolmen ydinvoimalan rakentamisesta Libyaan.

Tammikuussa 2008 Sarkozy sopi Arabiemiirikuntien kanssa Ranskan sotilastukikohdan perustamisesta Persianlahdelle.^[20]

Sarkozy sai loppuvuodesta 2007 muut Euroopan maat hyväksymään Lissabonin sopimuksen, uudistetun version Euroopan unionin perustuslaillisesta sopimuksesta, jonka Ranskan äänestäjät olivat hylänneet 2005. Hän sai myös aikaa Välimeren unionin Euroopan unionin ja muiden Välimeren rannikon maiden kanssa.^[21]

Huhtikuussa 2008 Sarkozy ilmoitti Ranskan palaavan yhteistyöhön Naton kanssa, josta Charles de Gaulle oli vetäytynyt 1966. Muutaman päivän aieimmin hän oli luvannut lisäjoukkoja Yhdysvaltain sotaan Afganistanissa, vaikka oli kampanjassaan luvannut Ranskan vetäytyvän maasta.^[21]

Euroopan unionin puheenjohtajana Sarkozy oli neuvottelemassa elokuussa 2008 Venäjän–Georgian sodan rauhansopimuksesta. Hänen puheenjohtajakautenaan vuoden 2008 finanssikriisi kärjistyi. Sarkozy ehdotti viidentoista euromaan muodostamista Euroopan ”taloudelliseksi hallitukseksi”. Hän ehdotti myös puheenjohtajakautensa jatkamista vuoden 2009 ajan. Sarkozyn jälkeen puheenjohtajavuorossa olivat Tšekki, jonka pääministeri ja presidentti ovat euroskeptikkoja, ja Ruotsi, jotka molemmat ovat euroalueen ulkopuolella.

Sarkozy ilmoitti myös Ranskan perustavan 175 miljardin euron rahaston suojaamaan strategisten yritysten kotimaista omistusta pörssikurssien ollessa alhaalla ja halusi muidenkin euromaiden perustavan sellaiset. Ehdotus nähtiin ranskalaisen ”dirigisten” tuomisena Euroopan laajuiseksi.^[22]

Kotimaassa Sarkozyn tavoitteisiin kuului Internet-piratismin kitkeminen. Elokuva- ja musiikkiteollisuuden ajama, maailman tiukimmaksi mainittu laki, ns. HADOPI-laki (ransk. Haute Autorité pour la Diffusion des Oeuvres et la Protection des Droits sur Internet), johon kuului nettiyhteyden katkaisu laittomilta lataajilta, kaatui kuitenkin ensimmäisessä äänestyksessä kansalliskokouksessa sosialistiopposition kerättyä joukkonsa puolityhjään istuntosaliin. Myös pari oikeiston edustajaa liittyi lain kaatamiseen.^[23] Kun hallitus viimein sai lain hyväksyttyä, se kaatui perustuslakituomioistuimessa vuoden 1789 ihmisoikeuksien julistuksen vastaisena.^[24] Uudistettu versio laista, ns. HADOPI 2 hyväksyttiin syyskuussa 2009. Sarkozy kieltäytyi myös avaamasta virallisesti Pariisiissa vuonna 2007 aloittanutta maahanmuuton historiaa käsittelevää museota.^[25]

Ennen vuoden 2009 eurovaaleja Sarkozy ja Saksan liittokansleri Angela Merkel vetosivat yhdessä Turkin EU-jäsenyyttä vastaan ja tarjosivat uudelleen maalle "etuoikeutettua kumppanuutta."^[26]

Ulkopolitiikassa Sarkozy otti sotilaallisesti aktiivisen roolin. Afganistanissa taistelleen 4000:n sotilaan lisäksi Ranska osallistui maaliskuussa 2011 Libyan lentokiellon valvontaan ja iskuihin maan johtaja Muammar Gaddafia tukevia hallituksen joukkoja vastaan (vuoden 2011 sotilasinterventio Libyassa). Lisäksi Ranskan lentokoneet iskivät Norsunluurannikolla vaalit hävinnyttä Laurent Gbagboa ja hänen tukijoitaan vastaan. Näin Sarkozy sai hiljennettyä kriitikin Ranskan passiivisesta suhtautumisesta Tunisian ja Egyptin vallankumouksiin.^[27]

Vuoden 2012 presidentinvaalien toisen kierroksen edellä on tullut julkisuuteen, että Sakozy olisi saanut rahoitusta Libyan entiseltä johtajalta. Libyan entinen pääministeri Baghdadi Mahmudi on vahvistanut, että rahoitusta annettiin vuoden 2007 kampanjaan.^[28]

Sarkozy hävisi presidentinvaalit vuonna 2012 vastaehdokkaalleen François Hollandelle. Heinäkuussa 2014 Sarkozyta vastaan nostettiin korruptiosyyte.^[29] Marraskuussa 2014 hän teki paluun politiikkaan, kun hänet valittiin UMP:n puheenjohtajaksi.^[30] Maaliskuussa 2018 poliisi pidätti hänet epäiltynä Muammar Gaddafilta vuonna 2007 tulleesta presidentivaalikampanjan rahoituksesta.^[31] Oikeudenkäynti alkoi 23. marraskuuta 2020 ja hänet tuomittiin 1. maaliskuuta 2021 syylliseksi ja hän sai kolmen vuoden vankeustuomion lahjuksen tarjoamisesta ja vallan väärinkäytöstä. Kaksi kolmasosaa rangaistuksesta määrättiin ehdollisena. Sarkozy ei joudu täten fyysisesti vankilaan, vaan saa vuoden ehdottoman vankeuden ajaksi jalkapannan. Syyttäjä vaati Sarkozylle neljän vuoden vankeusrangaistusta, josta tämän tulisi istua vankilassa ainakin kaksi vuotta. Maksimirangaistus näistä rikoksista olisi ollut 10 vuotta vankeutta ja miljoonan euron sakot. Sarkozy valitti tuomiostaan.^[32] Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Ranskan presidentti joutui vastaamaan oikeudessa korruptiosyytteisiin.^[33] Helmikuussa 2023 vetoomustuomioistui lyhensi Sarkozyn tuomion yhteen vuoteen, josta puolet suoritetaan ehdottomana ja puolet ehdollisena. Sarkozyn tuomio on osa suurempaa Bygmalion-juttua, jossa UMP teki yhteistyötä PR-firman kanssa piilottaakseen vuoden 2012 presidentinvaalien todelliset kulut. Syyttäjien mukaan hävittyihin vaaleihin laitettiin 43 miljoonaa euroa, kun laissa sallittu kulukatto oli 22,5 miljoona. Kaikkiaan 13 UMP:n jäsentä, kirjanpitäjää ja Bygmalion-mainostoimiston edustajaa tuomittiin erilaisista rikoksista.^[34]

Sarkozy oli naimisissa Marie-Dominique Culiolin kanssa 1982–1996, mutta he olivat käytännössä jo erossa vuosia aiemmin.

Toisen vaimonsa Cécilia Sarkozyn (o.s. Ciganer-Albéniz) hän tapasi ensi kertaa tämän häissä hänen mennessään naimisiin tv-juontaja Jacques Martinin kanssa. Sarkozy suoritti vihkimisen Neuillyn pormestarina. Cécilia Ciganer-Albéniz jätti miehensä 1988 Nicolas Sarkozyn vuoksi ja erosi tästä seuraavana vuonna. Hän meni Sarkozyn kanssa naimisiin 1996 ja heillä on yksi poika, Louis (s. 1997). Avioliitto ajautui kuitenkin vaikeuksiin ja molemmat nähtiin muiden ihmisten seurassa. He esiintyivät vielä julkisesti yhdessä 2002–2005 ja Sarkozyn tultua presidentiksi, mutta erosivat 2007.

Joulukuussa 2007 ranskalainen lehti L'Express julkaisi kuvia Sarkozysta italialaisen laulajan ja mallin Carla Brunin kanssa. Pariskunta vietti myös yhteisen joululoman Egyptissä. Sarkozy ja Bruni menivät naimisiin 2. helmikuuta 2008.^[35]

Presidentinvaalikampanjassaan Sarkozy kiinnitti huomiota tasavallan päämiehen terveydentilasta raportoimisen tarpeeseen. Astuessaan virkaansa hänen terveydentilansa arvioitiin hyväksi. Silti hänen kirjautumisensa sairaalaan vuonna 2007 myönnettiin julkisuudessa vasta kolme kuukautta tapahtuman jälkeen. Ranskassa presidentin terveydentilaa pidetään tarpeellisena julkistaa, sillä monet Sarkozyn edeltäjistä ovat olleet haluttomia kertomaan heitä vaivanneista terveysongelmista, kuten François Mitterrand, joka salasi pitkään sairastavansa syöpää. Sarkozy joutui sairaalahoitoon heinäkuussa 2009 tuntiessaan huonovointisuutta ja huimausta ollessaan harrastamassa kuntoliikuntaa loma-asunnollaan Pariisin ulkopuolella lähellä Versaillesia. Hänet otettiin sisään sotilassairaalaan, josta annettiin tiedonanto, että Sarkozylla oli ollut lieviä hermo-oireita, mutta hän oli muuten kunnossa. Nicolas Sarkozy on innokas lenkkeilijä ja hoitaa kuntoaan pyöräilemällä.^[36]

Sarkozy sai Privacy Internationalin Orwell-palkinnon 2005.^[37][38]

• Kunnialegioonan suurristi (2007, suurmestari)
• Kansallinen ansioritarikunnan suurristi (2007, suurmestari)

Lähde:^[39]

• Leopoldin ritarikunnan komentaja (Belgia)^[40]
• Etelän Ristin ritarikunta ketjulla (Brasilia, 2009)^[41]
• Stara planinan ritarikunnan I luokka (Bulgaria, 2007)^[42]
• Norsunluurannikon kansallinen ritarikunnan suurristi (Norsunluuranniko, 2012)^[43]
• Pyhän Yrjön voiton ritarikunnan ritari (Georgia, 2011)^[44]
• Kaarle III:n ritarikunta ketjulla (Espanja, 2009)^[45]
• Kultaisen taljan ritarikunnan ritari (Espanja, 2011)^[46]
• Pyhän Kaarlen ritarikunnan suurristi (Monaco, 2008)^[47]
• Ruhtinas Jaroslav Viisaan ritarikunnan I luokka (Ukraina, 2010)^[48]
• Kuningas Abdulazizin ritarikunnan I luokka (Saudi-Arabia)^[49]
• Loiston ritarikunnan ritari (Armenia, 2011)^[50]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nicolas Sarkozy Wikimedia Commonsissa

• Virallinen kotisivu (Arkistoitu – Internet Archive)
• Nicolas Sarkozy Euroopan parlamentin jäsenet. Euroopan parlamentti.