Mott (albumi)

Mott Mott the Hoople
Studioalbumin tiedot
Äänitetty	helmikuu – huhtikuu 1973
Julkaistu	20. heinäkuuta 1973
Formaatti	LP, CD
Tuottaja(t)	Mott the Hoople
Tyylilaji	glam rock[1]
Kesto	45.10
Levy-yhtiö	CBS Records Columbia Records
Muut kannet
Kansi, jota käytettiin Yhdysvaltain-painoksessa ja vuoden 2006 CD-versiossa.
Listasijoitukset
7. (elokuu 1973)[2] 35. (1973)[3] 43. (6. lokakuuta 1973)[4]
Mott the Hooplen muut julkaisut
Rock and Roll Queen 1972	Mott 1973	The Hoople 1974

Mott on brittiläisen Mott the Hoople -yhtyeen heinäkuussa 1973 julkaistu kuudes studioalbumi. Se nousi Britanniassa listan sijalle seitsemän ja on siellä yhtyeen ainoa kymmenen myydyimmän joukkoon yltänyt albumi. Albumilla ovat singlemenestykset ”All the Way from Memphis” ja ”Honaloochie Boogie”.

Albumi sai hyvän vastaanoton kriitikoilta.^[5] Yhdysvaltalaisissa Rolling Stone- ja Creem-lehdissä se äänestettiin vuoden albumiksi.^[6] Yhtyeen keulahahmo Ian Hunter on sanonut sen olevan Mott the Hooplen albumeista kokonaisuutena paras.^[7]

Mott the Hoople tuotti albumin itse, koska sen haluamat tuottajat eivät olleet käytettävissä.^[8]

Mott-albumia äänitettiin helmikuusta huhtikuuhun Lontoon Oxford Streetillä sijainneen AIR Studiosin kakkosstudiossa. Lopuksi tehtiin vielä jonkin verran päällekkäisäänityksiä EMI Studiosissa Abbey Roadilla. Ensimmäisinä saatiin nauhalle kappaleet ”Honaloochie Boogie”, ”Hymn for the Dudes”, ”The Ballad of Mott the Hoople”, ”Drivin’ Sister” ja ”Rose”. Kaksi viimeistä esiteltiin yhtyeen helmikuun kiertueella. Päivittäiset äänityssessiot venyivät usein 16-tuntisiksi.^[9]

Albumin työstöä varjostivat Ian Hunterin ja kitaristi Mick Ralphsin kireät välit. Ralphs tunsi katkeruutta siitä, että aikoinaan pelkäksi yhtyeen kosketinsoittajaksi liittynyt Hunter oli noussut yhtyeen merkittävimmäksi jäseneksi ja laulunkirjoittajaksi lopullisesti vuoden 1972 aikoihin. Vastaavasti Ralphsin vaikutusvalta oli jatkuvasti pienentynyt, ja Mott-albumilla hänen soittonsa pääsi kunnolla esiin vain kappaleessa ”I’m a Cadillac / El Camino Dolo Roso”. Hunterin vastusteluista huolimatta Ralphs jätti yhtyeen albumin julkaisun jälleen.^[7]

Albumin avauskappale ”All the Way from Memphis” kertoo yhtyeen kokemuksista vuoden 1972 Yhdysvaltain-kiertueella ja etenkin konsertissa Memphisin Ellis Auditoriumissa. Sanoituksissa pohditaan myös menestyksen haurautta, kuten rivillä ”You look like a star but you’re still on the dole.” (suom. Näytät tähdeltä, mutta saat yhä työttömyysavustusta.) Hunterin mukaan sanoituksesta osa on totta ja osa keksittyä. Kappaleen työnimi oli ”Rocker in Sea Sharp (and Bristol Fashion)”. Saksofonia kappaleessa soittaa Roxy Musicin Andy Mackay. Rumpali Dale Griffinin mukaan saksofonia oli soittanut ennen Mackayta ensin Ronnie Ross ja sitten Bobby Keys, mutta kummankaan esitykseen ei oltu tyytyväisiä.^[5][10]

”Whizz Kid” on ensimmäinen albumin kahdesta kappaleesta, joka käsittelee epäonnistuneita ihmissuhteita. Kappale on musiikillisesti monimutkainen ja Hunter joutui rohkaisemaan yhtyeen muita jäseniä hyväksymään sen rakenne. Kappaleen nimi oli todellisuudessa ”Whizz Kidd”, mutta albumin tietoihin nimi päätyi painovirheen kanssa.^[11]

Hunterin ja Verden Allenin kirjoittamaa kappaletta ”Hymn for the Dudes” oli soitettu konserteissa jo muutaman kuukauden ajan. Siitä nauhoitettiin ensimmäinen versio jo lokakuussa 1972 Allenin ollessa yhä yhtyeen jäsen, mutta se äänitettiin uudestaan Mott-albumia varten. Hunter kohdisti sanoituksensa nuorelle ja innokkaalle yleisölleen, jota hän ihaili. Hunterin mukaan kappaleen sanomana on osoittaa välittämistä heitä kohtaan ilman, että se kuulostaa kornilta.^[11]

”Honaloochie Boogie” sisältää viittauksia Hunterin elämään takavuosien Northamptonissa, jossa hän aloitteli muusikonuraansa. Kunnianosoituksena kappaleessa mainitaan teräskärkisiin saappaisiin pukeutuva ystävä, joka on johdattanut hänet rock and rolliin. Kyseessä on Hunterin 1960-luvun oppi-isä Freddie Lee. Hunter on kertonut, että jossain määrin kappaleeseen innoitti 1950-luvulle sijoittuva elokuva Sehän nähdään (1973), joka toi hänen mieliinsä nuoruusmuistoja. Myöhemmin hän on kuitenkin kuvannut sanoitusta ”käytännössä merkityksettömäksi” eikä tiedä itsekään, mistä se kertoo. Myöskään kappaleen nimi ei tarkoita mitään, mutta Hunterin mielestä se kuulosti hyvältä.^[12]

A-puolen viimeinen kappale ”Violence” on raivoisa ja rauhaton kappale, joka huipentuu tappelukohtaukseen. Graham Preskett soittaa kertosäkeissa maanisesti viulua. Nimensä mukaisesti väkivaltaa käsittelevä ”Violence” oli aihepiiriltään jatkumoa edellisen All the Young Dudes -albumin kappaleelle ”One of the Boys”. ”Violence” oli tarkoitettu parodiaksi yhtyeen tuntemasta kiukusta ja raivosta, mutta sessioiden lopussa Hunter ja Ralphs ajautuivat studiossa aitoon käsirysyyn, mikä huononsi heidän välejään.^[13]

Kakkospuolen aloittaa Rolling Stones -tyylinen^[5] ”Drivin’ Sister”. Kappaleen työnimi oli ”Rolling Fingers”, ja lopullinen nimi mukaili Rolling Stonesin kappaletta ”Jiving Sister Fanny”. Ian Hunterin mukaan kappaleen tarina perustui automatkaan, jonka yhtye oli tehnyt entisen managerinsa Guy Stevensin kanssa. Stevens oli ajanut Volkswageniaan Lontoon Hampstead Heathissä yhtyeen esikoisalbumin yli kymmenminuuttisen kappaleen ”Half Moon Bay” tahdissa. Kappaleessa on useita tahtilajinvaihdoksia, ja Stevens vuoroin kiihdytti ja jarrutti auton nopeutta niiden mukaisesti. Rumpali Dale Griffin oli tyytymätön albumille päätyneeseen ottoon, koska se ei ollut hänen mielestään riittävän raju.^[14]

”The Ballad of Mott the Hoople (March 26, 1972 – Zurich)” kertoo, kuinka yhtye hetkellisesti hajosi ennen läpimurtoaan. Kappaleen omaelämäkerrallinen sanoitus kertoo ylä- ja alamäistä rock and rollin maailmassa ja epätoivoisesta kamppailusta menestyksen eteen. Mott-albumilla Hunter yritti yleisestikin tehdä selväksi, ettei rockbisneksessä mukana oleminen merkitse automaattisesti supertähteyttä ynnä muuta hienoa, vaan joukkoon mahtuu niin voittajia kuin häviäjäkin. Basisti Overend Wattsin mukaan Hunter onnistui tässä surullisessa ja pessimistisessä kappaleessa pukemaan sanoiksi sen, miltä yhtyeestä tuntui. ”The Ballad of Mott the Hoople” omistettiin yhtyeen The Sea Divers -nimiselle fanikerholle.^[14] Albumin alkuperäisessä britannialaisessa painoksessa kappaleen nimi on poikkeuksellisesti muodossa ”Ballad of Mott”.^[15]

Mott the Hooplen esikoisalbumin tavoin myös Mott-albumilla on Mick Ralphsin soolonumero: poptyylinen ”I’m a Cadillac” ja sen instrumentaalinen kooda ”El camino dolo roso”. ”I’m a Cadillac” -kappaleen nimi pohjautui Ralphsin ja Wattsin vuonna 1972 alkanutta yhteistä innostusta yhdysvaltalaisia autoja kohtaan. Kappaleen alkuperäinen nimi oli ”Nice One Stan”. ”El camino dolo roso” oli akustinen jammailu, johon Ralphs myöhemmin päällekkäisäänitti slide-kitaran. Kappaleen otsikoksi kaavailtiin aluksi muun muassa nimiä ”Elephant’s Gerald” ja ”No Jive”, kunnes lopulta päädyttiin tuskien tietä tarkoittavaan nimeen. ”Doloroso” on todellisuudessa yhdyssana ja päätyi albumille väärin kirjoitettuna. Kappale merkittiin yksin Ralphsin nimiin, mutta Griffinin mukaan sen tekemiseen osallistuivat myös hän ja Watts.^[16]

Levyn päättävä, Hunterin kirjoittama ”I Wish I Was Your Mother” levytettiin sessioiden lopussa, kun päätösnumeroksi kaavailtu ”Rose” päätettiin jättää pois. Kakkospuolelle haluttiin nopeampi kappale, ja ”I Wish I Was Your Mother” oli nopein mitä oli saatavilla. Mick Ralphs soittaa kappaleessa studiosta löytynyttä mandoliinia. Kappale on vahvasti Bob Dylan -vaikutteinen, ja se käsittelee rakkaussuhteessa ilmenevää mustasukkaisuutta ja Hunterin äärimmäistä omistushalua vaimoaan kohtaan.^[5][17]

Kansikuvan tekijäksi Mott the Hoople pyysi Hipgnosis-työryhmää. Yhtyeen mielestä sen paras ehdotus oli itkevä, suuton tyttö, jonka levy-yhtiö CBS Records hylkäsi julkaisukelvottomana. Kompromissina kanneksi valittiin Rosław Szaybon työstämä miehen kasvokuva.^[8]

Levyn alkuperäisessä painoksessa oli avattavat kannet ja miehen kasvoissa ikkuna. Ratkaisu osoittautui liian kalliiksi, joten ikkunallista mallia valmistettiin vain muutamia tuhansia kappaleita.^[8]

Yhdysvalloissa albumin julkaissut Columbia Records kieltäytyi käyttämästä Britannian-painoksen kansikuvaa. Kanteen valittiin sen sijaan tavanomainen yhtyekuva.^[6]

Mott julkaistiin 20. heinäkuuta 1973. Albumi nousi Britanniassa listalle elokuussa ja ylsi korkeimmillaan seitsemänneksi.^[6] Yhdysvalloissa sijoitus oli 35:s, mikä teki siitä siellä yhtyeen ensimmäisen 40 myydyimmän joukkoon nousseen albumin.^[5]

Albumi sai kriitikoilta hyvän vastaanoton niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin.^[5] Yhdysvaltalaisissa Rolling Stone- ja Creem-lehdissä se äänestettiin vuoden albumiksi.^[6] Rolling Stone lisäksi sijoitti albumin myöhemmin sijalle 366 kaikkien aikojen 500 parasta albumia -listallaan. Sama lehti on kuvannut Mott-albumia 1970-luvun parhaan yhtyeen parhaaksi albumiksi^[5] ja yhdeksi modernin rockin parhaista kadonneista mestariteoksista.^[8] Mott on myös yhtyeen ainoana albumina mukana Robert Dimeryn toimittamassa kirjassa 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään.^[7]

• Kaikki kappaleet on kirjoittanut Ian Hunter, ellei toisin mainita.
• Kaikki kappaleet on sovittanut Hunter.

A-puoli

1. All the Way from Memphis – 5.02
2. Whizz Kid – 3.25
3. Hymn for the Dudes – 5.24 (säv. Verden Allen, Hunter)
4. Honaloochie Boogie – 2.43 (säv. Hunter, Mick Ralphs)
5. Violence – 4.48

B-puoli

6. Drivin’ Sister – 3.53
7. The Ballad of Mott the Hoople (March 26, 1972 – Zurich – 5.24 (säv. Hunter, Dale Griffin, Pete ”Overend” Watts, Ralphs, Allen)
8. I’m a Cadillac / El Camino Dolo Roso – 7.51 (säv. Ralphs)
9. I Wish I Was Your Mother – 4.52

10. Rose – 3.56 (”Honaloochie Boogie” -singlen B-puoli, säv. Hunter, Ralphs, Watts, Griffn)
11. Honaloochie Boogie – 3.07 (demoversio)
12. Nightmare – 3.36 (demoversio, säv. Allen)
13. Drivin' Sister – 4.30 (live, Hammersmith Odeon)

• Mick Ralphs – kitara, laulu
• Ian Hunter – laulu, kitara, piano
• Pete "Overend" Watts – bassokitara, taustalaulu
• Dale Griffin – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu

• Paul Buckmaster – sähkösello
• Thunderthighs – taustalaulu
• Andy Mackay – saksofoni
• Graham Preskett – viulu

• Devine, Campbell: Mott the Hoople and Ian Hunter. All the Young Dudes – The Biography. Cherry Red Books, 1998. ISBN 1-901447-05-7