Mongolian historia

Mongolian tasavalta muodostaa nykyisin vain murto-osan muinaisesta Mongolivaltakunnasta, joka aikoinaan oli maailman laajin. Mongolit loivat Tšingis-kaanin johdolla 1200-luvulla suunnattoman valtakunnan ja he valloittivat lähes puolet koko tuon ajan tunnetusta maailmasta. Mongolivaltakunta ei kuitenkaan yhdistynyt yhden keskusjohdon alle, vaan valtakunta jakaantui kaanikuntiin, jotka vähitellen irtaantuivat mongolivallasta. Kiinassa Ming-dynastia kukisti mongolit 1300-luvun lopulla ja pakotti heidät vetäytymään takaisin sydänmailleen. Seuraavina vuosisatoina mongolit joutuivat puolustautumaan laajenevaa Kiinaa vastaan, kunnes 1600-luvulla mantšut liittivät Mongolian valtakuntaansa.^[1]

Keisarivalta päättyi Kiinassa vuoden 1911 xinhai-vallankumoukseen. Mongolia käytti tilaisuuden hyväkseen ja julistautui itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jonka tärkein tukija oli Venäjän keisarikunta. Myöhemmin Mongolia nojautui sekä sotilaallisesti että taloudellisesti Neuvostoliittoon ja se muuttui Mongolian kansantasavallaksi. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena myös Mongoliassa kommunismi kukistui ja maasta tehtiin tasavalta.^[1]

Arkeologisten löytöjen perusteella on saatu selville, että Gobin eteläosissa oli ihmisasutusta varhaisella kivikaudella 100 000–200 000 vuotta sitten. Ensimmäisellä vuosituhannella eaa. nykyisen Mongolian alueen asukkaat osasivat jo valaa pronssia. Kolmannella vuosisadalla eaa. alueen asukkaat käyttivät raudasta valmistettuja aseita, he muodostivat heimoliittoja ja heistä oli tullut uhka kiinalaisille. Alueen modernimpien asukkaiden alkuperä on Sisä-Aasian metsästäjä- ja paimentolaisheimoissa. He asuttivat laajaa aluetta, joka ulottui idässä Korean niemimaalle ja lännessä Pamirvuoristoon ja Balkašjärvelle asti. Suuren osan historiasta tämä alue on ollut jatkuvassa käymistilassa. Sieltä on lähtöisin lukuisia muuttoliikkeitä sekä invaasioita muualle Aasiaan. Kahdeksannella vuosisadalla eaa. suurin osa alueen asukkaista oli nomadeita, joko indoeurooppalaisia kieliä puhuneita skyyttejä tai heidän sukulaisiaan. Alueella asui myös muita hajanaisia heimoja, jotka olivat etnisesti pääasiassa mongoleja.^[2]

Varhaisimmat tunnistetut kirjalliset maininnat ihmisistä, jotka asuttivat Mongoliaa, ovat Kiinan Shang-dynastian aikaisista kronikoista toiselta vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua. Varhaisimmat tunnistetut asukkaat ovat paimentolaisina eläneitä xiongnuja, noin 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Mongolialaiset pitävät xiongnuja esi-isinään.^[3] Xiongnut olivat luultavasti ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan kuin myöhemmät mongolit.^[4] Xiongnut loivat alueelle laajan valtakunnan ja he muodostivat uhan kiinalaisille.^[3]  

Ensimmäinen merkittävä paimentolaisheimojen invaasio tapahtui kolmannella vuosisadalla eaa. kun kiinalaiset torjuivat xiongnujen hyökkäyksen. Eri kiinalaisvaltiot rakensivat paimentolaisheimoja vastaan linnoitusmuureja, jotka yhdistettiin muodostamaan 2 300 kilometrin mittainen muuri valtioiden pohjoisrajalle estämään paimentolaisten hyökkäykset.^[4]

Xiongnut muodostivat uhan myös Altai-vuorten ja Balkašjärven aluetta asuttaneille Yuezheille. Näiden paimentolaisheimojen välisessä sodankäynnissä xiongnut selviytyivät voittajiksi ja yuezhit pakenivat heidän tieltään lounaaseen Baktrian, Iranin ja Intian alueelle. Xiongnut hyökkäsivät Pohjois-Kiinaan jälleen noin vuonna 200 eaa. Riittämättömästi puolustettu muuri ei ollut riittävä este, mikä sai kiinalaiset vahvistamaan armeijaansa, erityisesti ratsuväkeä, jolla he voisivat tehdä vastaiskun.^[4] Kiinan Han-dynastian keisari Wun maine voimakkaana hallitsijana perustuu hänen xiongnuja vastaan käymiiensä voitokkaisiin sotiin.^[5][6] Hänen valtakaudellaan Han-dynastian armeija onnistui ajamaan xiongnut jälleen vuosina 130–121 eaa. muurin pohjoispuolelle. Samalla kiinalaisvalta levisi yhä laajemmalle alueelle Mantsuriassa ja Sisä-Aasiassa.^[4] Han-dynastian menestys xiongnuja vastaan johti siihen, että monet Keski-Aasian kansat tunnustivat kiinalaisten ylivallan alueella.^[7]

Xiongnut eivät enää nousseet Mongolian ja Pohjois-Kiinan alueen hallitsevimmaksi paimentolaisheimoksi, vaan sen aseman ottivat xianbeit. Xianbeit onnistuivat toisella vuosisadalla jaa. perustamaan useita heimovaltioita nykyisen Kiinan ja Mongolian rajaseuduille.^[8] Näiden valtioiden joukosta nousi xianbeiden alaheimo, tuoba-kansa, alueen voimakkaimmaksi. Se perusti vuonna 386 Pohjoisen Wei-dynastian.^[8][9] 300-luvun loppuun mennessä Pohjoinen Wei-dynastia hallitsi Jangtsejoelta Gobille ulottuvaa aluetta, mukaan lukien suuri osa nykyisestä Xinjiangista. Tuobat olivat jo osittain kiinalaistuneet 300-luvulla, jolloin Kiinassa vallitsi kuudentoista kuningaskunnan kausi.^[9]

Samalla ajanjaksolla Pohjoisen Wei-dynastian muodostumisen kanssa syntyi myös mongolipaimentolaisten muodostama Rouranin kaanikunta. Pohjoisen Wei-dynastian armeija ajoi heidät Altaivuorten pohjoispuolelle ja alkoi kunnostaa Kiinan muuria alueidensa suojaksi. Rouranit kuitenkin muodostivat edelleen uhan kiinalaisille, ja he perustivat voimakkaan paimentolaisten hallitseman alueen Pohjoisen Wei-dynastian pohjoispuolelle. Rouranit olivat tiettävästi ensimmäisiä, jotka käyttivät johtajastaan arvonimeä kaani.^[9]

Pohjoinen Wei-dynastia kukistui tuoba-armeijan kapinointiin armeijan vastustettua maan kiinalaistumista. Myös Rouranien valtakunta alkoi hajota sisältäpäin, kun Altaivuoriston turkkilaiset, joista monet olivat rautakaivoksissa työskennelleitä orjia, alkoivat kapinoida. Vuosien 546 ja 553 välillä turkkilaiset kukistivat Rouranin valtakunnan ja nousivat itse Pohjois- ja Sisä-Aasian voimakkaimmaksi mahdiksi. He olivat varhaisimpia sisäaasialaisia joiden kieli tunnetaan. He ovat jättäneet jälkeensä orkhon-kirjoituksia, joita on kyetty tulkitsemaan.^[10] Turkkilaisten perustama Turkkilainen kaanikunta keskitti valtansa Orkhonin laakson alueelle Mongolian pohjoisosiin.^[3] Kuten aikaisempia paimentolaisheimoja, myös turkkilaisia houkuttelivat Kiinan rikkaudet ja he muodostivat uhan Kiinassa valtaan nousseelle Sui-dynastialle. Sui-keisari Wendi osasi kuitenkin käyttää hyväkseen turkkilaisten hajaannusta. Turkkilainen kaanikunta oli jakaantunut Länsiturkkilaiseen ja Itäturkkilaiseen kaanikuntaan. Sui-dynastia liittoutui kiinalaisten ylivallan tunnustaneiden länsiturkkilaisten kanssa itäturkkilaisia vastaan. Vuosisatojen jälkeen jälleen yhdistynyt Kiina kykeni myös vahvistamaan rajapuolustustaan.^[11][10]

600-luvulla Tang-dynastian vallan alle yhdistynyt Kiina kykeni alistamaan itäturkkilaiset valtansa alle. Kiinalaiset liittoutuivat mongolikansoihin kuuluneiden kitaanien kanssa sekä myös uiguurien kanssa. 640-luvulla Tang-dynastia valtasi myös länsiturkkilaisten alueet ja palautti kiinalaisten vallan Xinjiangiin ja Pamirvuoriston länsipuolelle. Yli vuosisadan ajan Tang-dynastia hallitsi Keski- ja Itä-Mongoliaa. Samanaikaisesti heidän liittolaisensa uiguurit valtasivat suuren osan Länsi- ja Pohjois-Mongoliasta. Uiguurivaltakunta oli 700-luvun puolivälissä laajentunut jo Baikaljärveltä nykyisen Kazakstanin kaakkoisosien Balkashjärvelle. Samalla ajanjaksolla arabien valloitusretket etenivät Keski-Aasiassa, mutta uiguurien vastarinnan ansiosta arabit eivät koskaan edenneet Xinjiangin ja Mongolian alueelle.^[12]

Tänä aikakautena Länsi-Mantsuriassa asuneet kitaanit käyttivät tilaisuutta hyväkseen kukistaakseen kiinalaishallinnon ja hyökkäsivät Pohjois-Kiinaan. Tang-dynastia toipui hyökkäyksistä uiguurien tuella. Samalla myös kiinalaiset huomasivat tulleensa hyvin riippuvaisiksi uiguureista, ja heidän mahtiaan pelättiin. Kiinalaiset alkoivat tukea kirgiisejä uiguureja vastaan käymissään taisteluissa. Kirgiisit onnistuivat ajamaan uiguurit Tarimin altaan alueelle, ja taistelut kirgiisejä vastaan johtivat lopulta vuonna 846 Uiguurivaltakunnan romahtamiseen. Uiguurivaltakunnan heikkeneminen vauhditti kuitenkin myös Tang-dynastian rapistumista ja dynastian tuhoa seuraavan puolen vuosisadan aikana.^[12]

Uiguurivaltakunnan heikkeneminen teki tilaa kitaanien vallan laajentumiselle. Vuoteen 925 tultaessa Kitaanit hallitsivat suurta osaa Itä-Mongoliasta, Mantsuriasta ja Kiinan pohjoisosista. 900-luvun puolivälissä kitaanivalta oli Pohjois-Kiinassa jo vakiintunut ja aluetta hallitsi kitaanien Liao-dynastia.^[13] Kitaanit muodostivat uhan Kiinassa valtaan nousseelle Song-dynastialle. Song-keisari taipui maksamaan pakkoveroa kitaaneille, jotta nämä olisivat hyökkäämättä Kiinaan.^[14][15] Kiinan Song-dynastian suorittamat pakkoverot mahdollistivat Liao-dynastian kukoistuksen.^[16]

Mongolian laajalla alueella asui ihmisiä, jotka olivat etnisesti pääasiassa mongoleja, mutta aluetta asuttivat muun muassa turkkilaiset, tangutit ja tataarit. Kansojen kirjo aiheutti etnistä ja historiallista sekaannusta. Kitaanien hallitsema valtio oli etnisesti homogeeninen,^[13] mutta Liao-dynastia alkoi 1100-luvulle tultaessa kiinalaistua hallintotavaltaan, jolloin se alkoi menettää otettaan naapurikansoistaan.^[17][14] Liao-dynastian hallitsemalle alueelle alkoi syntyä kaupunkeja ja he viljelivät maata valtakunnan vahvistamiseksi. Näin he alkoivat vieraantua paimentolaisista juuristaan. Liao-dynastian hallitseman alueen luoteis- ja länsipuolella sijaitsi monien muiden mongoliheimojen elinalueet. Nämä muodostivat erilaisia liittoumia, mutta niillä ei ollut kansallista koheesiota. Merkittävin näistä liittoumista oli tangutien muodostama Xi Xia, jonka synty mahdollistui Tang-dynastian kukistuttua. Xi Xia sijaitsi nykyisen Gansun ja Xinjiangin alueella, Mongolian eteläpuolella. Tangutit olivat etniseltä taustaltaan tiibetiläisiä.^[13]

Uskonnollisesti aikakauden väestö Mongoliassa harjoitti luonnonuskontoja. Buddhalaisuus alkoi vähitellen levitä alueelle Xinjiangista, mutta se ei vielä saanut Mongoliassa tukevaa jalansijaa. Aikakaudella Sisä-Aasiassa harjoitettiin jo jonkin verran Nestoriolaista kristinuskoa.^[13]

1100-luvulla Liao-dynastian vallan aiemmin tunnustanut mantsurialainen jürchen-kansa ei enää hyväksynyt maan kiinalaistumista, eikä suostunut tunnustamaan Liao-dynastian ylivaltaa. Jürchenit perustivat oman Jin-dynastiansa vuonna 1115 ja liittoutuivat Song-dynastian kanssa Liao-dynastiaa vastaan.^[17][13] Vuosina 1115–1122 käydyn seitsemän vuoden sodan jälkeen Jin-dynastia kukisti Liao-dynastian ja tämän hovi pakeni länteen ja perusti Karakitan valtakunnan.^[14][13] Jürchenit jatkoivat valloituksiaan tämän jälkeen Korean niemimaalle, missä he alistivat valtansa alle Goryeon.^[13] Korean valloituksen jälkeen Jin-dynastia kääntyi entistä liittolaistaan Song-dynastiaa vastaan ja valloitti sen pääkaupungin Kaifengin vuonna 1126. Song-dynastian valtakeskus siirtyi etelämmäs Kiinaan, mitä Jin-dynastia ei enää kyennyt valloittamaan.^[18][17][16]

Pääartikkeli: Mongolivaltakunta

Valtioiden voimasuhteet Mongolian aroilla alkoivat muuttua 1200-luvulle tultaessa, kun karismaattinen johtaja Tšingis-kaani, joka tuohon aikaan tunnettiin vielä nimellä Temüžin, onnistui yhdistämään eri mongoliklaanit yhteiseksi rintamaksi. Hänen menestyksensä heimojen välisessä sodankäynnissä johti siihen, että vuonna 1206 hänet julistettiin kaikkien mongolien hallitsijaksi, suurkaaniksi.^[19][20] Hän onnistui yhdistämään Mongolivaltakunnan osat logistisesti toisiinsa siten, että elintarvikkeita ja lammas- ja hevoslaumaoja, sekä tiedustelutietoja saatettiin siirtää valtakunnan osista toiseen. Hän kykeni myös vakiinnuttamaan oman johtajuutensa koko valtakunnan kattavaksi. Seurauksena oli kiinalaisten ja muslimien sodankäyntitaitoja yhdistelevä sotilasmahti, josta muodostui yksi voimakkaimmista armeijoista, joita maailmanhistoria on koskaan nähnyt.^[20]

Tšingis-kaani perusti Mongolivaltakunnan valtakeskuksen Karakorumiin, joka sijaitsee lounaaseen nykyisestä Ulanbaatarista. Ennen kuin Tšingis-kaani oli yhdistänyt mongoliheimoja, hän oli jo ajautunut kiistoihin eteläisen naapurimaan Xi Xian kanssa. Xi Xian valloitus oli ensimmäinen Tšingis-kaanin valloitussodista. Vuonna 1205 mongoliarmeija kukisti tangutien joukot ja Xi Xian hallitsija joutui tunnustamaan mongolien ylivallan.^[20]

Tšingis-kaanin päätavoite oli Jin-dynastian valloitus ja päästä osalliseksi Pohjois-Kiinan rikkauksista. Mongolit aloittivat sodan Jin-dynastiaa vastaan vuonna 1211. Mongolit olivat voitokkaita avoimen maan taisteluissa, mutta he eivät kyenneet suoraan valloittamaan linnoitettuja kaupunkeja. Mongolit kehittivät vähitellen tekniikoita, jotka tekivät heistä sotahistorian menestyksekkäimpiä piirittäjiä.^[21] Vuoteen 1213 mennessä mongolit olivat jo valloittaneet Kiinan muurin pohjoispuoliset alueet. Tämän jälkeen mongolit jatkoivat etenemistään syvemmälle Kiinaan. Tšingis-kaanin joukot valloittivat Kiinan pohjoisosat vuonna 1215 ja Jin-keisari siirsi pääkaupunkinsa etelämmäs Kaifengiin.^[21] Myös Kaifeng vallattiin vuonna 1234. Tällöin Tšingis-kaani oli jo kuollut.^[21][22]

Mongolivalta laajeni myös länteen. Tšingis-kaani oli liittoutunut Karakitain kanssa, mutta mongoleja länteen paenneet naimaanit valtasivat Karakitain. Mongolit hyökkäsivät Karakitaihin Tšingis-kaanin sotapäällikkö Jeben johtamina vuonna 1318, ja sen naimaanihallitsija Kuchlug surmattiin.^[21] Mongolit jatkoivat Karakitain valloituksen jälkeen sotaretkiään länteen. Tšingis-kaani lähetti vuonna 1218 lähettilään Kovaresmiaan šaahi Ala ad-Din Muhammadin luokse, mutta tämä mestautti lähettilään.^[23] Vuonna 1222 Tšingis-kaani lähetti suuren, 200 000 miehen vahvuisen armeijan Kovaresmiaan kostoretkelle.^[24][23] Valtakunta vallattiin ja šaahi pakeni mongoleja pienelle Kaspianmeren saarelle, missä hän pian kuoli.^[24] Kauaskantoisempia seurauksia Kovaresmian valtauksen jälkeen oli se, että Mongolivaltakunta rajautui islamilaiseen maailmaan. Tuhoa kylväen mongoliarmeija vyöryi Keski-Aasian läpi aina Lähi-itään asti.^[23]

Mongolien valloitusretket ulottuivat 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla aina Eurooppaan asti. Ensin mongolit kukistivat georgialaiset ja kumaanit Kaukasuksella ja etenivät Kubanin aroille ja Krimille. Mongolit kohtasivat Kiovan Rusin prinssi Mstislavin joukot Kalkajoen taistelussa, nykyisen Ukrainan alueella vuonna 1223, missä mongolit olivat ylivoimaisia. Mongolien valloitusretki länteen päättyi 1224, kun Tšingis-kaanin kuriiri toi käskyn paluusta takaisin Mongoliaan. Yli 6 400 kilometrin paluumarssilla sotapäällikkö Jebe kuoli sairauteen Kaspianmeren pohjoispuolella ja Subutai johti joukot takaisin.^[24] Tšingis-kaanin Keski-Aasian valloitus antoi mongoleille vaihtoehdon Kiinan valtaukselle ja se myös turvasi Mongolivaltakunnan oman selustan. Kun tämä operaatio oli suoritettu, Tšingis-kaani saattoi keskittyä Jin-dynastian valloitukseen. Tšingis-kaani kuoli vuonna 1227 ja hänen seuraajansa saattoivat hänen tavoitteensa loppuun.^[25]

Tšingis-kaani oli ennen kuolemaansa jakanut valloitetut alueet päävaimonsa neljän pojan, Ögödein, Tšagatain, Jotšin ja Toluin, hallittaviksi. Mongolipäälliköiden kokous kurultai valitsi vuonna 1229 heistä Ögödein uudeksi suurkaaniksi.^[26]

Tšingis-kaanin seuraajat jatkoivat mongolien valloitusretkiä. Mongolit aloittivat hyökkäyksen bolgaarien asuttamaan Volgan Bulgariaan. Vuoteen 1229 mennessä Tšingisin pojanpoika Batu-kaani, oli valloittanut maasta jo suurimman osan. Tämän jälkeen Ögödei suuntasi katseensa itään ja vuonna 1231 lähetti retkikunnan valloittamaan Korean niemimaa.^[22]

Samana vuonna Korean valloituksen kanssa Ögödei päätti saattaa Jin-dynastian valloituksen loppuun. Ögödei liittoutui Song-dynastian kanssa Jiniä vastaan. Hän lähetti sotapäällikkö Subutain valloittamaan Kaifengin. Kaupungin puolustus lopulta murtui vuoden piirityksen jälkeen. Monet jürchenit joutuivat palaamaan alkuperäiseen kotimaahansa, mutta toiset sulautettiin mongoliarmeijaan jatkamaan Kiinan valloitusta. Ögödei kieltäytyi jakamasta valloitettuja Jin-dynastian alueita Song-dynastian kanssa, mistä käynnistyi uusi, 45 vuotta kestänyt sota. 1230-luvun lopulla mongolit valloittivat myös Tiibetin ja jatkoivat sotaretkiään Itä-Eurooppaan asti.^[22]

Ögödein valloitusten aikana etnisten mongolien väkiluku oli tuskin edes miljoona, mutta hän onnistui sitouttamaan armeijansa valtaamaan maailman väkirikkaimman maan. 1230-luvulla mongoliarmeija oli hajallaan aina Anatoliassa, Syyriassa ja Länsi-Siperiassa saakka. Mongoliarmeijassa mongolit olivat jo etnisenä vähemmistönä. Armeija koostui turkkilaisista, tataareista, tanguteista, kumaaneista, bolgaareista ja muista Sisä-Aasian kansoista.^[22]

Batu-kaani jatkoi valloituksiaan Euroopassa ja Venäjällä 1230-luvun lopulla. Todellisuudessa sotaretkiä johti kyvykäs sotapäällikkö Subutai. Moskova ja muut Pohjois-Venäjän ruhtinaskunnat oli vallattu vuoteen 1238 mennessä, minkä jälkeen mongolit jatkoivat ryöstöretkiään etelään. Vuonna 1240 mongolit valloittivat ja hävittivät Kiovan ja tämän jälkeen he jatkoivat etenemistään Puolaan ja Liettuaan, Itämeren rannikolle asti. Samaan aikaan Ögödein pojan, Kadanin joukot kylvivät tuhoa nykyisen Unkarin alueella, minkä jälkeen he etenivät Pohjois-Italiaa kohti. Mongolien eteneminen kuitenkin pysähtyi loppuvuodesta 1241, sillä heidät saavutti tieto Ögödein kuolemasta. Tavan mukaisesti Tšingisin jälkeläisten oli palattava takaisin osallistumaan uuden suurkaanin valintaan.^[27]

Ögödein jälkeen mongolivaltakuntaa johti hänen leskensä Töregene, joka valmisteli poikansa Güyükin valintaa uudeksi suurkaaniksi. Tästä tehtiin Ögödein seuraaja vuonna 1246.^[28] Tšingis-kaanin jälkeläisten hallitsema Mongolivaltakunta ei kuitenkaan ollut enää yhtenäinen ja kaanikuntien hallitsijoiden välit alkoivat rakoilla. Batu-kaanilla oli vihamieliset välit Güyükin kanssa, ja Batu perusti läntisistä mongolivalloituksista koostuneen Kultaisen ordan valtakunnan.^[26] Güyükin ja Batun välit uhkasivat jo muuttua sodaksi, mutta Güyük kuoli vuonna 1249.^[28] 1300-luvulle tultaessa Kultainen orda oli jo käytännössä irtaantunut Mongolivaltakunnasta.^[29] Myös Tšagatain hallitsema Tšagatain kaanikunta toimi itsenäisesti suurkaanista riippumatta. Kaanikuntien välit olivat toisinaan vihamieliset.^[26]

Güyükin kuoleman jälkeen suuri osa mongoliruhtinaista katsoi että Batu-kaani olisi paras vaihtoehto uudeksi suurkaaniksi. Tämä kuitenkin kieltäytyi ja keskittyi hallitsemaan omaa valtakuntaansa. Uudeksi suurkaaniksi nimettiin Möngke, Toluin poika.^[30]

Möngke-kaani päätti jatkaa mongolien maailmanvalloitusta, mutta hänen valloituksensa keskittyivät Aasiaan, etenkin Kiinaan. Hän lähetti veljensä Kublain jatkamaan Kiinan ja Song-dynastian valloitusta ja toisen veljensä Hülegün hän lähetti johtamaan Persian valloitusta. Tämän joukot tuhosivat Bagdadin ja kukistivat islamilaista maailmaa hallinneet Abbasidit. Hülegü perusti Persiaan mongolien hallitseman Il-kaanien valtakunnan. Kublai-kaani rohkaisi myös Batu-kaania jatkamaan Euroopan valloitusta, mutta ei muutoin puuttunut Euroopan asioihin.^[30]

Möngke-kaani kuoli vuonna 1259 ja hänen veljensä Kublai-kaani suoritti Kiinan valloituksen loppuun.^[30] Kublaista tehtiin myös seuraava mongolien suurkaani. Uutena suurkaanina Kublai ryhtyi tekemään valtakunnassa hallinnollisia uudistuksia. Hän perusti uuden talvipääkaupungin Daduun, nykyisen Pekingiin. Samalla mongolien poliittinen valtakeskus alkoi siirtyä etelämmäs Kiinaan ja valtakunta alkoi kiinalaistua. Song-dynastiaa vastaan käyty sota huipentui vuonna 1276, kun mongolit valloittivat Song-pääkaupunki Hangzhoun. Valtakunnan syrjäisimpien osien valtaaminen kesti tämän jälkeen vielä kolme vuotta. Sodan viimeinen taistelu käytiin merellä, missä mongolien laivasto kukisti Song-dynastian laivaston.^[31] Mongolit ulottivat hyökkäyksensä Vietnamiin asti, mutta Vietnam jäi mongoleilta valloittamatta,^[30] koska viidakkosodankäynti oli heille tuntematonta ja liian vaikeaa.

Kiinan valloituksen jälkeen Kublai-kaani ei enää jatkanut valtakunnan laajentamista. Ilmeisesti hän ymmärsi että mongolien kyky hallita valloitettuja alueita oli rajallinen. Mongolit olivat myös jo alkaneet kokea takaiskuja valloitettujen alueiden reuna-alueilla. Kun Mesopotamian ja Syyrian valloittanut Hülegüoli palannut takaisin Mongoliaan kuultuaan Möngken kuolemasta, hänen poissa ollessaan hänen joukkonsa kokivat tappion Ain Jalutin taistelussa Egyptin mamelukkiarmeijalle Palestiinassa vuonna 1260. Kyseessä oli ensimmäinen merkittävä mongolien sotatappio seitsemäänkymmeneen vuoteen. Mongolit eivät yrittäneet kostaa Ain Jalutin tappiota, vaan he ryhtyivät ensisijaisesti vahvistamaan asemaansa valloitetuilla alueilla. Kun myös Kublain huonosti valmistautuneen laivaston hyökkäykset Japaniin epäonnistuivat, mongolit luopuivat tavoitteestaan laajentua itään. Song-dynastian tuhon jälkeen Kublai-kaani julisti itsensä vuonna 1279 uudeksi Yuan-dynastian keisariksi.^[31]

Yuan-dynastian aikana Kiinassa kehittyi kulttuurinen monimuotoisuus. Kulttuurisia vaikutteita kulkeutui aina Eurooppaan asti ja Kiinasta levisi Eurooppaan uusia innovaatioita, kuten kirjanpainotekniikat, posliini ja pelikortit. Uskonnollisesti mongolit olivat avarakatseisia ja nestoriolainen kristinusko ja roomalaiskatolisuus nauttivat suvaitsevaisuuden aikaa. Yuan-dynastian aikana kehitettiin Kiinan maa- ja vesiväyliä ja nälänhätien torjumiseksi koko valtakunnan alueelle rakennettiin viljavarastoja. Pääkaupunki Dadu rakennettiin uudelleen ja siitä tuli uudelleen kunnostetun Keisarinkanavan päätepiste. Merkittävä kehitys infrastruktuurissa helpotti kaupankäyntiä ja ensimmäisten suorien yhteyksien muodostumista Eurooppaan.^[32]

Ajan myötä Yuan-dynastian hallintotapa alkoi kiinalaistua ja Kublain seuraajat eivät enää nauttineet ympäri Aasiaa levittäytyneiden muiden mongolien luottamusta. Vähitellen mongolit alkoivat menettää vaikutusvaltaansa myös Kiinassa.^[32] Kublaita seurasi suurkaanina hänen pojanpoikansa Temür-kaani. Tämä oli viimeinen Yuan-dynastian hallitsija, joka piti todellista valtaa koko Kiinan alueella. Suurkaanin vaikutusvalta ei enää yltänyt muihin mongolikaanikuntiin asti. Temürin kuoltua vuonna 1307, ei löytynyt enää yhtä vahvaa johtajaa ja Yuan-dynastian valta alkoi rapistua.^[33]

Temüria seuranneiden kaanien valtakaudet olivat lyhyitä ja dynastiaa heikensivät sen keskinäiset kiistat.^[32] Mongolivallan rappio tapahtui lopulta nopeasti ja se oli useiden tekijöiden summa. Yksi tärkeä tekijä oli, että valloitettujen alueiden kansat eivät koskaan omaksuneet mongolien perinteisiä tapoja. Mongolit olivat myös perinteisesti tottuneet nomadielämään ja nyt he yrittivät johtaa keskitetysti hallinnoitua valtakuntaa. Valtakunta oli myös kasvanut jo liian suureksi mongolien hallita. Mongoleita oli suhteettoman vähän, verrattuna muuhun väestöön. Mongolivaltakunta oli jo jakaantunut Tšingis-kaanin perillisten hallitsemiin kaanikuntiin, mutta mongolihallinto alkoi väistämättä luhistua ympäri Aasiaa. Mongolit olivat jo hajaantuneet niin laajalle alueelle Euraasiassa, että eri alueet alkoivat väistämättä omaksua erilaisia kulttuureita ja uskontoja, jolloin alkoi myös rakoilla mongolien yhteenkuuluvuus.^[34]

Ming-dynastian perustanut Zhu Yuanzhang karkotti viimeisen Yuan-dynastian keisarin Dadusta vuonna 1368. Ming-armeija hyökkäsi Mongoliaan vuonna 1380 ja vuonna 1388 kiinalaiset saavuttivat ratkaisevan voiton, noin 70 000 mongolia vangittiin ja Karakorum tuhottiin.^[32]

Yuan-dynastian kukistuminen muodosti toisen käännekohdan mongolien historiassa.^[35] Vaikka Ming-dynastia tuhosi Karakorumin, kiinalaiset eivät koskaan saaneet Mongoliaa hallintaansa.^[36] Yli 60 000 mongolia vetäytyi takaisin Mongolian sydänmaille, mikä toi muutoksia näennäiseen feodaaliseen järjestelmään.^[35] Mongolien yhtenäisyys hajosi, mutta alueelta alkoi nousta uusia johtajia, joiden ei enää edellytetty polveutuvan Tšingis-kaanista.^[36] 1400-luvulle tultaessa merkittäviksi mongoliryhmiksi olivat nousseet Altain alueella eläneet oiratit ja Gobin pohjoispuolella eläneet khalkat. Heidän välillään käytiin pitkä sisällissota vuosina 1400-1454, mikä aiheutti entistä enemmän muutoksia vanhoissa sosiaalisissa ja poliittisissa instituutioissa. Vuosisadan puoliväliin mennessä Esen Taishin johtamat oiratit olivat nousseet alueen hallitsevaksi voimaksi, ja he onnistuivat yhdistämään suuren osan Mongoliasta.^[35]

Kun oiratit olivat nousseet Mongolian voimakkaimmaksi mahdiksi, he jatkoivat sotaa Ming-dynastiaa vastaan. Esen Taišin joukot olivat niin menestyksekkäitä, että vuonna 1449 tekemällään ryöstöretkellä Pohjois-Kiinaan, he saivat panttivangiksi Ming-keisari Zhengtongin.^[28][37] Ming-dynastia ei taipunut lunnasvaatimuksiin, vaan valtaistuimelle nostettiin uusi keisari. Tämän jälkeen oiratit vapauttivat Zhengtongin ilmaiseksi aiheuttaakseen sekaannusta Ming-dynastian keskuudessa.^[37]

Oiratien valta-asema alkoi horjua Esen Taishin kuoltua. Seuraavaksi voimakkaaksi mongolipäälliköksi nousi Dajan-kaani. 1400-luvun loppuun mennessä hän oli muodostanut kansojen liittouman, jonka alue käsitti suuren alueen Pohjois- ja Keski-Aasiasta, Uralvuorten ja Baikaljärven välissä. Tämän jälkeen hän laajensi alueitaan itään valloittaen loput khalka-mongolien asuinalueista. Dayan khanin kuoltua sekä oiratit että khalkat hajosivat jälleen vähäpätöisiin ja riitaisiin heimoryhmiin. Heitä yhdisti ainoastaan vihamielisyys Ming-dynastiaa kohtaan.^[35]

Sota Kiinan Ming-dynastiaa vastaan jatkui jälleen, kun mongolipäällikkö Altan-kaanin onnistui vuoteen 1552 mennessä yhdistää riitaisat mongoliheimot yhteiseksi rintamaksi. Hänen joukkonsa jatkoivat sotaa Ming-dynastiaa vastaan, mutta Altan sai myös huomata että mongolien oli mahdotonta kukistaa Ming-dynastiaa ja palauttaa mongolivaltaa Kiinaan. Altan teki tämän mukaisesti sopimuksen Ming-keisarin kanssa vuonna 1571, mikä päätti yli kolme vuosisataa kestäneen taistelun.^[35]

Altan-kaanin aikana mongolivalta oli suurimmillaan Yuan-dynastian romahtamisen jälkeen. Hänen aikanaan mongolit levittivät vaikutusvaltaansa Tiibetiin, missä Altan-kaani omaksui buddhalaisuuden. Vuonna 1586 Mongoliaan perustettiin ensimmäinen luostari lamaistinen luostari ja lamalaisesta buddhalaisuudesta tehtiin valtionuskonto.^[35] Mongoliylhäisö oli jo tätä ennen omaksunut buddhalaisuuden, mutta koko kansakuntaa ei ollut vielä käännytetty buddhalaisuuteen. Buddhalaisuuden myötä Mongoliassa alkoi yleistyä lukutaito, kun tiibetin kielisiä pyhiä tekstejä tulkittiin. Mongoliylimystö oli kaivannut lukutaitoista yhteiskuntaluokkaa hallinnollisen byrokratian aikaansaamiseksi. Kiinan kielen käytössä oli ollut riskinsä, sillä se tarkoitti sitä että mongolien hallitseva eliitti saatettiin rinnastaa kiinalaisiin. Tiibet oli kuitenkin liian heikko hallitsemaan Mongoliaa, joten tiibetin kieli hallintokielenä hyväksyttiin. Tämä johti ajan myötä siihen, että monet mongolialaiset lamat osasivat kirjoittaa tiibetiksi, mutta eivät omalla äidinkielellään mongoliksi.^[38]

1600-luvun alussa mongolien keskushallinnon valta alkoi heikentyä ja heimot alkoivat muodostaa omia pieniä valtakeskuksiaan. Samanaikaisesti Mongolian naapurissa alkoi vahvistua Moskovan Venäjä, sekä Mantšurian mantšut. Alueella eläneet mongolit ja turkkilaiskansat olivat olleet aiemmin aina valloittajakansoja, mutta sotatekniikan kehitys oli johtanut siihen että paimentolaiskansat olivat jäämässä alakynteen. Heillä ei ollut taloudellisia eikä teknisiä edellytyksiä ostaa, tai valmistaa itse, musketteja tai tykkejä, joita vastaan ratsuväellä ei ollut mahdollisuuksia.^[39]

Mantšut voimistuivat siinä määrin, että ne alkoivat jo muodostaa uhan Ming-dynastian Kiinalle. 1600-luvun alussa mantšut alkoivat johtajansa Nurhacin johdolla levittäytyä Etelä-Mongoliaan. Mantšujen levittäytyminen länteen toi heidät kahakkaan mongolien kanssa, mutta vuonna 1634 mongolien vastustus murtui. Tuolta ajalta on noussut mongolien kansallissankari Tsogto Taji, joka johti mongolivastarintaa.^[39]

Samoihin aikoihin myös oirat-mongolit alkoivat siirtyä länteen. Heistä erottuivat myöhemmin kalmukit, jotka asettuivat Volgajoen rannoille. He ryöstelivät venäläisiä siirtokuntia ja kun alue lopulta tuli osaksi Venäjää, venäläiset saivat kalmukeista ratsuväkeä, joita käytettiin taisteluissa Krimin tataareja vastaan.^[39] Altan-kaanin aikakaudella mongolien kiinnostus Tiibetistä levisi myös Zungarin kaanikuntaan, joka ulottui Balkašjärveltä Xinjiangiin. He tekivät useita sotaretkiä Tiibetiin ja zungarit hallitsivat myös osia Mongoliasta suuren osan 1600-lukua.^[39] Zungarit pyrkivät myös yhdistämään kaikki mongoliheimot taisteluun mantšuja vastaan, mutta mongoleita heikensi heimopäällikköjen sisäiset kiistat.^[40]  

Voimakkaimmaksi mahdiksi alueella olivat vääjäämättä nousemassa mantšut, jotka hallitsivat Mongolian eteläosia. Mantšut järjestivät alueen sotilasreservialueeksi tukemaan Kiinan valloitusta. Tämä järjestely oli lähtökohtana myös Mongolian hallinnollisille käsitteille, jossa eteläinen Sisä-Mongolia ja pohjoinen Ulko-Mongolia erottuivat toisistaan, näistä Sisä-Mongolia integroitui tiiviimmin Kiinaan. Mantšut ottivat myös mongolit mukaan Ming-dynastian vastaiseen taisteluun. Vuonna 1644 mantšut miehittivät Pekingin ja perustivat oman Qing-dynastiansa.^[40]

Kaikki mongolit eivät kuitenkaan olleet mantšumyönteisiä. Kalka-mongolien ylimystö tuki mantšuja, mikä takasi heidän etuoikeutensa Sisä-Mongoliassa. Oiratit taas vastustivat edelleen mantšuja, mutta myöskään kalkat eivät olleet yhtenäisenä rintamana tukemassa mantšuja. Mantšut järjestivät sarjan sotaretkiä, joilla oiratien vastarinta tukahdutettiin verisesti. Tämä operaatio saatiin kuitenkin päätökseen vasta vuonna 1759. Tällä levottomalla ajanjaksolla monet mongoliheimot joutuivat muuttamaan uusille asuinalueille, kaukaisimmat vaelsivat aina Volgajoen tienoille asti.^[40]

Mantšujen Qing-dynastia ei ollut ainoa ulkovalta, joka uhkasi mongolien asuinalueita. Venäjä jatkoi tasaista laajenemistaan itään, mikä toi venäläiset ja mantšut törmäyskurssille keskenään. Venäläiset olivat jo saavuttaneet Amurin laakson ja Tyynen valtameren 1600-luvun puoliväliin mennessä. Venäläiset valloittivat burjaatti-mongolien asuinalueen vuosien 1641–1652 välillä ja saivat siten hallintaansa Baikaljärven alueen. Mantšut olivat tästä kehityksestä huolissaan ja 1650-luvulla mantšujen ja venäläisten välillä käytiin ensimmäiset yhteenotot. Vuonna 1660 mantšut karkottivat venäläiset Amurin alueelta, mutta venäläiset palasivat uudelleen, kun mantšut oli sidottu Etelä-Kiinan ongelmiin. 1680-luvulla Qing-dynastia jatkoi operaatiota venäläisten karkottamiseksi ja vuonna 1685 se valtasi Albazinon linnoituksen venäläisiltä. Mutta mantšujen vetäydyttyä venäläiset palasivat jälleen.^[39] Kun myös mongolit alkoivat järjestäytyä sotilaallisesti Qing-dynastia alkoi pelätä että nämä saattaisivat liittoutua venäläisten kanssa. Siksi mantšukeisari Kangxi katsoi, että rauha venäläisten kanssa tulisi solmia nopeasti.^[41][42] Myös venäläiset katsoivat että kiista Kiinan kanssa tuli ratkaista nopeasti, sillä kasakkajoukkoja tarvittiin Euroopassa käytävissä sodissa. Osapuolet solmivat Nertšinskin rauhansopimuksen vuonna 1689, jossa valtakuntien raja määritettiin. Sopimuksen ehtoja täydennetiin Kjahtan sopimuksella vuonna 1727, josta myöhemmin hahmottui Kiinan ja Venäjän raja.^[39]

Mongoleille liitto mantšujen kanssa tarkoitti sitä, että mongolit olivat todellisuudessa Qing-dynastian vasalleja. Mongolit tarvitsivat Qing-dynastialta suojelua myös Zungarin kaanikuntaa vastaan. Qing-keisari Kangxin 80 000 sotilaan vahvuinen armeija marssi Mongoliaan ja löi zungari-kaani Galdanin joukot Jao Modon taistelussa vuonna 1696, nykyisen Ulanbaatarin eteläpuolella. Galdan kuoli seuraavana vuonna, minkä jälkeen Zungarin kaanikunta ei enää ollut merkittävä voimatekijä suurimmassa osassa Mongoliaa, vaikka zungarien valta säilyikin vielä osissa Xinjiangia ja Tiibetiä. Lopullisesti zungarit kukistettiin vuonna 1732, kun Qing-dynastia valloitti Ürümqin ja Turpanin.^[43]

Kiinan ja Venäjän valtakuntien laajeneminen Sisä-Aasiassa jatkui 1700-luvulla ja Kjahtan sopimuksessa määritetty rajanveto tarkoitti sitä, että muinainen Mongolian valtakunta jaettiin Kiinan ja Venäjän hallitsemiin alueisiin. Käytännössä Mongolian itsenäisyys oli lakkautettu lähes kahdeksi vuosisadaksi. Kaikki mongolit eivät alistuneet Qing-dynastian valtaan, mutta kapinat tukahdutettiin nopeasti.^[43]

1750-luvulla Qing-dynastia teki hallinnollisen eron Mongolian eri osien välillä. Sisä-Mongoliana tunnetut eteläiset osat käytännössä sulautuivat Kiinaan. Pohjoisen Ulko-Mongoliaa ei hallinnollisesti järjestetty ja sitä pidettiin mantšujen vallan ulkopuolisena alueena. Sadan vuoden kuluttua Kiinaa alkoi kuitenkin taas huolettaa Venäjän laajentumispyrkimykset. Mongoleille tilanne antoi mahdollisuuden peluuttaa suurvaltoja toisiaan vastaan. Mongoliassa oli 1800-luvun aikana kasvanut kiinalaisvastaisuus, mongolien itsemääräämisoikeuden viemisen vuoksi.^[43]

Qing-dynastian hallinnan aikana Mongoliassa koettiin kuitenkin rauhan vuosisata. Mongoliasta muodostui myös yhä teokraattisempi yhteiskunta. Uskonnollisesti buddhalaisuus imi itseensä maan perinteisiä šamanistisia piirteitä, jolloin muodostui ainutlaatuinen paikallinen uskonto. 1800-luvun puolivälissä Kiinassa vallinnut sekasortoinen aikakausi länsimaiden aiheuttaman paineen vuoksi johti siihen, että Kiina vaati Ulko-Mongoliasta enemmän verotuloja. Tämä johti Ulko-Mongolian köyhtymiseen ja kasvavaan tyytymättömyyteen Qing-dynastiaa kohtaan. Mongoliassa nähtiin yhä useammin mellakoita ja kiinalaisvastaisia kapinoita ja hallinto kääntyi Venäjän puoleen apua saadakseen. Käännekohdaksi tapahtumissa muodostui vuonna 1911 Kiinan tasavaltalainen vallankumous.^[43]

Mongolia oli 1900-luvun alussa maatalousyhteiskunta. Tärkeiden tuotteiden, kuten teen, riisin ja tupakan kauppa oli kiinalaisten yritysten käsissä. Nämä antoivat mongolialaisille luottoja korkeilla koroilla. Tämä johti monien mongolien köyhtymiseen ja Qing-dynastiaa vastaan nousi toisinaan kapinoita.^[44] Qing-dynastian kukistumisen ja vallankumouksen jälkeen perustettiin Kiinan tasavalta.^[45] Vallankumouksen jo puhjettua vuonna 1911, levottomuudet olivat jo alkaneet Mongoliassa.^[44] Mongolian itsenäisyyden kannattajat olivat jo kääntyneet Venäjän hallituksen puoleen saadakseen apua Kiinaa vastaan Ulko-Mongolian itsenäisyystaistelussa.^[45]

1. joulukuuta 1911 Mongolia, johon sisältyi Ulko-Mongolia- ja Sisä-Mongolia, sekä Tuva, julisti itsensä itsenäiseksi sillä perusteella, että sen uskollisuus ei ollut suunnattu Kiinalle, vaan mantšuille. Kahdeksannesta Jebtsundamba Khutuktusta tehtiin Bogd Khan, eli pyhä hallitsija.^[45][44] Kiinan uusi hallitus ei tunnustanut Mongolian itsenäisyyttä, mutta sillä ei vallankumouksen jälkeen ollut resursseja puuttua asiaan.^[45] Bogd Khanin hallinto teki sopimuksen Venäjän kanssa Mongolian asemasta. Venäjä tunnusti Mongolian hallituksen, mutta tämänkään sopimuksen jälkeen Mongolian asema ei ollut kiistaton. Mongolia piti itseään Kiinasta riippumattomana, mutta Venäjä katsoi Mongolian olevan Kiinan autonominen osa. Tämä vahvistettiin Kiinan, Venäjän ja Mongolian välisellä sopimuksella vuonna 1915, eikä Bogd Khan mahtanut mitään sille että Tuva liitettiin Venäjään.^[44]

Vuonna 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen myös Japani sekaantui Mongolian asioihin ja ryhtyi tukemaan bolsevikkien vastaisia joukkoja Mongoliassa. Japani myös rohkaisi mongoleita ajamaan uuden mongolivaltion perustamista, johon kuuluisivat Sisä- ja Ulko-Mongolia, sekä Burjatia. Tämä liike kuitenkin epäonnistui, kun Kiina alkoi uudestaan ponnistella Mongolian saamiseksi jälleen hallintaansa.^[45] Vuonna 1919 Kiina miehitti Mongolian ja Bogd Khan syöstiin vallasta.^[45][44]

Levottomuuksien keskellä perustettiin Mongolian kansanpuolue (MPP), vuonna 1920. Sen johtohenkilöt matkustivat Moskovaan ja kääntyivät Kominternin ja Leninin puoleen apua saadakseen. Samaan aikaan Roman von Ungern-Sternbergin johtamat tsaarin armeijan ratsuväkiyksiköt saapuivat Siperiasta Mongoliaan, ajoivat Kiinan miehitysjoukot pois ja palauttivat Bogd Khanin rajoitettuun valtaan helmikuussa 1921, mutta todellista valtaa käytti von Ungern-Sternberg, jota kutsuttiin myös lempinimellä Hullu paroni.^[44]

Mongoliassa von Ungern-Sternbergin johtamia joukkoja juhlittiin aluksi vapauttajina, mutta seuraavien kuukausien aikana hänen johtamansa terrori ja hävitys saivat aikaan kansan vastustuksen.^[45] Hullun paronin valtakausi oli verinen, mutta se jäi lyhyeksi. Maaliskuussa 1921 Mongolian vallankumoukselliset pitivät ensimmäisen MPP:n kongressin, jossa nimettiin väliaikainen hallitus. Sen johtoon nostettiin Damdiny Sühbaatar, jonka komennossa koottiin Mongolian vallankumoukselliset joukot. Yhdessä puna-armeijan yksiköiden kanssa se valtasi pääkaupunki Niislel Khüreehen. Bogd Khan palautettiin valtaan perustuslailliseksi hallitsijaksi, jolla oli rajoitetut valtaoikeudet. Von Ungern-Sternberg vangittiin, luovutettiin Neuvosto-Venäjän viranomaisille ja teloitettiin.^[44]

Mongolian itsenäisyys julistettiin 14. syyskuuta 1921.^[46] Maahan perustettiin kansanhallitus ja sen pääministeriksi asetettiin Dogsomyn Bodoo. Diplomaattisuhteet solmittiin ensin Neuvosto-Venäjän kanssa, ja MPP:n Soliin Danzan ja Damdiny Sühbaatar lähetettiin Moskovaan tekemään sopimus maiden välisistä suhteista Leninin kanssa.^[44]

Pian itsenäistymisen jälkeen Mongolian eri poliittisten ryhmien eripura alkoi nousta esiin. Bogd Khanin ja monarkian kannattajat olivat tyytymättömiä monarkille asetettuihin rajoutuksiin, kun taas MPP rajoitti monarkin valtaa yhä enemmän, keskittäen enemmän valtaa puolueiden hallinnassa olevalle hallitukselle. Samalla myös maan hallinnossa jotkut jäsenet olivat huolissaan Mongolian liian läheisistä suhteista Neuvostoliittoon. Myös maan pääministeri Bodoo yritti ottaa etäisyyttä Neuvosto-Venäjän vaikutusvallasta, mutta elokuussa 1922 hänet ja neljäkymmentä muuta pidätettiin. Heitä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Bodoo ja neljätoista muuta henkilöä teloitettiin.^[46] Tilanteen sekavuutta lisäsi se, että vallankumoussankari Damdiny Sühbaatar kuoli 1923 ja Bogd Khan seuraavana vuonna.^[46][44]

MPP piti kongressinsa vuonna 1924, mutta pian keskusteluun sekoittui kysymys puolueen puheenjohtajana toimineen Danzanin asemasta, joka halusi Bodoon tavoin vähentää Neuvostoliiton vaikutusvaltaa. Kongressi huipentui kapitalistiseksi leimatun Danzanin pidättämiseen ja hänet teloitettiin. Kongressin saavutusten joukossa oli puolueen puhdistaminen kapitalistisista sortajien elementeistä ja leninistisen kehityksen hyväksyminen. Maasta tehtiin virallisesti Mongolian kansantasavalta, puolue nimettiin uudelleen Mongolian kansan vallankumoukselliseksi puolueeksi (MPRP) ja myös pääkaupunki Niislel Khüree nimettiin uudelleen Ulanbaatariksi, mikä tarkoittaa punaista sankaria.^[46][44]

Neuvostoliiton joukot vedettiin pois Mongoliasta näennäisesti vuonna 1925, vaikkakaan todellisuudessa kaikki joukot eivät vielä jättäneet Mongoliaa. Mongolia nojasi edelleen ulkopolitiikassa Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto piti Mongolian kysymyksessä yllä varovaisia suhteita Pekingiin, mutta se teki kuitenkin selväksi ettei se salli Kiinan hyökkäystä Mongoliaan. Moskovasta saadun tuen turvin Mongolian kommunistijohtajat ryhtyivät vahvistamaan omaa asemaansa. Oikeistolaisilta elementeiltä, kuten aatelisilta ja uskonnollisilta johtajilta riistettiin heidän feodaaliset etuoikeutensa. Maahan alettiin rakentaa valtion ohjaamaa taloutta, joka nojautui Neuvostoliiton kauppaan. Vienti Neuvostoliittoon kasvoi nopeasti vuosina 1920-luvulla ja suurin osa maan viennistä suuntautui Neuvostoliittoon. Pääasiassa vienti koostui eläintuotteista. Yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa perustettiin myös Mongolian kansallispankki vuonna 1924 ja laskettiin liikkeelle uusi kansallinen valuutta tugrik. Neuvostoliitto varusti ja koulutti Mongolian armeijaa. Mongolian hallitus pidättäytyi tekemästä suoraa hyökkäystä kunnioitettua uskonnollista laitosta vastaan, mutta joitakin korkeamman tason munkkeja vangittiin ja teloitettiin.^[47]

Neuvostoliitosta levinneen kommunismin aatteen toteuttamisessa oli Mongoliassa omat haasteensa. Mongolia oli edelleen nomadinen yhteiskunta ja väestö suurelta osin lukutaidotonta, eikä teollista proletariaattia ollut.^[48] Maan varallisuudesta suuri osa oli uskonnollisella laitoksella ja maan aristokratialla, joka edelleen oli säilyttänyt vaurautensa. Maan kauppaa kontrolloivat kiinalaiset yritykset, joiden käsissä oli lähes 90 prosenttia kaikesta kaupasta.^[47][48] Mongolian hallituksella ei juurikaan ollut toimivaa organisaatiota tai kokemusta uudistusten toteuttamisesta. Heiltä myös puuttui kansan tuki, sillä kuuliaisuutta tunnustettiin edelleen perinteisille viranomaisille.^[48]

Näistä epäedullisista lähtökohdista huolimatta Mongolian vallankumouksellinen puolue valitsi Neuvostoliiton viitoittaman tien. Mongoliassa takavarikoitiin vuonna 1929 maaomaisuutta yli 600 maanomistajalta ja maat jaettiin maallilkoille ja munkeille, jotka olivat jättäneet luostarin. Vuosina 1931 ja 1932 takavarikoitiin yli 800 uskonnollisen johtajan maallinen omaisuus ja yli 700 maanomistajaa surmattiin tai vangittiin. Uskonnonvastaisessa kampanjassa tavalliset munkit pakotettiin poistumaan luostareista ja heidät sijoitettiin palvelemaan maan armeijaa tai taloutta. Keskitason munkit vietiin vankileireille ja korkeimman tason munkit tapettiin.^[48]

Pakkolunastuksia seurasi maiden massiivinen siirto yksityisomaisuudesta kollektiiviseen omistukseen. Hallitus otti käyttöön myös korkeat verot, yksityinen omaisuus takavarikoitiin, yksityinen teollisuus kiellettiin, käsityöläiset pakotettiin muodostamaan osuuskuntia ja sekä ulkomaan, että kotimaan kauppa kansallistettiin.^[48] Nämä toimet saivat aikaan kapinoita, mutta ne tukahdutettiin huhtikuuhun 1932 mennessä.^[49]

Äärimmäiset toimet ajoivat Mongolian kohti katastrofia. Kun munkkien ja maan aateliston valta riistettiin ja kiinalaiset kauppiaat häädettiin, maa oli entistä riippuvaisempi Neuvostoliiton avusta. Muodostetut kommuunit olivat täysin valmistautumattomia jatkamaan nomadista lampaan- ja karjanhoitoa. Tämä johti siihen että vihaiset ja asemastaan huolestuneet paimenet teurastivat seuraavien kolmen vuoden aikana seitsemän miljoonaa eläintä. Mongolian talous kärsi vakavasti, sillä se oli täysin riippuvainen kotieläintaloudesta. Kommuunien epäonnistuminen, yksityisen kaupan tuhoaminen ja Neuvostoliitosta saadut riittämättömät tarvikkeet myötävaikuttivat nälänhädän leviämiseen. Vuosina 1931–1932 tuhannet kärsivät vakavasta ruokavajeesta ja maa oli jo ajautumassa sisällissodan partaalle. Maan länsiosassa syntyi keväällä 1932 kommunismin vastainen kapina, jonka hallitus tukahdutti armeijan ja Neuvostoliiton avun turvin.^[48]

Länsi-Mongolian levottomuudet saivat Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ja kominternin puuttumaan Mongolian asioihin. Ne totesivat että Mongolian vallankumous oli edennyt liian nopeasti, eikä maa ollut vielä siinä kehitysvaiheessa, että sosialistisia uudistuksia olisi mahdollista toteuttaa. Neuvostoliitto käski Mongolian keskeyttämään uudistuksensa ja puolueenjohtaja Horloogijn Tšoibalsan joutui tunnustamaan ettei Mongoliassa ollut mahdollista toteuttaa Neuvostoliiton mallin mukaista sosialismia. Maan kolhoosit ja osuuskunnat lakkautettiin, veroja alennettiin ja paimenille ja talonpojille sallittiin jälleen yksityisomistus. Ulkomaankauppa, joka suuntautui edelleen yksinomaan Neuvostoliittoon jatkoi valtion kontrollissa. Mongolia oli täysin Neuvostoliiton ylivallan alla ohjailtavissa, ja Neuvostoliiton sai puuttumaan Mongolian asioihin kasvanut Japanin uhka.^[48]

Japani oli vuoden 1931 Mukdenin välikohtauksen jälkeen perustanut Mantšukuon nukkevaltion Mantšuriaan. Tämä sai sekä Mongoliassa että Neuvostoliitossa heräämään pelon siitä, että Japani saattaisi yrittää saattaa myös Mongoliassa valtaan japanilaismielisen nukkehallitsijan.^[48][49] Mongolia ja Neuvostoliitto solmivat vuonna 1934 keskinäisen avunantosopimuksen, mikäli Japani loukkaisi alueen suvereniteettia. Ilmeistä kuitenkin oli, että Neuvostoliiton intresseissä oli pitää Mongolia vakaana puskurivaltiona, itsensä ja Kiinan sekä Japanin laajentumista vastaan. Tästä syystä Neuvostoliitto ei myöskään halunnut kehittää Mongolian teollisuutta, joka olisi tarjonnut lisäkannustimen japanilaisten hyökkäyksille. Sen sijaan Mongoliasta saatavia raaka-aineita käytettiin neuvostoliittolaisten hyödyksi. Neuvostojoukot palasivat Mongoliaan 1935, kun japanilaiset alkoivat suorittaa tunnusteluja Mongolian ja Mantšukuon rajalla.^[50]

Neuvostoliiton tuella Mongolia ryhtyi vahvistamaan armeijaansa. Maan sotilasmenoihin kulutettiin vuonna 1938 jo yli puolet maan budjetista. Myös infrastruktuuria kehitettiin ja maahan rakennettiin rautateitä ja lentotukikohtia Neuvostoliiton tuella. Toisen maailmansodan aikana Mongolian armeijassa arvellaan palvelleen noin 80 000–100 000 sotilasta, mikä oli valtava osuus 900 000 hengen suuruisesta väestöstä. Kun Mongolia joutui panostamaan omaan turvallisuuteensa, ei muilla aloilla voitu saavuttaa merkittävää kehitystä.^[50] Tilanteen aiheuttaman poliittisen epävarmuuden vuoksi maassa suoritettiin sisäisiä puhdistuksia, joissa japanilaisten vakoojiksi epäiltyjä teloitettiin.^[49] Vainojen kohteeksi joutuivat myös buddhalaisluostarit. Luostareita ryöstettiin ja suurin osa Mongolian luostareista tuhoutuivat. Noin 2 000 lamaa surmattiin ja tuhannet muut pidätettiin tai vietiin pakkotyöhön.^[49][50] Luostarilaitoksen tuho oli lähes täydellistä, kommunistihallinnon alusta toisen maailmansodan alkuun oli luostariväestö vähentynyt noin 15 000 munkista noin 200 munkkiin. Puhdistusten aikana Horloogijn Tšoibalsanista tehtiin Mongolian pääministeri vuonna 1939 ja hän oli maan kiistaton johtaja.^[50]

Mongolian ja Japanin hitaasti kytenyt konflikti kärjistyi sarjaksi taisteluita vuonna 1939, kun japanilaiset ja mantšukuon joukot tunkeutuivat Mongolian koillisosaan. Georgi Žukovin johtamat neuvostojoukot ja mongolian armeija torjuivat Japanin invaasion lähellä Mongolian ja Mantšukuon rajaa elokuussa 1939. Neuvostoliiton ja Mongolian armeijasta kaatui taisteluissa 11 000 sotilasta, kun Japanin armeijan sotilaita saattoi kaatua jopa 80 000. Vihollisuudet maiden välillä päättyivät syyskuussa 1939 ja Neuvostoliitto ja Japani solmivat aselevon.^[50] Japani luopui myöhemmin aikeistaan hyökätä Neuvostoliittoon ja se suuntasi laajentumispyrkimyksensä Tyynenmeren ja Kaakkois-Aasian suuntaan Toisen maailmansodan aikana.^[49] Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto ja Japani solmivat myös Mongoliaa koskevan sopimuksen, jossa Japani sitoutui kunnioittamaan Mongolian alueellista koskemattomuutta.^[50]

Konflikti vahvisti entisestään Neuvostoliiton otetta Mongoliasta. Koko Toisen maailmansodan ajan Tšoibalsanin hallinto noudatti Moskovasta saatuja toimintaohjeita. Mongolia tuki sodassa Neuvostoliittoa toimittamalla karjatuotteita, raaka-aineita ja vaatteita. Mongolian armeija pidettiin koko sodan ajan valmiudessa. Se muodosti tärkeän puskurivoiman Neuvostoliiton kaukoidän puolustustaktiikassa, mutta se toimi kuitenkin puna-armeijasta erillisenä. Armeijan modernisaatio ja sen pitäminen alati valmiudessa, oli Mongolian kehittymättömälle taloudelle ja pienelle väestölle raskas taakka. Suurimman taakan kantoi maan karjatalous, joka oli velvoitettu täyttämään Neuvostoliiton sota-ajan tarpeet. Karjan kokonaismäärä laski voimakkaasti sotavuosina.^[50]

Mongolian sodan aikainen stabiili tilanne päättyi ennen toisen maailmansodan loppunäytöstä. Liittoutuneiden pitämässä Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945, sovittiin Neuvostoliiton julistavan sodan Japanille. Tämän vuoksi myös Mongolia teki saman. Noin 80 000 sotilaan vahvuinen Monglian armeija liittyi neuvostojoukkoihin, jotka hyökkäsivät Sisä-Mongoliaan ja Mantšuriaan, ajaen japanilaisjoukot pois Kiinan mantereelta.^[50][49] Kiina tunnusti sodan jälkeen Mongolian täyden itsenäisyyden sen nykyisillä rajoillaan. Kiinan sisällissodassa Kiinan kommunistien saavutettua voiton Guomindangista, Mongolia taas tunnusti Kiinan kansantasavallan ja maat solmivat ystävyyssopimuksen vuonna 1946.^[50][51]

Toisen maailmansodan jälkeen Kiinan ja Japanin muodostama uhka Mongolialle oli poissa. Neuvostoliiton vaikutusvalta Mongoliassa säilyi edelleen ja maassa otettiin käyttöön myös mongolin kyrillinen kirjaimisto vuonna 1946. Mongolia laajensi kansainvälisiä suhteitaan itäblokin kommunistisiin maihin ja Pohjois-Koreaan. Mongolia haki myös YK:n jäsenyyttä, jonka se sai vuonna 1961.^[52][51] Ensimmäinen länsimaa, joka loi suhteet Mongoliaan oli Iso-Britannia vuonna 1963.^[51]

Horloogijn Tšoibalsan kuoli vuonna 1952 ja häntä seurasi pääministerinä ja puolueen pääsihteerinä Jumžagijn Tsedenbal.^[53][51] Sodan jälkeisinä vuosina Mongoliassa alettiin vähentää puolustusmenoja ja maassa alettiin panostaa karjatalouden ja maatalouden kehitykseen, sekä kaivos-, teollisuus-, kuljetus- ja viestintäsektoreihin.^[52] Uutena painopisteenä oli maan teollisuustuotannon kasvattaminen. Kaikilla aloilla Mongolia nojasi vahvasti Neuvostoliiton tukeen, mutta apua saatiin nyt myös Kiinasta.^[53] Merkittävänä hankkeena oli Mongolian ja Neuvostoliiton rakentama Trans-Mongolian rautatie, joka halkoi maan pohjois-etelä -suunnassa. Rautatie valmistui 1955 ja se toimi Kiinan ja Neuvostoliiton solidaarisuuden symbolina.^[51] Neuvostoliitto varusti Mongolian armeijaa uudenaikaisilla raketeilla ja ohjuksilla vuonna 1966.^[54]

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko vahingoitti myös Mongolian Kiinan-suhteita.^[51] Tämän johdosta Kiinan apu Mongoliaan jäädytettiin, kaupankäynti laski ja suhteet Kiinaan viilenivät. Mongoliassa oltiin erityisen huolissaan Maon kulttuurivallankumouksesta, josta saivat Kiinassa kärsiä Sisä-Mongolian mongolit. Tilanteen muuttumisen myötä Mongoliassa huolestuttiin jälleen maan suvereniteetista Kiinan suhteen.^[53]

Mongolian ja Kiinan väliset jännitteet lisääntyivät koko 1970-luvun ajan. Mongolia syytti Kiinaa sen halusta liittää Mongolia Kiinan kansantasavaltaan historiallisella tekosyyllä, että se haluaa palauttaa Yuan-dynastian aikaiset rajat. Kiina taas syytti Neuvostoliittoa Mongolian miehittämisestä.^[51] Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden viilenemisen jälkeen Mongoliasta tuli yhä selvemmin Neuvostoliiton etuvartio Kiinan vastaisessa puolustuksessa. Mongolian infrastuktuuria kehitettiin Neuvostoliiton tuella, lähinnä sotilastarpeita varten. 1970-luvulla neuvostosotilaita tuotiin Mongoliaan yli 100 000. Kiina vaati Neuvostoliittoa vetämään joukkonsa Mongoliasta ehtona suhteiden normalisoimiseksi, mutta Neuvostoliitto ei tähän suostunut. Maiden suhteet muuttuivat vähemmän viileiksi Maon kuoleman jälkeen vuonna 1976. Jännitteet Kiinan ja Neuvostoliiton sekä Mongolian välillä lientyivät merkittävästi vasta 1980-luvun puolivälissä.^[51]

Kiinan ja Neuvostoliiton välien ollessa jäiset, Mongolia turvasi entistä vahvemmin Neuvostoliittoon taloudellisesti ja sotilaallisesti. Maasta pyrittiin muodostamaan neuvostotyyppinen teollisuus-maatalousyhteiskunta. Osana tätä kehitystä perustettiin Darhanin teollisuuskaupunki vuonna 1961, joka on nykyisin yksi Mongolian suurimmista kaupungeista. 1970-luvulla Mongoliaan perustettiin yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa kuparikaivos, joka muodostui merkittäväksi Mongolian talouden kehitykselle. Kaivoksen viereen kasvoi Erdenetin kaupunki.^[55]

Jumžagijn Tsedenbal syrjäytettiin Mongolian johdosta vuonna 1984, hallittuaan maata sitä ennen eri nimikkeillä 40 vuoden ajan. Hänen autoritaarinen hallintotapansa ja ylläpitämänsä henkilökultti aiheuttivat arvostelua muiden puoluejohtajien taholta ja Tsedenbal syrjäytettiin hänen ollessaan Moskovassa. Mongolian poliittiseksi keulakuvaksi hänen tilalleen nousi puolueen johtoon noussut Žambyn Batmönh. Hän vaati järjestelmän uudistusta ja alkoi noudattaa Mihail Gorbatšovin toteuttamaa glasnost ja perestroika politiikkaa. Näihin liittyvään taloudelliseen ja poliittiseen rakenneuudistukseen tähtäävät toimet olivat tehottomia, ja tuloksena oli taloudellisen kehityksen pysähtyminen. Vuosikymmenen lopulla maassa alkoi muodostua demokraattisia uudistuksia vaativia mielenosoituksia, jotka kehittyivät vallankumoukseksi. Kansa alkoi järjestäytyä poliittisiin liikkeisiin, kuten demokraattiseen yhdistykseen, jonka koordinaattorina toimi Sanjaasürengiin Zorig. Yhdistys järjesti suuria mielenosoituksia Ulanbaatarissa joulukuussa 1989 ja alkuvuonna 1990, vaatien MPRP:n johtoa eroamaan. Mielenosoittajat aloittivat nälkälakon Ulanbaatarin Sükhbaatarin aukiolla, mikä sai lopulta MPRP:n taipumaan ja Batmönh erosi puolueen johdosta.^[55]

Vallankumouksellinen liikehdintä sai maan hallinnon hyväksymään muutoksia perustuslakiin. Niistä keskeisimpänä oli MPRP:n poliittisen yksinvaltiuden poistaminen ja poliittisten puolueiden lailistaminen, monipuoluevaalien järjestäminen ja presidentinviran perustaminen. Maassa järjestettiin vaalit heinäkuussa 1990 ja syksyllä uusi hallitus nimitti presidentiksi Punsalmaagiin Otširbatin.^[56]

Uuden perustuslain mukaan maan lainsäädäntäelin muodostui 76-paikkaisesta yhden kamarin kansalliskokouksesta. Valtion päämies oli presidentti, joka valitaan suoralla vaalitavalla nelivuotiskaudeksi. Mongolian kansantasavalta lakkautettiin ja maan lipusta poistettiin kommunismia kuvaava tähti. Maa alkoi siirtyä vähitellen kohti markkinatalousjärjestelmää.^[56]

Neuvostoliiton uudistusmielistä johtajaa Mihail Gorbatšovia vastaan suunnattu vallankaappausyritys elokuussa 1991 johti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kieltämiseen. Tämän jälkeen myös Mongoliassa alettiin vaatia MPRP:n kieltämistä. Tässä päästiin kompromissiratkaisuun, jossa muun muassa armeijan ja oikeuslaitoksen johtajilta evättiin oikeus osallistua poliittisten puolueiden toimintaan. Viimeiset neuvostojoukkojen jäänteet lähtivät Mongoliasta vuonna 1992, kun viimeiset venäläisjoukot lähtivät maasta.^[56]

Ilmapiirin vapautuessa 1990-luvulla maassa alettiin tutkia 1930- ja 1940-lukujen kommunistisia puhdistuksia. Uskotaan, että näissä puhdistuksissa menehtyi noin 35 000 ihmistä, joista puolet oli lamoja. Suuri osa uhreista haudattiin merkitsemättömiin hautoihin. Puhdistusten uhreille omistettu muistomuseo perustettiin puhdistuksissa surmatun entisen pääministeri Peljidiin Gendenin kotiin.^[56] Neuvostoliiton hajoamisen ja kommunismin kukistumisen jälkeen Mongoliassa saatettiin taas nostaa esiin kansallinen ylpeydenaihe Tšingis-kaani, jonka esille nostamisen Neuvostoliitto ja MPRP olivat kieltäneet, jotta kansallinen nationalismi ei nostaisi päätään.^[51] Mongoliassa yritettiin nostaa kansallisia perinteitä esille myös mongolin kirjaimiston palauttamisella käyttöön, jonka mongolin kyrillinen kirjaimisto oli syrjäyttänyt. Tästä uudistuksesta oli kuitenkin luovuttava parissa vuodessa, sillä vanha kirjoitustapa osoittautui epäsuosituksi ja sen käyttöönotto olisi ollut liian kallista.^[56]

Mongolia oli ollut vuoteen 1991 saakka täysin riippuvainen Neuvostoliiton taloudellisesta tuesta. Tämän tuen hävittyä Neuvostoliiton romahtamisen myötä, Mongolia ajautui vakavaan talouskriisiin 1990-luvun alussa. Lisäksi Venäjä väitti että Mongolia oli velkaa sille suuren summan Neuvostoliiton Toisen maailmansodan jälkeen myöntämästä taloudellisesta avusta. Kansainvälinen konferenssi myönsi Mongolialle tukea 150 miljoonaa dollaria vuodessa, kunnes maassa olisi merkittäviä ulkomaisia investointeja. Tämän myötä Mongolia alkoi kehittää laajojen mineraalivarantojensa hyödyntämistä ulkomaisten yritysten kanssa ja kaupankäyntiä alettiin kehittää etenkin Kiinan ja muiden Itä-Aasian maiden suuntaan.^[57]

Vuonna 1997 Mongolian presidentinvaalien voittajaksi nousi MPRP:n Natsagiin Bagabandi. 1990-luvun loppu oli maassa poliittisesti sekasortoinen ja taloudellisten uudistusten vauhti hidastui, mikä pahensi maan köyhyyttä ja työttömyyttä. Lisäksi maan demokratiakehityksen keulakuvana pidetty ja ministerinä toiminut Sanjaasürengiin Zorig murhattiin. Hänelle järjestettiin valtiolliset hautajaiset.^[57] Ulkopoliittisesti suhteet Venäjään olivat viilentyneet Venäjän vaatiman velan vuoksi. Mongolian pääministeri Puntsagiin Jasrai matkusti Venäjälle keskustelemaan velasta vuonna 1995, mutta sopimusta ei saatu aikaan. Vuonna 2003 Venäjä ilmoitti kuitenkin yllättäen että se on luopunut 98 prosentista vaatimuksistaan ja Mongolia suostui maksamaan 250 miljoonaa dollaria kattaakseen loput velasta. Huolimatta velasta aiheutuneista jännitteistä Mongolia ja Venäjä solmivat vuonna 2000 yhteisen sopimuksen, jossa molemmat osapuolet suostuivat olemaan muodostamatta sotilaallisia tai poliittisia liittoja toisiaan vastaan.^[58]

Mongolialla oli vuosikymmenien ajan ulkosuhteet vain Kiinaan ja Neuvostoliittoon, sekä myöhemmin Venäjään. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen diplomaattisuhteita on solmittu myös muihin maihin. Erityisen laajat suorat kulttuuriset ja taloudelliset siteet Mongolialla on Venäjän itsehallinnollisiin alueisiin Altain tasavaltaan, Burjatiaan, Tuvaan ja Kalmukiaan, sekä Kiinan puolella Xinjiangiin ja Sisä-Mongoliaan. Näissä kaikissa elää mongoliväestöä, joilla on historiallinen yhteys Mongolivaltakuntaan.^[58]

2000-luvulle tultaessa maan politiikka ja hallinto on ollut edelleen epävakaata ja poliitikkoja on syytetty korruptiosta. Kansallishenkeä maassa on nostatettu paljastamalla Tšingis-kaanin muistomerkki Sühbaatarin aukiolla vuonna 2006, jolloin maassa kunnioitettiin Mongolivaltion perustamisen 800-vuotispäivää. Muistomerkin tieltä poistettiin kommunistisen vallankumouksen sankareiden Sühbaatarin ja Tšoibalsanin mausoleumit ja heidät haudattiin muualle.^[59]

• Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 5 – Idän suurvallat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1983. ISBN 951-1-07161-0
• Haw, Stephen G.: Matkaopas historiaan – Kiina. Suomentanut Anne Toppi. Kuopio: Oy UNIpress AB, 2005. ISBN 951-579-110-3
• Paltemaa, Lauri:  Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus ja koulutuskeskus, 2018. ISBN 978-951-29-7157-2 Teoksen verkkoversio.