Miamit

Miamit
Miamien tunnus
Väkiluku	noin 8 000
Asuinalueet	Indiana 6 000 Oklahoma 2 000
Kielet	Englanti
Uskonnot	Kristinusko, perinteiset uskot
Infobox OK

Miami-intiaanien alkuperäiset asuinalueet olivat pohjoisessa Wisconsinissa, Indianassa, Ohiossa ja Illinoisissa. He olivat delawarien, shawneiden ja ottawien läheisiä kielisukulaisia.^[1] Itäiset neljä heimoa atchatctakia, kilatiga, mengakonkia ja pepikokia muodostivat miamien liittokunnan, kun sen sijaan läntisimmät heimot wea ja piankashaw olivat itsenäisiä, vaikka heillä oli vahva ystävyyssuhde edellä mainittuihin.^[2] Miamien yhteenlaskettu kokonaismäärä on ensimmäisten ranskalaisten jesuiittojen tekemien merkintöjen mukaan saattanut olla noin 15 000. ^[3]

Miamit kuuluivat algonkinien kieliryhmään ja heidän alkuperäinen nimensä omaumeg tarkoitti "niemimaan ihmisiä".^[4] Yksi heidän varhaisista kylistään oli Chicago, joka tarkoitti "haisevaa paikkaa" ja josta myöhemmin kasvoi eräs Yhdysvaltain suurimpia kaupunkeja. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen keskinäisissä erimielisyyksissä miamit tukivat Uutta-Ranskaa, ja kävivät 1700-luvun lopulla useita taisteluita Yhdysvaltoja vastaan.

Miamien kuuluisin päällikkö oli Little Turtle (Pieni kilpikonna), joka jäi historiaan yhtenä maineikkaimmista 1700-luvun intiaanijohtajista.

Ensimmäiset havainnot miameista tulivat ranskalaisilta tutkimusmatkaajilta ja papeilta. Lähetyssaarnaaja Jacques Marquetten tiedetään vierailleen miamien kylissä syksyllä 1673.^[5] Ranskalaiset jesuiitat tekivät miamien parissa lähetystyötä, koska pitivät näitä ystävällisinä ja helpommin lähestyttävinä kuin muita alueen intiaaneja. Samalla vuosisadalla miamit kuitenkin joutuivat jättämään maansa Wisconsinin Green Bayn ympäristössä, josta heidät karkottivat kickapoot, potawatomit ja muut pohjoiset heimot.^[1] Miamit hakivat turvaa irokeesien liittokunnan senecoista ja tekivät näiden kanssa suuren sotaretken illinois-intiaanien maille.^{[6] [7]}

1680-luvun alussa miamit onnistuivat jesuiittojen välityksellä solmimaan rauhan illinoisien kanssa. Samoihin aikoihin perustettu ranskalaisten uusi kauppa-asema Fort St. Louis sai ympärilleen miameista, illinoiseista ja shawneiden pakolaisryhmistä muodostuvan populaation, jonka yhteisluvuksi on arveltu jopa 20 000 intiaania. Irokeesit eivät voineet ummistaa silmiään ranskalaisten ja algonkin-heimojen väliseltä kaupankäynniltä, vaan lähettivät vuonna 1684 raskaasti aseistetun seneca-armeijan antamaan miameille mallia tehokkaasta sodankäynnistä, ja tuhoamaan myös illinoisien uudet kylät. Senecoja odotti kuitenkin yllätys. Vastassa oli väkivahva miamien, illinoisien ja ranskalaisten muodostama liitto, jota shawneiden ryhmät täydensivät. Senecat eivät kyenneet valtaamaan Fort St. Louisia, vaan joutuivat palaamaan kotimaahansa vajaalukuisina ja nöyryytettyinä. Fort St. Louis osoittautui heille ylittämättömäksi läntiseksi raja-aidaksi.^[3]

Ranskalaiset aloittivat sodan irokeeseja vastaan samana vuonna kun nämä olivat yrittäneet vallata Fort St. Louisin. Britit olivat irokeesien takana yllyttäen näitä tuhoamaan Uuden-Ranskan liittolaisineen. Aluksi ranskalaiset kärsivätkin tappioita, mutta jo seuraavien vuosien aikana tilanne alkoi muuttua heidän edukseen. Uuden-Ranskan vastaiskut olivat kovia. Vuonna 1686 he polttivat useita senecain kyliä. Irokeesit tekivät iskuja ranskalaisten kanssa liittoutuneiden heimojen maille. Senecat onnistuivat hävittämään lähellä nykyistä Chicagoa olleen miamien kylän, kun soturit olivat muualla. Seuraavan vuosikymmenen aikana ranskalaisten hyvin aseistamat suurten järvien heimot pääsivät kääntämään tappiot voitoiksi. Vuonna 1700 irokeesit solmivat rauhan ranskalaisten sekä 1701 kaikkien heidän kanssaan liittoutuneiden intiaanien kanssa.^[8]

Miamit keskittivät 1700-luvun alusta eteenpäin asumisensa Indianaan ja siellä Wabash- ja Kankakee-jokien varsille. He rikkoivat liittonsa illinoisien kanssa, koska eivät pitäneet näistä. Englantilaisten turkiskauppiaitten houkutellessa miameja kauppasuhteisiin kanssaan tuli Uuden-Ranskan kauppiailla kiire laajentaa kauppaverkostoaan miamien maille. 1710-luvulla miamit saivat territorioonsa Indianassa hetkessä kolme ranskalaisten kauppa-asemaa.^[9] Vanhojen miamijohtajien tilalle siirtyneet nuoremmat päälliköt tunsivat kuitenkin lisääntyvää houkutusta brittiläisten kauppatavaraa kohtaan, joka oli laadukkaampaa ja edullisempaa kuin kilpailijoilla.^[3] Vuonna 1747 päällikkö Memeskian johtamat miamit liittyivät brittiläismielisen wyandotien johtajan Nicolas Orontonyn joukkoihin ja polttivat läntisessä Ohiossa erään ranskalaisen kauppa-aseman.^[10]

Englantilaisten ja ranskalaisten kasvava halu ottaa Ohion maaseutu itselleen johti vuonna 1756 alkaneeseen seitsenvuotiseen sotaan maiden välillä. Alueen intiaanit käsittivät, ettei heille jäisi mitään voitti kumpi tahansa. Miamit ja muut Ohion heimot olivat kuitenkin valmiit tukemaan sodassa ranskalaisia saatuaan näiltä musketteja, jotka kiinnostavuudessaan voittivat brittien tarjoamat tavarat.^[11]

Sodan päättyminen englantilaisten voittoon ei merkinnyt levottomuuksien loppumista. Keväällä 1763 miamit saivat ottawien päälliköltä Pontiacilta viestinviejän tuoman sotavyön merkiksi englantilaisia vastaan suunnatusta suuresta intiaanikapinasta. Aluksi miamit kieltäytyivät. He muuttivat myöhemmin mieltään kuullessaan millaiset määrät eri heimojen sotureita oli lupautunut mukaan Pontiacin kapinaan.^[12] Miamit osallistuivat kahden linnakkeen valtaamiseen, mutta eivät olleet halukkaita osallistumaan brittien teurastukseen, vaan kohtelivat vankejaan lempeästi.^[3] Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa miamit asettuivat Englannin puolelle siirtolaisia vastaan.^[13]

Ohion rajaseuduilla toistuville häiriköinneille päätti panna pisteen Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti George Washington. Hänen valtuuttamanaan luoteisterritorion (Ohio, Indiana ym.) kuvernööri Arthur St. Clair keräsi joukko-osaston, jonka tehtävänä oli panna järjestykseen Ohiolaakson intiaanit. Yli tuhatta sotilasta laitettiin komentamaan prikaatinkenraali Josiah Harmar.^[14]

Vuonna 1790 Harmanin johtama jalkaväkiosasto teki marssin intiaanien alueille Ohiolaaksossa. Metsän suojassa odottavat Little Turtlen johtamat miamit ja Blue Jackettia seuraavat shawneet olivat käyttäneet hämäystaktiikkaa ja houkutelleet Harmarin jalkaväen yhä syvemmälle metsään. Kun amerikkalaiset käsittivät kävelleensä ansaan, oli liian myöhäistä perääntyä. Intiaanit surmasivat 183 sotilasta. ^[15]

Tieto tapauksesta levisi kummankin osapuolen taholla nopeasti eteenpäin. Little Turtle ja Blue Jacket saivat riveihinsä muiden heimojen sotureita päälliköineen. Yhdysvallat suunnitteli uutta iskua. Harmanin paikan täytti kuvernööri Arthur St. Clair. Nyt suurin osa tulevasta sotajoukosta kerättiin rajaseudun vapaaehtoisista. Näin saatiin liki 2000 sotilasta käsittävä jalkaväkirykmentti.^[15] Joukossa oli jopa naisia.^[14] Liikkeelle lähdettiin tarkoituksena yllättää intiaanit, mutta amerikkalaisten liikkuminen oli hidasta mukana olleiden naisten hidastaessa marssin etenemistä. Metsät olivat vaikeakulkuisia. Miamit, shawneet, ojibwayt, ottawat ja potawatomit olivat hyvinkin tarkoin selvillä siitä missä St. Clairin jalkaväkikomppania kulloinkin kulki.^[16]

St. Clair määräsi miehensä pystyttämään pieniä huoltolinnakkeita matkan varrelle. Lopulta, kuukausien marssin jälkeen, he saapuivat Wabash-joen varrelle, josta löytyvä korkea metsäalue sopi hyvin asemapaikaksi. Osa vapaaehtoisista oli luopunut sotaretkestä kyllästyttyään loputtomaan ja uuvuttavaan marssimiseen ilman kunnon muonaa ja palkkaa. Perille jaksaneet olivat väsyneitä kokemistaan rasituksista.

Seuraavana aamuna, 3. marraskuuta 1791 hieman ennen auringonnousua intiaanit tekivät yllätyshyökkäyksen. Leirin ulkolaidoilla nukkuvat värvätyt sotilaat olivat kokemattomia ja joutuivat paniikkiin. He säntäsivät leirin keskiosiin, jossa lepäsivät tykistön miehet ja muut sotilaat. Kaaos oli täydellinen. Ennen kuin kuvernööri St. Clair sai organisoitua pistimin aseistetut jalkamiehensä vastahyökkäykseen, olivat hyökkääjät jo kadonneet. Miesten etsiessä vihollisia metsässä, oli intiaanien helppo poimia heidät yksitellen. Kolme tuntia kestäneen taistelun aikana oli St. Clairin joukoista tuhottu lähes puolet. Osa vapaaehtoisista antautui. Kuvernööri antoi vetäytymiskäskyn joukoilleen ja he onnistuivat murtautumaan vihollislinjan lävitse ja pakenemaan lähes 50 kilometrin päässä olevaan Fort Jeffersoniin. Yli 600 amerikkalaista oli surmattu taistelun aikana ja haavoittuneita oli satoja. Intiaanit olivat saavuttaneet erään suurimmista voitoistaan sodissaan valkoisia vastaan. ^[17] Samalla Tappio oli suurin mitä Yhdysvaltain armeija koki milloinkaan sodissa intiaaneja vastaan.^[18]

St. Clairin tappio nosti intiaanien mielialaa ja toi paljon mainetta Little Turtlelle. Delawaret ja wyandotit olivat valmiit liittymään mukaan seuraaviin sotiin. Kesällä 1793 pidettiin Sanduskyssä amerikkalaisten ja intiaanien välinen neuvottelu, jonka tarkoituksena oli saada Yhdysvaltojen käyttöön Ohiolaaksossa asuvien intiaanien maat rauhanomaisin keinoin. Neuvottelut raukesivat hyödyttöminä.^[14]

Uuden amerikkalaisen sotaväkiosaston komentajaksi määrättiin kenraali Anthony Wayne, joka kantoi liikanimeä "Mad". Nimi oli Itsenäisyyssodan peruja ja kuvasti hänen pelottomuuttaan. ^[17] Wayne sai taakseen 3000 sotilasta. Hän ei kuitenkaan aloittanut sotaa heti. Intiaanit olivat ihmeissään, kun hyökkäystä ei kuulunut. Osa heistä kyllästyi toimettomaan olotilaan poistuen takaisin kyliinsä.^[14]

Wayne rakensi linnakkeen, Fort Recoveryn.^[19] Se nousi samalle paikalle, jossa kuvernööri St. Clairin joukot olivat kärsineet tappionsa. Kesällä 1794 Little Turtle miamisotureineen teki hyökkäyksen linnaketta vastaan, mutta laihoin tuloksin. Heidät lyötiin takaisin. Tämän jälkeen Little Turtle alkoi puhua rauhan puolesta koska ei uskonut sodan auttavan heidän asiaansa. Hänen paikkansa korvasi ottawien päällikkö Turkey Foot.^[20]

Lopulliseksi sotanäyttämöksi muodostui Erie-järven rannalla oleva Fallen Timbers. Myrskynkaatamien lukuisten puiden täyttämä metsämaa tarjosi Waynen joukoille hyvän leiripaikan. Blue Jacketin ja Turkey Footin joukot seurasivat sotilaita ja majoittuivat sopivan matkan päähän. Kumpikin puoli odotti hyökkäystä. Waynen armeijalla oli hyvät muonavarastot, mutta intiaanit kärsivät nälkää. Usean päivän turhan odottelun jälkeen osa sotureista lähti täydentämään muonavarastojaan englantilaisten linnakkeeseen Fort Miamiin. ^[21]

20. elokuuta 1794 Wayne antoi käskyn hyökkäykseen, jota Blue Jackettin nälkiintyneet soturit eivät pystyneet torjumaan. Metsän kätköissä käytiin lyhyt taistelu, joka oli tunnissa ohi.^[22] Tiedot intiaanien menetyksistä vaihtelevat noin 40:stä useaan sataan. ^[20] Taistelu riitti lopettamaan alueen intiaanisodat. Fort Miamista ruokaa ja turvaa hakevat intiaanit eivät päässeet linnakkeeseen, koska britit eivät suostuneet avaamaan pakolaisille portteja amerikkalaisten pelosta.^[21]

Vuotta myöhemmin elokuussa 1795 monien sotaan osallistuneiden heimojen päälliköt kävivät allekirjoittamassa sopimuksen Fort Greenvillessä. He luovuttivat koko Ohion ja suuren palan Indianaa Yhdysvaltojen hallitukselle. Miamipäällikkö Little Turtle oli allekirjoittajien joukossa. Hänestä tuli juhlittu sankari. Vuonna 1812 hän kuoli luonnollisen kuoleman saatuaan eurooppalaisen taudin - kihdin. Hän menehtyi taudin aiheuttamiin komplikaatioihin.^[20]

1800-luvun vaiheilla alkoi miameja siirtyä pieninä ryhminä nykyiseen Missouriin. Weat, piankashawt ja pepikokiat myivät maitaan hallitukselle. 1830-luvulla mainitut heimot olivat jättäneet kokonaan Indianan, myöhemmin myös Missourin alueet, josta he siirtyivät Kansasiin. Täällä he solmivat kiinteän liiton entisten vihamiestensä illinoisien kanssa. 1860-luvulla hallitus siirsi heidän yhdyskuntansa Oklahomaan. Suurin osa miameista jäi Indianaan, jossa he asuvat yhä Wabash-joen yläjuoksulla alkuperäisillä maillaan. Miamien lähes täysin kadonnutta kieltä ollaan elvyttämässä henkiin tarkoituksena saada se vielä joskus heidän koulujensa oppikieleksi. Miamien lukumäärä on kovassa nousussa. Oklahomassa heitä asuu noin 2 000 henkeä ja Indianassa luku on jo ylittänyt 6 000:n rajan.

Miamit jakaantuivat kuuteen eri heimoon ja moniin klaaneihin, joita alun perin on ollut yli kymmenen. Monet klaanit katosivat 1700-luvun alussa, kun kansan yhteensaattaminen epäonnistui. 1700-luvun lopulla miameilla oli yhteinen ylipäällikkö Little Turtle, joka valta ylettyi kaikkiin heidän ryhmiinsä. Yleensä joka kylällä oli oma erillinen johtajansa, joka joskus saattoi olla myös nainen. Alkuperäisessä kulttuurissa perinnöllisillä päälliköillä oli joitakin hengellisiä tehtäviä, joista luovuttiin, kun kävi ilmi niiden tehottomuus parantaa eurooppalaisten tuomia tauteja, kuten isorokko, tuhkarokko ja paiserutto. Jo 1600-luvun lopulla miameilla tiedettiin olleen parantajien salaseura, joka tunnetaan yhä nimellä midewiwin. Seuran jäsenillä oli lääketieteellistä osaamista ja myös suuri poliittinen merkitys.^[2]

Miamien alkuperäiseen uskontoon kuului myös erikoistilaisuuksissa harrastettu kannibalismi. ^[23]. ^[24] Sodissa saaduista vangeista osaa kidutettiin. Lopuksi heidät paistettiin ja syötiin. Tällaisista tapauksista on runsaasti muistiinmerkintöjä. ^[23] Yleensä nämä menot olivat koko kansalle avoimet ja liittyivät uskonnollisiin seremonioihin. Vuonna 1821 Michiganin territorion kuvernoori Lewis Cass oli silminnäkijänä miamien keskiöisessä midewiwin-rituaalissa etsimässä vahvistusta huhuille juhlissa tapahtuvasta kannibalismista. Cass ei kuitenkaan kyennyt osoittamaan huhujen mahdollista todenperäisyyttä.^[25]

Jesuiittapappi Claude-Jean Allouez, joka 1600-luvun jälkipuoliskolla opetteli miamien kielen ja perusti heidän kyläänsä lähetysaseman, on kirjannut ylös tietoja miamien alkuperäisistä tavoista, joihin kuului mm. ihmisten uhraaminen pakanajumalalleen auringolle ^{[24] [23]} Jotkut historioitsijat uskovat, että miamit olivat esihistoriallisella ajalla tapahtuneessa intiaanikulttuurien yhteentörmäyksessä omineet aurinkojumalan Mississippin muinaiskulttuurista.^[26]

Miamit asuivat kupolinmuotoisissa, kaislamatoin verhotuissa wigwameissa. Heidän kesäkylänsä sijaitsivat hedelmällisen maaperän omaavissa jokilaaksoissa. Alun perin kylät olivat suuria, ja niissä asui sukuja monista eri klaaneista. Osa heimoryhmistä liikkui kylästä toiseen. Miamien viljelemää ainutlaatuista muunnosta valkoisesta maissista pidettiin yleisesti suuressa arvossa. Elonkorjuun jälkeen kylät siirtyivät preerioiden liepeille biisoninmetsästyksen ajaksi. Yhteismetsästyksiä pidettiin saukien ja foxien kanssa. Lopuksi hajaannuttiin talveksi moniin eri metsästysleireihin.

Eurooppalaisten muistiinpanojen mukaan miamit olivat sivistyneempiä kuin suurin osa naapureistaan. He olivat lisäksi hyvin ennakkoluulottomia ja varhaiset ranskalaiset tutkimusmatkaajat kuvasivat heitä kaunismuotoisemmiksi kuin muita alueen heimoja.^[24] Miamien lähimmät naapurit kickapoot ja mascoutenit näyttivät heidän rinnallaan talonpojilta tai köyhiltä maatyöläisiltä. Miameilla oli erityinen mieltymys pukeutua koristeellisiin ja näyttäviin vaatteisiin. Molemmat sukupuolet tatuoivat itsensä. ^[27]

Miameilla oli oikeus ottaa useampia vaimoja. Lapset ottivat isänsä klaanin. Naispuolinen avionrikkoja saatettiin tuomita kuolemaan tai häneltä leikattiin nenä merkiksi rikkomuksesta. ^[3] Avioeron ottaminen oli helppoa. Yleensä riitti, kun jompikumpi puolisoista vain muutti pois. ^[23]

Erilaiset urheilukilpailut olivat miamien vapaa-ajan suuria koko kansan huvitilaisuuksia. ^[23] Useimmiten kilpailut järjestettiin eri kylien kesken. Taitojen ja voimien mittaaminen eri pelien yhteydessä sai suuret yleisömäärät. Paini ja uinti olivat miesten suosimia lajeja. Naiset harrastivat keilailua, joka saattoi venyä useamman päivän mittaiseksi.^[3]

• Anson, Bert: Miami Indians, University of oklahoma Press, 2001, ISBN 9780806131979
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
• Sandler, Stanley Ground warfare: an international encyclopedia, Nide 1, ABC-Clio, 2002. ISBN 1-57607-344-0
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
• Waldman, Carl Encyclopedia of Native American tribes, Fact On File Publications, 2006. ISBN 9780816062744
• White, Richard: The middle ground: Indians, empires, and republics in the Great Lakes region ... Cambridge University Press, 1991, ISBN 9780521371049

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Miamit Wikimedia Commonsissa