Kanoninen oikeus

Tämä artikkeli tai sen osa sisältää päällekkäistä tietoa artikkelin Ortodoksisen kirkon kanonit kanssa. Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla. Tarkennus: "Ortodoksisen kirkon kanonit" -artikkeli sopisi lyhennettynä tähän artikkeliin alaluvuksi.

Kanoninen oikeus tarkoittaa muun muassa katolisessa, ortodoksisessa ja anglikaanisessa kirkossa syntyneitä oikeusjärjestelmiä, jotka määrittelevät kirkon perusteet, sen ja muiden instituutioiden väliset suhteet ja sisäisen järjestyksen.^[1][2] Kanonisen oikeuden määräyksiä kutsutaan kanoneiksi (kreik. κανών, sääntö, mitta), ja ne ovat yleensä kirkolliskokousten säätämiä.^[3][2] Kanoninen oikeus on vanhin edelleen käytössä oleva oikeusjärjestelmä läntisessä maailmassa,^[4][2] tosin sillä ei enää ole varsinaista juridista voimaa.

Nikean ensimmäinen kirkolliskokous vuonna 325 määritteli kanonit kirkon kurinpitotoimenpiteiksi ja erotteli kirkon lain (kanones) maallisista määräyksistä (nomoi).^[5] Vuoden 1054 Suuren skisman jälkeen katolinen ja ortodoksinen kirkko ovat kehittäneet omat kanoniset oikeutensa^[1] kuten myös jotkut uskonpuhdistuksen myötä syntyneet protestanttiset kirkot.^[6]

Kreikan kielen sana kanoni (m.kreik. κανών) merkisee suoraa lautaa, tai mittaamisvälinettä^[7] jota käytettiin kiven tai puun veistämisessä ja kiillottamisessa.^[8] Serbialaisen piispa Nikodim Milašin mukaan:

»Kanoneiksi sanotaan niitä kirjallisia määräyksiä, joita kirkollinen lainsäädäntövalta on useiden vuosisatojen aikana julkaissut ja jotka ovat vieläkin voimassa ortodoksisessa kirkossa positiivisina, kaikkia kirkon jäseniä yhteisesti ja kutakin erikseen velvoittavina säädöksinä.»
(Милаш, Никодим: Правила православне цркве с тумачењима. I. 1895, II. 1896. Suomentanut Antti Inkinen.)

Gratianus kokosi ensimmäisen täydellisen kokoelman katolisen kirkon kanoneja Decretum Gratianin noin vuonna 1140. Se perustui aikaisempiin kokoelmiin, kirkolliskokousten päätöksiin, roomalaiseen lakiin ja kirkkoisien teksteihin. Teos hyväksyttiin pian eurooppalaisissa oppilaitoksissa kanonisen oikeuden perusteokseksi, ja se oli roomalaiskatolisen kirkon kanoninen lakikirja vuoteen 1917.^[9] Laajennettu Corpus juris canonici julkaistiin vuonna 1500. Vuonna 1917 julkaistiin uusi Codex juris canonici -kokoelma ja Vatikaanin toisen konsiilin perustaman komission työn päätteeksi uusin kanonisen oikeuden kokoelma valmistui 1983.^[1]

Idän katolisilla kirkoilla on oma kanonisen lain kokoelmansa Codex canonum ecclesiarum orientalium, jonka paavi Johannes Paavali II otti käyttöön vuonna 1991. Tämä kanonikokoelma poikkeaa katolisen kirkon yleisestä kanonisesta oikeudesta niiltä osin, kuin kirkkojen perinteet eroavat. Eroja on muun muassa terminologian, kirkon hierarkian ja sakramenttien toimittamisen alueilla.^[10]

Pääartikkeli: Ortodoksisen kirkon kanonit

Ortodoksisen kirkon kanonisen oikeuden määräykset määräytyvät ekumeenisten kirkolliskokousten (Nikean toiseen kokoukseen asti) ja paikallisten piispainkokousten päätöksistä sekä kirkkoisien kirjoituksista. Näitä kanonien lähteitä on yhteensä noin tuhat, ja ne on koottu useiksi kokoelmiksi. Näistä yleisimmin käytössä olevaa kokoelmaa kreikankielisissä paikalliskirkoissa kutsutaan Pedalioniksi (kreik. Πηδάλιον, "peräsin").^[5]

Toisin kuin katolisessa kirkossa ortodoksisessa kirkossa kanonista oikeutta ei ole kodifioitu ja eri autokefaalisilla ja autonomisilla paikalliskirkoilla on Trullon synodin 39:n kanonin mukaan oikeus luoda omia sääntöjään. Näiden sääntöjen tulee kuitenkin ilmentää pyhissä kanoneissa esitettyä kirkon universaalin lain henkeä.^[5]

Kanonista oikeutta pyritään tulkitsemaan enemmän lain hengen kuin kirjaimen mukaisesti. Tämän vuoksi kirkossa on vähemman tärkeissä asioissa noudatettu ”ekonomia”-periaatetta, jonka mukaan rikkeen rangaistusta ei välttämättä panna täytäntöön. Oikeus soveltaa ekonomia-periaatetta kuuluu piispainkokoukselle tai synodille, joka voi puolestaan delegoida oikeuden yksittäisille piispoille kanonisen oikeuden rajoissa.^[5]

Uskonpuhdistuksen myötä syntyneissä protestanttisissa kirkoissa hylättiin pääsääntöisesti katolinen kanoninen oikeus, ja Martti Luther muun muassa poltti julkisesti kanonisen oikeuden kokoelmia, jotka hänen mielestään korruptoivat kristillisen uskon. Niissäkin protestanttisissa maissa, jossa joitain kanonisen oikeuden elementtejä säilytettiin, paavin asema sen toimeenpanemisessa hylättiin. Uskonpuhdistuksen myötä maalliset hallitukset ottivat asteittain haltuunsa perhe- ja avioliitto-oikeuden, joka aikaisemmin oli kuulunut kanonisen, kirkollisen oikeuden piiriin.^[6]

Protestanttiset kirkot säilyttivät käytössä kuitenkin joitain kanonisen oikeuden perinteen piirteitä. Erityisesti anglikaanisessa kirkossa kanoninen oikeus ja kirkolliset tuomioistuimet ovat käytössä useissa asioissa, mutta myös luterilaisuudessa hyödynnettiin kanonisen oikeuden osia. Myös esimerkiksi Jean Calvinin tietyt kirjoitukset pohjautuvat 1300-luvun kanonisen oikeuden periaatteisiin.^[6]

Ruotsin valtakunnassa uskonpuhdistuksessa 1520-luvulla yhteys paavinistuimeen katkesi ja kanoninen oikeus korvattiin osittain uusilla kirkollisilla säädöksillä ja toisaalta yhteiskunnallisella lainsäädännöllä. Samalla kirkon ylin johto siirtyi paavilta kuninkaalle. Västeråsin valtiopäivien jälkeen kuninkaalle siirrettiin muun muassa oikeus valita piispat. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä tehtiin ero maallisen ja hengellisen vallan välille, mutta ei määritelty miten kirkon keskushallinto pitäisi järjestää. Vuoden 1686 kirkkolain myötä kaikki valtakunnan asukkaat sidottiin luterilaiseen tunnustukseen, kirkon itsenäisyys lakkautettiin kokonaan ja kirkosta muodostettiin valtion laitos.^[11]

• Kirkko-oikeus
• Kirkkolainsäädäntö

• Nikodim Milaš: Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen. (Serbiankielinen alkuteos: Милаш, Никодим: Правила православне цркве с тумачењима. I. 1895, II. 1896) Suomentanut Antti Inkinen. Pieksämäki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1980. ISBN 951-9071-34-2
• Paikallissynodien kanonit. (Ensimmäinen painos. Kreikankielinen alkuteos: Ἁμίλκα Σ. Ἀλιβιζάτου: Οἱ Ἱεροί Κανόνες καί οἱ Ἐκκλησιαστικοί Νόμοι. Ἐν Ἀθήναις 1949) Suomentanut Johannes Seppälä. Pieksämäki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1983. ISBN 951-9071-64-4
• Pyhien isien kanonit. (Ensimmäinen painos. Käytetty tekstijulkaisu: Ἁμίλκα Σ. Ἀλιβιζάτου: Οἱ Ἱεροί Κανόνες καί οἱ Ἐκκλησιαστικοί Νόμοι. Ἐν Ἀθήναις 1949) Suomentanut Johannes Seppälä. Pieksämäki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1985. ISBN 951-9071-78-4

• Erickson, John H.: The challenge of our past: studies in Orthodox Canon law and Church history. St Vladimir's Seminary Press, 1991. ISBN 0-88141-086-1 Teoksen verkkoversio (viitattu 24.6.2009). (englanniksi)
• John P. Beal, James A. Coriden, Thomas J. Green: New Commentary on the Code of Canon Law: Study Edition. Paulist Press, 1991. ISBN 0-8091-4066-7 Teoksen verkkoversio (viitattu 24.6.2009). (englanniksi)
• Johannes, metropoliitta: Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde kirkossa ekumeenisten synodien tradition valossa : Uskon ja käytännön keskinäinen suhde ortodoksisessa kirkossa. Helsinki: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1976. ISBN 951-9071-08-3 (suomeksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kanoninen oikeus.

• Katolisen kirkon kanonit: Code of Canon Law. Libreria Editrice Vaticana. (englanniksi)
• Idän katolisten kirkkojen kanonit: Code of canons of Oriental Churchs. 1992. IntraText. Viitattu 24.6.2009. (englanniksi)
• Ortodoksisen kirkon kanonit: Church Canons. Russian Orthodox Church of Three Saints. (englanniksi)
• Anglikaanisen kirkon kanonit: Canons of the Church of England. the Church of England. (englanniksi)