Joan Crawford

Joan Crawford
Joan Crawford kuvattuna 12. maaliskuuta 1927.
Henkilötiedot
Koko nimi	Lucille Fay LeSueur
Syntynyt	23. maaliskuuta 1904 San Antonio, Texas
Kuollut	10. toukokuuta 1977 (73 vuotta) New York, New York
Ammatti	näyttelijä
Puoliso	Douglas Fairbanks Jr. (vih. 1929; ero 1933) Franchot Tone (vih. 1935; ero 1939) Phillip Terry (vih. 1942; ero 1946) Alfred Steele (vih. 1955; k. 1959)
Näyttelijä
Aktiivisena	1925–1972
Merkittävät roolit	Grand Hotel Mildred Pierce – amerikkalainen nainen Baby Jane
Palkinnot
Parhaan naispääosan Oscar-palkinto 1945 Mildred Pierce – amerikkalainen nainen
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Joan Crawford (oik. Lucille Fay LeSueur, 23. maaliskuuta 1904^[1] San Antonio, Texas – 10. toukokuuta 1977 New York, New York) oli yhdysvaltalainen Oscar-palkittu näyttelijä, joka esiintyi sekä teatterissa, elokuvissa että televisiossa. Crawfordia pidetään yhtenä Hollywoodin kulta-ajan legendaarisimmista näyttelijöistä.^[2]

Joan Crawford aloitti uransa tanssijana ja showtyttönä New Yorkissa ja siirtyi mykkäelokuviin vuonna 1925, jolloin hän allekirjoitti sopimuksen elokuvajätti MGM:n kanssa. Alkujaan hän esiintyi klaffina, myöhemmin hän kohosi nopeasti 1930-luvun suosittujen "flapper"-elokuvien kautta yhdeksi Hollywoodin kirkkaimmista tähdistä. Erityisen tunnetuksi Crawford tuli niin kutsutuista tuhkimotarinaelokuvistaan, joissa hän esitti köyhiä ja ahkeria tyttöjä, jotka löysivät romanssin ja lopulta menestyivät kovan työnsä seurauksena. Myöhemmin hänen rooleikseen vakiintuivat vahvat, määrätietoiset ja menestyneet naiset. Parhaan naispääosan Oscarilla Crawford palkittiin vuonna 1945 elokuvasta Mildred Pierce – amerikkalainen nainen.

Lähes viisikymmentä vuotta kestäneellä urallaan Crawford profiloitui ensisijaisesti elokuvanäyttelijäksi. Teatterilavoilla häntä nähtiin ainoastaan uransa alussa, elokuvien ohella hän esiintyi radiossa ja myöhemmin myös televisiossa. Hän myös työskenteli vuosia miehensä Al Steelen johtamassa Pepsi-Cola Company-yhtiössä. Yhtiön johtokuntaan hänet valittiin miehensä kuoleman jälkeen vuonna 1959, ja hän erosi paikalta vasta 1973. Crawford oli naimisissa kaikkiaan neljästi, ja kaikki solmitut liitot kestivät neljä vuotta. Hän kasvatti myös neljä adoptiolasta. Elokuvauransa hän päätti vuonna 1970. Crawford kuoli seitsemän vuotta myöhemmin 73-vuotiaana kotonaan New Yorkissa.

Ranskalais-englantilaista sukujuurta oleva Lucille LeSueur syntyi Yhdysvaltain Texasin osavaltion San Antoniossa katolisen LeSueurin perheen kolmantena lapsena. Hänen vanhempansa olivat Thomas E. LeSueur (1868–1938) ja Anna Bell Johnson (1884–1958). Lucillen vanhemmat sisarukset olivat varhaislapsuudessaan kuollut Daisy ja kaksi vuotta vanhempi Hal LeSueur. Lucillen isä hylkäsi perheen joko ennen Lucillen syntymää tai pian syntymän jälkeen. Crawford itse sanoi lähdön tapahtuneen hänen ollessaan vielä sylivauva, mutta monet muut lähteet ovat kertoneet isän lähteneen jo ennen tyttärensä syntymää. Pian miehen lähdön jälkeen Anna lapsineen muutti Lawtonin kaupunkiin Oklahomaan, missä hän aloitti uuden elämän. Anna tutustui nopeasti elokuvateatterinomistaja Henry J. Cassiniin, ja he avioituivat vuonna 1910. Avioliiton seurauksena myös Lucillen sukunimeksi tuli Cassin, ja lapsena hän kutsui itseään lempinimellä ”Billie”. Lucille kasvoi luullen Henryä isäkseen, ja vasta Hal-veli korjasi tämän käsityksen muutamaa vuotta myöhemmin.^[3][4]

Viisivuotiaana Lucille katseli ahkerasti isäpuolensa teatterin lavalla esitettyjä vaudeville-näytöksiä ja haaveili itsekin tanssijan urasta. Isäpuoli oli muutenkin kannustava: hän muun muassa maksoi tytärpuolensa tanssitunnit ja antoi tämän harjoitella vapaa-aikoinaan teatterinsa lavalla. Hän sai myös vapaasti leikkiä teatterin rooliasuilla ja maskeilla ja sisällyttää niitä omiin ”näytöksiinsä”. Tanssijan uraa kuitenkin vaikeutti tytön jalkaansa saama syvä haava, jonka hän sai astuttuaan rikkinäiseen maitopulloon. Puoleentoista vuoteen Lucille ei loukkaantumisensa takia voinut edes käydä koulua, ja oli erittäin epätodennäköistä, että hän enää koskaan kykenisi tanssimaan entiseen malliin. Kolmen leikkauksen jälkeen jalka saatiin kuitenkin kuntoon. Lucille, joka oli vakaasti päättänyt tulla tanssijaksi, harjoitutti jalkaansa päivittäin. Hänen onnistuikin kuntouttaa jalkansa siihen tilaan, että saattoi jälleen kävellä ja tanssia kuten ennenkin.

Crawfordin suhde isäpuoli Cassiniin oli koko tytön lapsuuden ajan lämmin. Crawford oli kasvanut luullen miestä isäkseen eikä ollut osannut kaivata oikeaa isäänsä. Cassinista kehittyi hänen varhaisen elämänsä tärkein henkilö, sillä tytön suhde äitiin oli huono ja etäinen. Äiti ei osannut arvostaa tyttärensä unelmaa tulla tanssijaksi. Hän itse teki montaa työtä taatakseen perheelleen elannon. Crawford taas oli vakaasti päättänyt, ettei koskaan joutuisi raatamaan äitinsä tavoin. Lucille tukeutui vahvasti isäpuoleensa, joka puolestaan käytti tyttöä hyväkseen: jo 11-vuotiaana Crawford oli seksisuhteessa isäpuolensa kanssa. Suhteen alkamista oli ilmeisesti edesauttanut se seikka, että Crawford oli saanut tietää Cassinin olevan biologisen isän sijaan vain hänen isäpuolensa.

Perheen vielä asuessa Lawtonissa Cassin joutui syytteeseen kavalluksesta. Vaikka hänet vapautettiin tuomioistuimessa, hän joutui Lawtonissa mustalle listalle, minkä vuoksi perhe muutti vuonna 1916 Kansas Cityyn, Missouriin. Lucillen ja isäpuolen suhde selvisi lopulta Annalle, joka erosi nopeasti miehestään. Anna ei kuitenkaan voinut antaa anteeksi tyttärelleen, jota hän syytti miehensä viettelystä.^[3][5]

Kansas Cityssä perheen rahahuolet alkoivat, ja äidin ohella molemmat lapset joutuivat työhön. He työskentelivät hotellin pesulassa ja saivat vastineeksi asua hotellissa. 13-vuotiaana Lucille päätyi opiskelemaan katoliseen St. Agnes Academy -sisäoppilaitokseen. Raha oli kuitenkin yhä tiukoilla, ja Anna-äiti joutui edelleen työskentelemään pesulassa. Crawford joutui myös työskentelemään oppilaitoksessaan keittäjänä ja siivoojana opetuksensa vastineeksi. Hän kadehti muita oppilaita, jotka saattoivat keskittyä opiskeluun ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. St. Agneksen jälkeen Crawford siirtyi Rockinghamin akatemiaan, jossa sama järjestely jatkui. Hän vietti yhä enemmän aikaa työn parissa, ja koulutus jäi toiselle sijalle. Tähän aikaan sattui myös Crawfordin ensimmäinen vakava parisuhde. Kotona Kansas Cityssä äiti Anna oli mennyt uusiin naimisiin eikä halunnut viettelijäksi uskomaansa tytärtä takaisin kotiin. Crawfordille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa ja jatkaa opintojaan. Vuonna 1922 hän jatkoi yliopistotasolle Missourin Stephen’s Collegessa. Kirjautuessaan collegeen hän ilmoitti syntymävuodekseen 1906. Crawford jaksoikin opiskella lähes vuoden, mutta hänen samanaikaisesti tekemänsä työ ja öinen juhliminen veivät osan hänen ajastaan. Jäätyään pahasti jälkeen opinnoissaan hän tuli siihen tulokseen, ettei opiskelu ollut häntä varten ja lopetti koulun.^[3]

Crawford aloitti viihdetaiteilijan uransa New Yorkissa tanssijana ja käytti vielä tuolloin nimeä Lucille LeSueur. Hän esiintyi päivisin teatterissa, iltaisin klubeilla ja osallistui muutamiin tanssikilpailuihin lyhytaikaisen tanssiparinsa ja poikaystävänsä Michael Cudahyn kanssa. Pari voitti useita palkintoja, mutta henkilökohtaisten syiden takia he lopettivat yhdessä tanssimisen.^[6]

Vuonna 1924 Crawford oli esiintymässä revyykiertueen mukana Detroitissa, jossa tuottaja Jacob J. Shubert huomasi hänet ja otti taustatanssijaksi Broadway-revyynäytelmäänsä Innocent Eyes. Samoihin aikoihin Crawford alkoi tapailla saksofonisti James Weltonia. Parin oletettiin myös avioituneen vuonna 1924 ja asuneen muutamia kuukausia yhdessä, mutta Crawford ei itse koskaan myöhemmässä elämässään maininnut kyseistä oletettua liittoa.^[7]

Harry Rapf, yksi silloisen Hollywoodin johtavista voimista, sattui näkemään Crawfordin The Passing Show of 1924 -tuotannossa ja kiinnostui. Crawfordille järjestyi koekuvaus, jonka jälkeen tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayer tarjosi hänelle sopimusta 75 dollarin viikkopalkalla. Uudenvuodenpäivänä 1925 hän nousi junaan ja matkusti Kalifornian Culver Cityyn, jossa MGM:n studiot sijaitsivat.^[6]

Crawford aloitti elokuvauransa Hollywoodissa mykän elokuvan kaudella statistina. Tällaisiin ”pikkurooleihin” kuului muun muassa Crawfordin esiintyminen Norma Shearerin body doublena elokuvassa Sydämen ääni (1925). Se oli hänen debyyttinsä valkokankailla. Hän teki muita pieniä ja kreditoimattomia rooleja muissakin saman vuoden menestyselokuvissa, kuten Purppuraista rakkautta ja Iloinen leski. Crawfordin näyttelijänura alkoi mykkäelokuvasta Liikemies koko päivän vuonna 1925. Hän osoittautui lahjakkaaksi näyttelijättäreksi. Pian Crawford kuitenkin turhautui siihen, että hänelle annettiin ainoastaan vaatimattomia osia. Tällöin hän aloitti itsepromootiokampanjan, jonka merkeissä hän kävi päivisin ja iltaisin tanssimassa hollywoodilaisissa hotelleissa. Hän voitti useita tanssikilpailuja charleston- ja black bottom -esityksillään. Strategia toimi, ja Crawford sai roolin ensimmäisestä elokuvastaan, jossa hän teki vaikutuksen yleisöön: MGM-yhtiön Hyvän ja pahantiedon puu (1925), jonka ohjasi Edmund Goulding.^[8]

Vuonna 1926 Crawford valittiin WAMPAS Baby Starsiksi, yhdessä Mary Astorin, Janet Gaynorin, Fay Wrayn ja muutaman muun kanssa.^[6][9]

Uransa alkuvaiheilla näyttelijätär vaihtoi nimensä Joan Crawfordiksi, sillä vanhan sukunimen LeSueurin katsottiin kuulostavan liikaa englannin kielen sanalta sewer, ”viemäri”. Se ei myöskään ollut englanninkielinen sukunimi ja oli täten vaikea lausua. Uusi nimi valittiin ihailijalehti Movie Weeklyn järjestämän kilpailun kautta. Voittajaksi valittiin nimi Joan Arden, mutta kävi ilmi, että sen niminen näyttelijä oli jo mukana alalla. Lopulta voittajaksi julistettiin nimi Joan Crawford, ja sen ehdottaja palkittiin ehdotuksestaan 500 dollarilla. Crawfordin kerrotaan olleen aluksi närkästynyt uudesta nimestään ja halunneen, että häntä kutsutaan ”Jo-Anneksi”. Hänen mielestään sukunimi muistutti liikaa sanaa crawfish, ”rapu”. Uusi nimi kuitenkin toi hänelle turvaa ja takasi sen, että myös hänen uransa saisi uuden alun.^[6][9]

Uransa alkuaikoina Crawford esiintyi lähinnä sivurooleissa studionsa MGM:n johtavien miestähtien kiinnostuksen kohteena. Hän ehti myös näytellä naispääosan Lon Chaney vanhemman kanssa vuonna 1927 valmistuneessa elokuvassa Kädetön Alfonso. Sirkusmaailmaan sijoittuvaa draamaelokuvaa kuvaillaan usein Crawfordin sen ajan epätavallisimmaksi tuotannoksi. Myöhemmin Crawford myös kertoi oppineensa enemmän Chaneylta kuin keneltäkään muulta vastanäyttelijältään koko pitkän uransa aikana: ”Silloin minä tiedostin ensimmäistä kertaa eron kameran edessä seisomisen ja näyttelemisen välillä.”^[6][10][11]

Vuonna 1928 Crawford näytteli Anita Pagen kanssa toista pääosaa suuren suosion saavuttaneessa Tanssivat tyttäremme -elokuvassa, joka antoi hänelle mahdollisuuden esitellä kunnolla molempia lahjojaan, sekä näyttelijänkykyjään että tanssitaitoaan, ja sitä pidetäänkin usein hänen varsinaisena läpimurtoroolinaan. Elokuva toi Crawfordille laajan ihailijakunnan, mutta erityisesti nuoret naiset löysivät hänet ja alkoivat pitää häntä esikuvanaan. Hänestä tuli myös yksi 1920-luvun modernin naiskuvauksen, flapperin, symboleista ja tämä vakiinnutti hänen imagoaan vapaasieluisena, periamerikkalaisena naistyyppinä. 1930-luvulla Crawfordin ura nousi muutenkin uudelle tasolle. Äänielokuva alkoi syrjäyttää vanhaa mykkäelokuvaa, ja moni näyttelijä epäonnistui siirtymisessä vanhasta trendistä uuteen. Crawfordin oma ääni oli vahva ja juuri sopiva tähän muutokseen. Hänen ensimmäinen äänielokuvansa oli Hollywood revue 1930 vuodelta 1929.^[9][12][13]

Äänielokuvien repliikkejä varten Crawford teki ahkerasti puheharjoituksia päästäkseen eroon etelän aksentistaan. Hän luki itselleen ääneen muun muassa sanomalehtiä ja kirjoja ja piti mukanaan myös sanakirjaa siltä varalta, että unohti jonkin sanan ääntämisasun.^[14]

1930-luvulla Crawford alkoi esiintyä yhdessä monien kuuluisuuksien kuten Greta Garbon ja Clark Gablen kanssa. Useiden menestyselokuviensa ja yllättävän suosionsa ansiosta hän oli nyt lähes heidän veroisensa kuuluisuus, jonka esiintyminen elokuvissa takasi suuret katsojaluvut. Tänä aikana hän myös näytteli ensimmäisessä ”ryysyistä rikkauksiin” -tarinassaan roolinaan määrätietoinen ja ahkera mutta köyhä tyttö, joka oli valmis tekemään mitä tahansa menestyäkseen. Tästä imagosta tuli myöhemmin hänen tavaramerkkinsä. ”Tuhkimotarinat” tuntuivat viehättävän erityisesti nuoria naisia, jotka olivat ottaneet Crawfordin omakseen jo elokuvan Tanssivat tyttäremme jälkeen. 1930-luvun suuren lamakauden naiset vaikuttivat samaistuvan voimakkaasti Crawfordin hahmojen kamppailuihin kovissa ja köyhissä olosuhteissa, ja elokuvien onnelliset loput antoivat luultavasti heillekin toivoa paremmasta. Crawfordin studio MGM toimitti julkisuuteen runsaasti materiaalia Crawfordin omista köyhistä lähtökohdista, jolloin ihailijat alkoivat pitää Crawfordia itseäänkin hahmojensa kaltaisena ”Tuhkimona”.^[15][16]

Crawfordin ja Clark Gablen ensimmäinen yhteinen elokuva oli Reportterin urotyö vuodelta 1931. Se osoittautui suureksi menestykseksi, ja pari jatkoi yhteistyötään. Kaiken kaikkiaan he tekivät yhdessä kahdeksan elokuvaa. Heidän yhteistyönsä ulottui myös yksityiselämään; kolmannen yhteisen elokuvansa Hänen rakastajattarensa kuvausten aikana he aloittivat rakkaussuhteen. Greta Garbon kanssa Crawford esiintyi vuoden 1932 elokuvassa Grand Hotel, joka sai ainoana Crawfordin elokuvana parhaan elokuvan Oscarin. Elokuvassa Crawford näyttelee juonikasta pikakirjoittajaa, joka rakastuu John Barrymoren näyttelemään paroniin. Grand Hotel oli yksi ensimmäisistä elokuvista, joiden päärooleissa esiintyi useita suuria tähtiä, mikä vielä niihin aikoihin oli epätavallista.^[13][17]

Toisen aviomiehensä Franchot Tonen Crawford tapasi elokuvan Hänen suuri rakkautensa kuvauksissa alkuvuodesta 1933. He menivät naimisiin kaksi vuotta myöhemmin. Tone on kolmanneksi eniten yhteisiä elokuvia Crawfordin kanssa tehnyt näyttelijä: he tekivät yhdessä seitsemän elokuvaa. Tonen edelle pääsevät vain Gable ja Gwen Lee, joista ensin mainittu teki Crawfordin kanssa kahdeksan elokuvaa ja jälkimmäinen yhdeksän.^[13][17][18]

Vaikka monet Crawfordin 1930-luvun elokuvista niittivät mainetta ja menestystä, vuosikymmenen lopulla kiinnostus niihin ja Crawfordiin itseensä väheni ja hänet leimattiin monien muiden näyttelijöiden ohella niin sanotuksi box-office poisoniksi, josta ei enää ollut menestymään. Tämä johtui suurilta osin siitä, että Crawford hahmoineen oli omaksunut hienostuneemman tyylin ja vallitseviksi elementeiksi olivat sen johdosta nousseet hahmon varsinaisten luonteenpiirteiden sijaan kauniit vaatteet, asusteet ja hiustyylit. Tähän ihailijat pian väsyivät, ja Crawfordin elokuvien tuotot alkoivat laskea. Yhteistyöstä ohjaaja George Cukorin kanssa syntyi kuitenkin komediaelokuva Naiset (1939), jossa on koko joukko naisrooleja – Crawfordin lisäksi mukana olivat muun muassa Norma Shearer, Rosalind Russell, Joan Fontaine ja Paulette Goddard. Tämä elokuva hieman elvytti Crawfordin asemaa MGM:llä. Hän ja Cukor tekivät yhdessä vielä kaksi elokuvaa ennen Crawfordin siirtymistä toiseen elokuvayhtiöön.^[13][19]

Crawfordille tarjottiin myös Scarlett O’Haran roolia elokuvasta Tuulen viemää (1939). Vastanäyttelijäksi Rhett Butlerin rooliin oli jo valittu pitkäaikainen yhteistyökumppani ja rakastaja Clark Gable. Crawford kuitenkin kieltäytyi roolista. Hän tarvitsi menestyselokuvan useiden floppiensa jälkeen eikä uskonut elokuvan menestyvän tarpeeksi. Scarlett O’Haraksi valittiin lopulta nuori britti nimeltä Vivien Leigh, joka palkittiin Oscarilla suorituksestaan. Elokuvakin oli valtaisa menestys. Se voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja on nykyään yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista elokuvista.^[20][21]

Sopimus MGM:n kanssa päättyi 18 vuoden yhteistyön jälkeen kesäkuussa vuonna 1943, ja entinen ”MGM:n kuningatar” joutui etsimään itselleen uuden yhteistyökumppanin. Loppua kohden suhde vanhaan studioon oli jäätävä: Crawford halusi epätoivoisesti löytää itselleen roolin, joka tekisi hänestä vakavasti otettavan näyttelijättären, mutta MGM ei ollut kiinnostunut panostamaan häneen, vaan sen sijaan suosi Crawfordin kilpailijoita Greta Garboa ja Norma Sheareria. Loppuvuosinaan MGM:llä Crawford ei tehnyt yhtään menestyselokuvaa, suurelta osin siksi, ettei studio tarjonnut niitä hänelle. Sopimuksen päättyessä molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä päästessään toisistaan eroon.^[13]

Crawford allekirjoitti heinäkuussa 1943 sopimuksen Warner Bros. -elokuvayhtiön kanssa. Hänen ensimmäinen elokuvansa WB:llä oli Hollywood kanttiini (1944), jossa esiintyi monia muitakin Hollywood-tähtiä. Tämän jälkeen Crawford piti lähes vuoden mittaisen tauon näyttelemisestä, eikä hänelle kelvannut yksikään studion tarjoama käsikirjoitus. Studion johtaja Jack Warner hermostui, sillä vaikka Crawford ei tehnyt yhtäkään elokuvaa, yhtiö joutui silti maksamaan hänelle. Lopulta Crawford löysi haluamansa roolin, ja Michael Curtizin ohjaaman elokuvan Mildred Pierce – amerikkalainen nainen kuvaukset aloitettiin vuonna 1945. Elokuvasta tuli menestys, ja erityisesti kriitikot kehuivat Crawfordin suoritusta. Yhteistyö tuotti tulosta myös Oscar-rintamalla; Crawford sai ensimmäisen ja ainoan Oscar-palkintonsa roolistaan keskiluokkaisena äitinä. Crawfordin kuoleman jälkeen palkinto myytiin huutokaupassa 68 000 dollarilla.^[20][22]

Mildred Pierce merkitsi käännekohtaa myös Crawfordin hahmoille. Aiemmin hän oli esittänyt pääasiassa nuoria tyttöjä, jotka olivat kotoisin huonoista olosuhteista ja joiden täytyi työskennellä ahkerasti päästäkseen lopulta huipulle. Nyt Crawfordin tytöt aikuistuivat, ja hän alkoi esittää vahvoja, kyvykkäitä aikuisia naisia, jotka olivat jo menestyneet. Näitä hahmoja esittäessään Crawford myös otti käyttöön runsaat olkatoppaukset, joista hän sittemmin tuli kuuluisaksi. Crawfordin uusi rooli ei miellyttänyt ainoastaan naiskatsojia, vaan hänestä tuli myös suosittu homoikoni.^[23]

Oscar-palkinto tuntui tyydyttäneen Crawfordin halun näyttää olevansa enemmän kuin pelkkä kaunis kasvo ja antaneen hänelle itsevarmuutta näyttelijänä, sillä muutaman seuraavan vuoden ajan Crawford oli uransa huipulla. Seuraavan Oscar-ehdokkuutensa hän sai vuonna 1947 valmistuneesta elokuvasta Mieletön rakkaus. Elokuvaa varten Crawford teki omien sanojensa mukaan enemmän töitä kuin koskaan. Hän kävi tutustumassa psykoottisiin potilaisiin useissa sairaaloissa ja jututti psykiatreja. Hän halusi kuvata mielisairaan naisen mahdollisimman todenmukaisesti ja omalle tyylilleen uskollisesti tehdä täydellisen roolisuorituksen. Crawford ei voittanut Oscaria roolistaan, mutta se ei jarruttanut hänen menestystään WB:llä. Ongelmat studion kanssa alkoivat vasta 1950-luvun alussa. Crawfordin sen ajan elokuvat olivat parhaimmillaankin vain keskinkertaisia, huonoimmat suorastaan heikkoja. Crawford itse pyysi vapautusta sopimuksestaan vuonna 1952 ja oli taas suuren menestyselokuvan tarpeessa.^[20][24]

Ensimmäinen Crawfordin itsenäisenä näyttelijänä tekemä elokuva oli vuonna 1952 ensi-iltansa saanut Pelko. Hän sai roolistaan elokuvassa kolmannen ja samalla viimeiseksi jääneen parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutensa mutta ei voittanut palkintoa. Vuonna 1953 Crawford teki elokuvan En unohda sinua koskaan, ja seuraavana vuonna hän oli mukana western-elokuvassa Johnny Guitar. Kumpikaan elokuvista ei tuottanut mainittavaa menestystä. Crawfordin ura alkoi olla jo ohi, ja sen hän tajusi itsekin. Vuonna 1955 hän tapasi neljännen aviomiehensä Alfred Steelen ja vetäytyi osittain elokuvateollisuudesta työskennelläkseen miehensä virvoitusjuomayhtiön Pepsi-Cola Companyn parissa. Hän teki myös vielä muutamia elokuvia, muun muassa vuonna 1956 ensi-iltansa saaneen Syyslehtiä. Myöhemmin Crawford kertoi elokuvan olleen yksi hänen henkilökohtaisista suosikeistaan. Vuosikymmenen lopulla Crawfordille suunniteltiin omaa televisiosarjaa, mutta The Joan Crawford Show’ksi kutsuttu sarja ei kiinnostanut televisioyhtiöitä ja idea hylättiin.^[25][26] 1960-luvulla Crawfordin ura oli jo hiipunut. Miehensä kuoleman jälkeen hän teki muutaman elokuvan enimmäkseen taloudellisista syistä, sillä hänen rahatilanteensa oli huomattavasti heikentynyt Steelen kuoleman jälkeen.

Vuonna 1962 Crawford näytteli Bette Davisin rinnalla toista pääosaa suurta menestystä saaneessa elokuvassa Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?. Davis huomioitiin suorituksestaan Oscar-ehdokkuudella, mutta palkinnon sai lopulta Anne Bancroft. Crawford nouti palkinnon poissa olleen Bancroftin puolesta ja sai samalla tilaisuuden ilkkua inhoamalleen Davisille. Kaksikko työskenteli vielä kerran yhdessä Murha asuu sydämessä -elokuvassa vuonna 1964. Crawford kuitenkin jättäytyi elokuvasta naisten keskinäisten erimielisyyksien takia kesken kuvausten, ja hänen tilalleen palkattiin Olivia de Havilland.^[27]

Baby Jane jäi Crawfordin viimeiseksi laatuelokuvaksi. Seuraavat vuodet hän teki erityisesti B-luokan kauhuelokuvia yhdessä muun muassa ohjaaja William Castlen kanssa. Crawfordin viimeiseksi valkokangastyöksi jäi scifi-elokuva Trogi vuodelta 1970, mutta hän jatkoi näyttelemistä pienissä rooleissa televisiossa ja radiossa. Hänen kuuluisimpiin televisioesiintymisiinsä kuuluu kenties vierailu omana itsenään kutsutun Lucille Ballin vetämässä The Lucy Show’ssa vuonna 1968. Alkoholismista kärsinyt Crawford oli jakson kuvauksissa usein humalassa eikä muutenkaan tullut toimeen päätähti Ballin kanssa, joka vaati hänen vaihtamistaan toiseen näyttelijään. Heidän keskinäinen kahinansa keräsi aikanaan paljon mediahuomiota.

Nuoren ohjaajalupauksen Steven Spielbergin kanssa Crawford puolestaan työskenteli yhdessä televisiosarjan Yöjuttu jaksossa nimeltä ”Eyes”. He ystävystyivät kuvausten aikana, ja ystävyyssuhde kesti aina Crawfordin kuolemaan asti.^[27][28][29]

Vuonna 1969 Crawford sai Golden Globe -gaalan Cecil B. DeMille -palkinnon elämäntyöstään. Palkinnon hänelle luovutti western-ikoni John Wayne. Crawford oli ollut ehdolla palkintoon jo vuonna 1954, mutta sinä vuonna sen sai Darryl F. Zanuck. Kaiken kaikkiaan Crawford oli Golden Globe -ehdokkaana kolme kertaa. Hän vieraili samaten kolmesti DeMillen juontamassa tv-show’ssa. Uransa loppupuolella Crawford ei DeMille-palkinnon lisäksi muita merkittäviä palkintoja enää saanut. Crawford esiintyi viimeisen kerran televisioruudussa sarjassa The Sixth Sense. Tämän jälkeen hän päätti koko yli neljä vuosikymmentä kestäneen uransa viihdeteollisuudessa. Crawford ehti uransa aikana esiintyä yli 80 elokuvassa ja lisäksi lukuisissa tv- ja radio-ohjelmissa. Mainoksia hän teki muun muassa Max Factor -meikkivalmistajalle, Coca-Colalle sekä Lux-ihosaippualle.^[30][31][32]

Crawfordin ensimmäinen omaelämäkerta A Portrait of Joan julkaistiin vuonna 1962. Se kirjoitettiin yhteistyössä haamukirjailija Jane Kesner Ardmoren kanssa. Kirjan on sanottu antavan pintapuolisen ja kiillotetun kuvauksen Crawfordin elämästä, sillä hän jätti paljon kertomatta ja kaunisteli joitakin osia. Seuraava omaelämäkerta My Way of Life julkaistiin vuonna 1971. Kirjassa kuvattiin nyt paljon syvemmin Crawfordin elämää ja uraa, minkä lisäksi elämäkerta keskittyi antamaan vinkkejä muun muassa kauneuden- ja kodinhoitoon. Crawford itse kutsui kirjaa My Way of Life ”käsikirjoitukseksi täydelliselle naiselle”.^[33][34][35]

Viimeisinä vuosinaan Crawford alkoi yhä enemmän vetäytyä julkisuudesta. Vuonna 1973 hän erosi Pepsi-yhtiön johtokunnasta terveydellisistä syistä, ja muutti kotoaan samassa kerrostalossa pienempään naapuriasuntoon. Julkisesti hän esiintyi viimeisen kerran vuonna 1974 osallistuessaan kollegansa ja pitkäaikaisen ystävänsä Rosalind Russellin kunniaksi järjestettyihin juhliin New Yorkin Rainbow Room -ravintolassa. Juhlien aikana hänet satuttiin valokuvaamaan yhdessä Russellin kanssa. Nähtyään kyseisen valokuvan seuraavan päivän lehdessä aina ulkonäöstään ja imagostaan tarkka Crawford kauhistui itseään, sillä kuva ei ollut kovin edustava. Hänen kerrotaan kuvan nähtyään sanoneen, ettei enää koskaan esiintyisi yhdessäkään valokuvassa. Hän kieltäytyi haastatteluista ja poistui asunnostaan yhä harvemmin. Crawford oli kuolemaansa edeltäneet kolme vuotta ympärivuorokautisessa sairaanhoidossa alkoholismiinsa liittyneiden terveysongelmien takia. Kaksi päivää ennen kuolemaansa Crawford antoi pois rakkaan shih tzu -koiransa, ollessaan liian heikko huolehtimaan siitä.^[36][37]

Joan Crawford kuoli sydänkohtaukseen 73-vuotiaana 10. toukokuuta 1977 kotonaan New Yorkissa. Kuolemansa aikaan hän sairasti lisäksi haimasyöpää. Aikoinaan hänen kuolintavastaan liikkui huhuja, joiden mukaan hän olisi tehnyt itsemurhan. Itsemurhateorian tueksi esitettiin, että Crawfordin kuolinpäivä oli ollut hänen ja hänen neljännen aviomiehensä Al Steelen hääpäivä. Crawford tuhkattiin, ja tuhkat asetettiin kryptaan Ferncliffin hautausmaalle New Yorkin Hartsdaleen hänen 18 vuotta aikaisemmin kuolleen puolisonsa Al Steelen vierelle.^[37]

Crawford muistetaan usein erityisesti ulkonäöstään ja Hollywood-glamouristaan, joista kummastakin hän oli hyvin tarkka. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan edes lähtenyt kotoaan, ellei näyttänyt nimenomaan elokuvatähti Joan Crawfordilta. Häntä onkin kutsuttu glamourin ja todellisen Hollywoodin kulta-ajan elokuvatähden ilmentymäksi. Vaikka tämä ominaisuus toi hänelle paljon ihailua, oli sillä varjopuolensakin: Crawford ei elokuvissaankaan halunnut esiintyä epäedullisessa valossa, vaan hänen oli aina näytettävä mahdollisimman hyvältä. Tämä johti lopulta tilanteeseen, jossa Crawford panosti enemmän ulkonäköönsä kuin varsinaiseen roolisuoritukseensa. Tästä on ollut seurauksena se, että nykypäivänä hänet tahdotaan muistaa ennemminkin kauniina elokuvatähtenä kuin lahjakkaana näyttelijättärenä. Elinaikanaan Crawford oli tästä hyvin loukkaantunut, sillä hän näki itsensä aina ensisijaisesti näyttelijänä ja vasta sitten elokuvatähtenä.^[38][39][40]

Crawfordin mainetta näyttelijänä ja elokuvatähtenä on lisäksi mustannut hänen tyttärensä Christinan kirjoittama ja äitinsä kuoleman jälkeen julkaisema muistelmateos Mommie Dearest. Kirjassa Crawford esitetään hulluna ja sadistisena äitinä, jolle oma ura ja julkinen kuva on lapsiaan tärkeämpi. Christina väittikin, että Crawford oli adoptoitunut lapset vain julkisuustemppuna. Hänen veljensä Christopher vahvisti kirjan ja sen tapahtumat paikkansapitäväksi. Vaikka monet Crawfordin ystävät ja lisäksi hänen kaksi muuta lastaan kiistivät jyrkästi nämä väitteet, huonon äidin leima on säilynyt jossakin määrin Crawfordin yllä vielä vuosikymmeniä teoksen ensijulkaisun jälkeenkin.

Crawford testamenttasi kahden miljoonan dollarin omaisuudestaan huomattavan osan kaksostyttärilleen. Kaksi ensimmäistä lastaan, Christinan ja Christopherin, hän jätti perinnöttömiksi, omien sanojensa mukaan ”syistä jotka he hyvin tietävät”. Myöskään veljentyttärelleen Joan Lowelle Crawford ei jättänyt perinnöstään mitään. Suurimman osan rahoistaan hän lahjoitti suosimilleen hyväntekeväisyysjärjestöille.^[41]

Nykyään Crawfordia pidetään yhtenä Hollywoodin niin sanotun kulta-ajan merkittävimmistä ja legendaarisimmista näyttelijöistä. Vuonna 1999 Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi 25 suurinta mies- ja naistähteä, ja Crawford sijoittui listan sijalle kymmenen. Samana vuonna hänet myös valittiin yhdysvaltalaisen miestenlehti Playboyn äänestyksessä sadan seksikk��immän naisen listalle sijalle 84. Crawfordin jalan- ja kädenjäljet on ikuistettu Los Angelesin Grauman’s Chinese Theatren eteen betonilaatalle, ja hänellä on tähti Hollywoodin Walk of Famella osoitteessa 1750 Vine Street.^[2][42]

Crawfordin ensimmäinen aviomies oli näyttelijä Douglas Fairbanks Jr., jonka kanssa hän avioitui kesäkuussa 1929. Fairbanks tuli näyttelijäperheestä ja oli menestynyt alalla lähinnä sukunimensä ansiosta, kun taas Crawford oli saanut raataa taatakseen menestyksensä. Erilaiset asenteet rasittivat liittoa, ja lisäksi molemmat pettivät. Avioliitto päättyi toukokuussa 1933 neljän aviovuoden jälkeen. Seuraavaksi Crawford alkoi tapailla näyttelijä Franchot Tonea. He olivat tavanneet vuonna 1933 kuvatessaan yhdessä Hänen suuri rakkautensa -elokuvaa. Crawford oli tuolloin vielä naimisissa ensimmäisen miehensä kanssa, mutta avioeron tultua voimaan muutamaa kuukautta myöhemmin he alkoivat virallisesti seurustella. Kahden vuoden seurustelun jälkeen he menivät naimisiin lokakuussa vuonna 1935. He erosivat neljä vuotta myöhemmin 1939, mutta pysyivät hyvinä ystävinä. Crawfordin omaelämäkerran mukaan hän hoiti Tonea tämän sairauden viime metreillä, ja kuoleman jälkeen sirotutti hänen tuhkansa.^[18][43]

Heinäkuussa vuonna 1942 Joan Crawford vihittiin kolmannen aviomiehensä Phillip Terryn kanssa. Pari oli tavannut alle vuotta aikaisemmin. Yhdessä he adoptoivat yhden lapsen. Crawfordin kolmas avioliitto osui aikaan, jolloin hän oli juuri jättänyt ensimmäisen elokuvayhtiönsä MGM:n ja siirtynyt WB:lle. Ura ei ottanut alkaakseen uudessa yhtiössä, mikä heijastui kotielämään. Myös Terryn isän pitkäaikainen ja lopulta kohtalokkaaksi koitunut sairaus koetteli parin suhdetta, sillä Terryn oli otettava hoitaakseen vanhempiensa liikesuhteet. Vuonna 1946 Terry ja Crawford ottivat avioeron. Crawford kutsui liittoa ”erehdykseksi” ja myönsi myöhemmin menneensä naimisiin Terryn kanssa lähinnä yksinäisyydestä.^[44][45]

Pepsi-Cola Companyn johtajan Alfred Steelen Crawford tapasi juhlatilaisuudessa vuonna 1953. Steele oli vielä tällöin naimisissa toisen naisen kanssa, mutta erottuaan vaimostaan hän otti uudelleen yhteyttä Crawfordiin ja he alkoivat seurustella. Pari meni naimisiin Las Vegasissa toukokuussa vuonna 1955. Liitto oli kaikista Crawfordin solmimista liitoista onnellisin ja päättyi vasta Steelen kuolemaan vuonna 1959. Mentyään naimisiin Steelen kanssa Crawford alkoi työskennellä miehensä johtaman Pepsi-yhtiön parissa. Hän viittasi usein Pepsiin heidän ”lapsenaan”.^[46] Steelen kuoleman jälkeen Crawford valittiin miehensä paikalle yhtiön johtokuntaan. Hän erosi paikaltaan vuonna 1973.

Neljän avioliittonsa lisäksi Crawfordilla kerrotaan olleen suhteita lukuisiin muihin miehiin. Esimerkiksi näyttelijä Clark Gablen kanssa Crawfordilla oli pitkään kestänyt rakkaussuhde, ja hän pettikin ensimmäistä aviomiestään juuri Gablen kanssa. Gable ja Crawford pysyivät läheisinä aina miehen kuolemaan vuonna 1960 saakka. Crawford oli biseksuaali, ja hänellä sanotaan olleen suhde myös Marilyn Monroen ja Barbara Stanwyckin kanssa.^[47][48][49]

Crawford koki useita keskenmenoja eikä koskaan saanut biologisia lapsia. Hän kuitenkin adoptoi yhteensä viisi lasta, joista hän kasvatti neljä. Ensimmäisen lapsensa hän adoptoi vuonna 1940. Kesäkuussa 1939 syntynyt tyttö nimettiin alun perin Joan Jr:ksi, mutta nimi vaihdettiin pian Christinaksi. Seuraavaksi Crawford adoptoi pojan nimeltä Christopher, joka syntyi huhtikuussa vuonna 1941. Pojan biologinen äiti vaati kuitenkin lapsensa takaisin, mutta poika annettiin myöhemmin uudelleen adoptioon. Kolmas tulokas oli lokakuussa vuonna 1943 syntynyt Christopher Terry, jonka Crawford adoptoi yhdessä kolmannen miehensä Phillip Terryn kanssa. Terry-nimi pudotettiin pois Crawfordin erottua aviomiehestään. Kaksi viimeistä adoptiolasta olivat kaksoset Cynthia (Cindy) ja Cathy, jotka syntyivät tammikuussa 1947. Lapsista vanhin, Christina, on äitinsä tavoin näyttelijä. Hän on lisäksi kirjoittanut kirjan Mommie Dearest äidistään ja hirviömäisestä lapsuudestaan. Kirjassaan hän väittää Crawfordin olleen sadistinen ja väkivaltainen juoppo, joka pahoinpiteli lapsiaan. Hänen veljensä Christopher tuki väitettä, kun taas kaksoset kiistivät ne. Kirjan pohjalta on tehty elokuva Äiti kulta, jossa Faye Dunaway esitti Crawfordia.^[50][51]

Crawford oli huonoissa väleissä veljensä Halin ja äitinsä Annan kanssa, mutta tuki näitä siitä huolimatta rahallisesti aina näiden kuolemaan saakka. Anna kuoli 74-vuotiaana vuonna 1958. Hal teki myös näyttelijäntöitä ja kuoli vuonna 1963. Crawford ei ottanut osaa veljensä hautajaisiin. Halilla oli yksi lapsi, joka nimettiin tätinsä mukaan Joan Crawford LeSueuriksi. Nuorempi Crawford LeSueur tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Joan Lowe. Hän työskenteli tanssijana Broadwaylla. Biologisen isänsä Thomasin Crawford tapasi vain kerran elokuvansa Kahlittu rakkaus kuvauksissa vuonna 1934. Thomas kuoli neljä vuotta myöhemmin vuonna 1938. Crawfordilla on adoptiolastensa Christopherin, Cynthian ja Cathyn kautta yhteensä kahdeksan lastenlasta.^[25][52][53]

Syntyjään katolinen Crawford alkoi 1930-luvulla harjoittaa kristillisen tieteen oppeja. Vaikka hän ei omien sanojensa mukaan noudattanut liikkeen oppeja aivan sanatarkasti, hän uskoi ruumiillisten vaivojen voivan parantua uskon voimalla. Crawford kertoi omaelämäkerrassaan uskovansa Jumalaan, muttei uskonut Jumalan välittävän siitä, mihin uskontoon ihminen kuului. Hän noudatti kristillisen tieteen oppeja aina kuolemaansa saakka.^[54][55]

Crawford oli intohimoinen siivooja ja hyvin tarkka hygieniastaan. Hän pesi käsiään jopa kymmenen minuutin välein eikä voinut lähteä kotoa ilman hansikkaita, sillä hän pelkäsi saavansa bakteereja käsiinsä. Crawford ei koskaan käyttänyt mitään asua tai asustetta kahteen kertaan, ellei sitä oltu käyttöjen välillä pesty. Hotellissa asuessaan hän vaati aina saada itse siivota huoneensa kylpyhuoneen ennen sen käyttöönottoa. Kotona hän seurasi vieraitaan rätti kädessä ja pyyhki huolellisesti kaikki esineet, joihin he koskivat.^[56][53]

Myöhempinä vuosinaan Crawford tunnustautui alkoholistiksi. Hän kertoi alkoholisminsa alkaneen noin vuonna 1938, jolloin hänen uransa laski hetkellisesti. Lisäksi aviomies Al Steelen kuolema vuonna 1959 ja Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? -elokuvan rasittavat kuvaukset ajoivat Crawfordin juomaan yhä enemmän ja enemmän. Crawford kertoi myöhemmin tajunneensa alkoholiongelmansa 1960-luvun lopulla. Kertomansa mukaan hän oli puhunut puhelimessa tyttärensä kanssa, muttei ollut kyennyt muistamaan, mistä he olivat puhelun aikana puhuneet. Hän kertoi lopettaneensa juomisen siihen paikkaan, vaikka vielä silloin tällöin nauttikin kohtuullisesti alkoholia. Kokonaan hän lopetti alkoholin käytön vuonna 1974.^[57]

Crawfordilla oli läheinen suhde ihailijoihinsa ja hän oli lähes omistautunut heille. Jokaiseen ihailijakirjeeseen vastattiin; vastauksen kirjoitti joko Crawford itse tai joku varta vasten sitä varten palkatuista työntekijöistä. Crawfordilla oli jopa erityinen asu vastauskirjeiden kirjoittamista varten. Joinakin aikoina postia tuli niin paljon, että vastaaminen vei suurimman osan hänen vapaa-ajastaan. Kerrotaan, että hänen ollessaan matkalla Euroopassa innokas ihailijajoukko kävi hänen kimppuunsa ja repi vaatteita hänen yltään. Tarinan mukaan Crawford oli ihastunut ja syvästi liikuttunut.^[53]

Pääartikkeli: Joan Crawfordin filmografia

Ilmestymisvuosi	Nimi	Muuta
1925	Liikemies koko päivän	Ensimmäinen elokuvarooli
1925	Hyvän ja pahantiedon puu
1927	Kädetön Alfonso	Vastanäyttelijänä Lon Chaney Sr.
1928	Tanssivat tyttäremme
1929	Hollywood revue 1930	Ensimmäinen rooli äänielokuvassa
1930	Montana
1931	Reportterin urotyö	Ensimmäinen yhteinen elokuva Clark Gablen kanssa
1931	Hänen rakastajattarensa
1932	Sadeaika	Vastanäyttelijänä Walter Huston
1932	Grand Hotel	Vastanäyttelijänä Greta Garbo
1933	Hänen suuri rakkautensa	Vastanäyttelijänä tuleva aviomies Franchot Tone
1937	Seurapiiriseikkailu
1939	Naiset	Ohjaajana George Cukor
1945	Mildred Pierce – amerikkalainen nainen	Oscar-palkinto
1946	Ikuinen sävel
1947	Mieletön rakkaus	Oscar-ehdokkuus
1947	Daisy Kenyon	Vastanäyttelijänä Henry Fonda
1950	Kirotut eivät itke
1952	Pelko	Oscar-ehdokkuus
1954	Johnny Guitar
1956	Syyslehtiä	Ohjaajana Robert Aldrich
1962	Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?	Vastanäyttelijänä Bette Davis
1967	Näin mitä teit
1969	Yöjuttu	tv-esiintyminen, ohjaajana Steven Spielberg
1970	Trogi	Viimeinen elokuvarooli

• Joan Crawford Elonetissä.
• Joan Crawford Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
• The Best of Everything: A Joan Crawford Encyclopedia (englanniksi)
• Joan Crawford Timeline (englanniksi)
• Joan Crawfordin testamentti (englanniksi)
• Joan Crawford Find a Grave -sivustolla (englanniksi)
• Joan Crawford - nykyaikainen Tuhkimo, Kuva, 30.08.1939, nro 18, s. 26, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot