Generatiivisen kulun teoria

Generatiivisen kulun teoria (englanniksi the model of generative trajectory) on A. J. Greimasin kehittämä merkityksen muodostumisen monitasomalli. Semiotiikan alaan kuuluva malli käsittää kolme tasoa: semio-narratiivisen syvätason, semio-narratiivisen pintatason ja diskursiivisen tason. Tasot on tässä järjestetty abstrakteimmasta lähtien.^[1] Teorian tai mallin nimitys tulee siitä, että syvätason rakenteen katsotaan tuottavan eli generoivan tekstin käsitteelliset rakenteet ja niiden konkreettiset toteutumat. Syvätasolla vallitseva ristiriita on merkityksen muodostumisen liikkeellepanija.^[2]

Semio-narratiivisen syvätason tai "olennaisimman tason" lähtökohtana on ajatus siitä, että merkityssä ilmenee suhde tai jännite käsitteellisten elementtien välillä. Nämä jännitteet ovat yksilön tai yhteisön maailmankuvien perustavanlaatuisia jäsennyksiä, kuten elämä - kuolema tai kulttuuri - luonto.^[2]

Semio-narratiivisen syvätason kuvauksissa voidaan hyödyntää ns. semioottista neliötä, jota kutsutaan myös Greimasin neliöksi. Neliöllä kuvataan merkitysyksiköiden eli seemien välisiä suhteita. Syvätason analyysin tavoitteena on löytää analysoitavan merkin tai tekstin merkitystä perustavalla tavalla muotoilevat seemit.^[3] Greimasin kehittelemien käsitevälineiden myöhemmät soveltajat eivät ole keskenään samaa mieltä eri tasojen tulkinnasta ja tehtävästä, mutta generatiivisen kulun malli voidaan nähdä hyödyllisenä eri lähtökohdistakin käytettynä.^[4]

Semio-narratiivinen pintataso kuvaa kertomuksen rakenteen käsitteellisesti, irrallaan yksittäisen tekstin henkilöistä (toimijoista eli aktoreista). Tasoa kutsutaan myös temaattiseksi tasoksi. Greimas toteaa että kielellinen lause on kuin näytelmä, jossa on pieni joukko vakiintuneita rooleja, vain niiden "esittäjät" eli kulloinkin käytettävät sanat vaihtuvat kerrasta toiseen.^[5] Vastaavalla tavalla merkitykset ilmenevät semanttisessa universumissa tietyn rakenneperiaatteen mukaisesti. Tätä rakenneperiaatetta voidaan kuvata aktanttimallin avulla.^[6]

Greimasin aktanttimallin tunnettu jäsennys perustuu Vladimir Proppin teokseen venäläisen kansansadun morfologiasta.^[6][7] Proppin analysoimassa satugenressä 31 ajallisesti peräkkäisestä funktiosta muodostuva rakenne on kuvattavissa eräänlaisina pienoisnäytelminä. Näytelmien roolit löytyvät seitsemän aktantin joukosta.^[8]

Diskursiivisella tasolla käsiterakenne konkretisoituu tekstinä. Diskurssi on joukko peräkkäisiä "sanomia".^[9] Semio-narratiivisen syvätason vastakohtaisuudet ja pintatason aktantit saavat diskursiivisella tasolla ilmentymänsä kertomuksen elementteinä: kertomuksen aika, paikka ja henkilöt ilmaantuvat tällä tasolla.

Sitä, millaisia kertomukset voivat olla muotoilevat Greimasin mukaan kahdenlaiset rajoitukset: 1. kertomuksen suhteet aikaan ja tekemisen tapaan rajoittavat ilmaisua (esim. onko kyseessä toteutunut ja jatkuva tai päättynyt vai mahdollinen tuleva tapahtuma).^[10] 2. kertomuksen tilanteeseen liittyvät tottumukset rajoittavat puhujan (kirjoittajan) käytettävissä olevia vaihtoehtoja.^[10]

Ongelmaksi muodostuu, että syvätasolla sanoma on merkityskokonaisuus, mutta diskurssin tasolla ilmetessään siinä on lukuisia mahdollisuuksia isotopialle eli erimuotoisuudelle. Sanoman ykseyden ja diskurssien heterogeenisyyden ongelma kohdataan aloitettiinpa analyysi diskurssin tasolta tai syvätasolta.^[9]

Eero Tarasti toteaa esipuheessaan Strukturaalista semantiikkaa -teokseen, että se liikkuu semantiikkaa yleisemmällä tietoteoreettisella tasolla. Generatiivisen kulun teoriaa voidaan soveltaa "kaikenlaisten merkkijärjestelmien ja diskurssien tutkimiseen".^[11]

Teorialla kokonaisuutena, sen eri osilla, niissä esiintyvillä käsitteillä ja kuvausmenetelmillä on lukuisia sovelluksia eri tieteen ja käytännön toiminnan aloilla.

Esimerkkejä:

• Aktanttimallia on käytetty Richard Wagnerin Parsifal-oopperan tutkimiseen.^[12]
• Semioottista neliötä on käytetty välineenä olutmainosten analysoinnissa.^[13]
• Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -salapoliisikertomuksia on analysoitu generatiivisen kulun teoriasta peräisin olevilla välineillä.^[14]
• Elio Toppano ja Vito Roberto (2009) pitävät generatiivisen kulun lähestymistapaa käyttökelpoisena hypermediasovellusten suunnitteluun.^[15]
• Generatiivisen kulun mallin eri tasoja on käytetty ammattikorkeakoulun opinnäytetöissä tapahtuvan tiedonkäytön käsitteellistämiseen.^[16]

• Greimas, A. J.: Strukturaalista semantiikkaa. Helsinki: Gaudeamus, 1980. ISBN 951-662-259-3 (suomeksi)
• Pikkarainen, Eetu: Merkityksen ongelma kasvatustieteessä: lähtökohtia pedagogisen toiminnan perusrakenteen semioottiseen analyysiin. (väitöskirja) Oulu: Kasvatustieteiden tiedekunta, Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikkö, Oulun yliopisto, 2004. ISBN 951-42-7321-4 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 19.8.2013). (suomeksi)
• Propp, Vladimir: Morphology of the Folktale. (Alkuteos Морфология сказки) University of Texas Press, 2010. (englanniksi)
• Toppano, Elio & Roberto, Vito: Semiotic Design and Analysis of Hypermedia. (June 29th- July 1st 2009 Torino, Italy) Proceedings of the 20th ACM conference on Hypertext and hypermedia, 2009, s. 367. New York (NY): Association for Computing Machinery. (englanniksi)
• Veivo, Harri & Huttunen, Tomi: Semiotiikka: merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2876-5