Tämä on lupaava artikkeli.

Elizabeth Taylor

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Elizabeth Taylor
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Taylor elokuvayhtiön kuvassa.
Henkilötiedot
Koko nimi Elizabeth Rosemond Taylor
Syntynyt27. helmikuuta 1932
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut23. maaliskuuta 2011 (79 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Ammatti näyttelijä
Puoliso
  • Conrad Hilton Jr.
    (vih. 1950; ero 1951)
  • Michael Wilding
    (vih. 1952; ero 1957)
  • Mike Todd
    (vih. 1957; k. 1958)
  • Eddie Fisher
    (vih. 1959; ero 1964)
  • Richard Burton
    (vih. 1964; ero 1974)
  • Richard Burton
    (vih. 1975; ero 1976)
  • John Warner
    (vih. 1976; ero 1982)
  • Larry Fortensky
    (vih. 1991; ero 1996)
Lapset 4
Näyttelijä
Taiteilijanimet Liz Taylor
Aktiivisena 1942–2003
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet

Elizabeth Rosemond Taylor (27. helmikuuta 1932 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta – 23. maaliskuuta 2011 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli brittiläis-yhdysvaltalainen näyttelijä ja filmitähti. Hän aloitti uransa lapsinäyttelijänä 1940-luvulla ja jatkoi uraansa 1960-luvulle, jolloin hän oli alan parhaiten palkattu naistähti. Taylor pysyi julkisuuden henkilönä elämänsä loppuun asti. American Film Institute nimesi hänet seitsemänneksi suurimmaksi naiselokuvatähdeksi vuonna 1999.

Taylor eli lähes koko elämänsä julkisuuden valokeilassa ja kameroiden ympäröimänä. Äitinsä ponnistelujen ansiosta hän nousi tähdeksi 11-vuotiaana Yli esteitten -elokuvan pääosassa. Vuosien varrella hänestä kehittyi Hollywoodin hallitseva kauneuskuningatar ja yksi alansa tunnetuimmista näyttelijöistä. Taylor oli 1950-luvulla studionsa Metro-Goldwyn-Mayerin suurimpia kassamagneetteja elokuvien Paikka auringossa (1951), Jättiläinen (1956) ja Kissa kuumalla katolla (1958) ansiosta. Uran kulta-aikoina hänen imagoaan kuitenkin murensivat useat julkiset skandaalit.

Taylor palkittiin parhaan naispääosan Oscarilla rooleistaan elokuvissa Ei rahasta (1960) ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966). Jälkimmäisestä hän sai myös Baftan vuonna 1967. Lisäksi hän voitti Golden Globen vuonna 1960 elokuvasta Äkkiä viime kesänä.

Taylor muistetaan myös vaiheikkaasta yksityiselämästään, johon kuului muun muassa seitsemän aviomiestä, ylellinen elämäntyyli sekä terveysongelmat. Näyttelijä Richard Burtonin kanssa hän avioitui ja erosi kahdesti. Burtonin kanssa hän myös teki osan tunnetuimmista elokuvistaan, kuten Kleopatran (1963). Taylorilla oli avioliitoistaan kolme biologista lasta sekä yksi adoptiolapsi. 1980-luvulta alkaen Taylor työskenteli AIDS-potilaiden hyväksi. Hän kärsi myöhempinä vuosinaan vakavista terveysongelmista ja kuoli sydämen vajaatoimintaan maaliskuussa 2011.

Sukutausta ja varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylor syntyi helmikuussa 1932 varakkaassa Hampsteadin kaupunginosassa Lontoossa. Hänen vanhempansa Francis Lenn Taylor (1897–1968) ja Sara Viola Warmbrodt (1895–1994) olivat amerikkalaisia, jotka asuivat tuolloin Englannissa. Elizabeth oli pariskunnan toinen lapsi, hänen isoveljensä Howard oli syntynyt 27. kesäkuuta 1929.[1] Molemmilla oli syntyjään Britannian sekä Yhdysvaltain kaksoiskansalaisuus.[2]

Taylorin vanhemmat olivat kotoisin pienestä Arkansas Cityn teollisuuskaupungista Kansasissa. Molemmat olivat lähtöisin alemmasta keskiluokasta. Elizabethin isä oli ammatiltaan taidekauppias ja äiti entinen teatterinäyttelijätär, taiteilijanimeltään Sara Sothern. Vanhempien sukujuuret olivat enimmäkseen Illinoisin ja Ohion alueelta, mutta Sara Warmbrodt oli isänsä puolelta myös neljännesosaksi sveitsiläinen. Sara Sothern pääsi teini-ikäisenä mukaan kokeelliseen mykkäelokuvaan sekä varieteeryhmään, eteni 1920-luvulla Broadwaylle asti ja tuli tunnetuksi roolistaan Channing Pollockin näytelmässä The Fool. Sen jälkeen hänen uransa kuitenkin laski nopeasti. Hän tapasi New Yorkissa uudelleen Francis Taylorin, jonka oli tuntenut pintapuolisesti jo Kansasissa. Sothern lopetti näyttelijänuransa avioiduttuaan Taylorin kanssa lokakuussa 1926.[3]

Taylorit kiertelivät aluksi Eurooppaa, ja vuonna 1929 he asettuivat Lontooseen, jonne Francis Taylorin eno Howard Young perusti taidegallerian. Suuren pörssiromahduksen jälkeen monet perheet joutuivat maailmanlaajuisen laman kouriin, mutta Tayloreita taloudellinen ahdinko ei koskettanut.[4] Perhe eli Lontoossa yltäkylläistä seurapiirielämää, mikä oli paljolti Elizabethin epävirallisen kummisedän, majuri Victor Cazaletin ansiota. Heillä oli palveluskuntaa, maaseutuasunto Kentissä sekä rantahuvila Devonissa. Elizabeth alkoi kolmevuotiaana käydä balettitunneilla ja opetteli ratsastamaan omalla hevosellaan. Jo tuolloin Sara Taylor toivoi tyttärestään elokuvatähteä.[5]

Taylorit matkustivat talviksi Yhdysvaltoihin ja palasivat sinne pysyvästi vuonna 1939 toisen maailmansodan uhan kasvaessa. Sara Taylor matkusti laivalla kahden lapsensa kanssa, Francis-isä seurasi myöhemmin perässä. Hän avasi Howard-enonsa kanssa uuden gallerian Los Angelesiin elokuvaväen suosimaan Château Élysée -hotelliin. Perhe asettui asumaan bungalowiin Pacific Palisadesiin vuoden 1940 alussa. Sieltä he muuttivat lähempänä hotellia sijaitsevaan taloon North Elm Drivelle, jossa Elizabeth asui naimisiinmenoonsa asti. Perheen yhteydet viihdemaailmaan syntyivät taidegallerian kautta, kun Hollywood-tähdet olivat hyvin kiinnostuneita eurooppalaisesta taiteesta. Elizabeth ja Howard ilmoitettiin läheiseen Hawthorne Schooliin, jonka oppilaina oli paljon elokuvaväen lapsia. Samaan aikaan Sara Taylor pyrki sinnikkäästi saamaan Elizabethille filmisopimuksen ja liioitteli medialle agenttien sekä muiden ihmisten kiinnostusta tyttäreensä.[6]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset roolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabethin äiti kierrätti tytärtään koekuvauksissa, ja tämä sai ensimmäisen sopimuksensa Universal Picturesilta vuonna 1941. Elizabeth teki valkokangasdebyyttinsä yhdeksänvuotiaana elokuvassa There’s One Born Every Minute, jossa hänellä oli pieni rooli. Se jäi hänen ainoaksi elokuvakseen Universalille. Vuoden sisällä studio erotti Elizabethin, koska roolitusvastaavan mielestä hän näytti ikäistään vanhemmalta. Seuraavan sopimuksensa hän sai Metro-Goldwyn-Mayerilta, joka oli myös kiinnostunut ruskeatukkaisesta ja syvän sinisilmäisestä tytöstä. Elizabethin sopimus MGM:n kanssa takasi hänelle 100 dollarin viikkopalkan, ja hän sai pikkuroolit elokuvista Lassie palaa kotiin (1943) ja Doverin valkeat kalliot (1944). Hänet lainattiin vaatimattomaan osaan myös 20th Century Foxin elokuvaan Kotiopettajattaren romaani (1943).[7]

Taylorit tutustuivat jo ennen Yhdysvaltoihin muuttoa merkittävään juorukolumnistiin Hedda Hopperiin, joka oli siitä lähtien vahvasti läsnä Elizabethin elämässä; hän oli alun perin ehdottanut Elizabethia Tuulen viemää -elokuvaan Bonnien rooliin. Kun Elizabeth oli tekemässä läpimurtoaan lapsitähtenä, Hopper yritti innokkaasti saada itselleen kunnian Elizabeth Taylorin ”löytämisestä” ja uskoi, että juuri hän oli tehnyt Elizabethista tähden. Myöhemmin hän yritti kaikin keinoin mustata Taylorin maineen.[8]

Nuori tähdenalku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Minun vaikein roolini on yrittää kasvaa aikuiseksi. ”

– Elizabeth Taylor[9]

Mickey Rooney ja Elizabeth Taylor elokuvassa Yli esteitten (1944).

Pienet roolit arvostetuissa tuotannoissa eivät näyttävyydestään huolimatta edistäneet 11-vuotiaan Elizabethin uraa. Sara Taylor haki kesällä 1943 sitkeästi tyttärelleen roolia, joka tekisi hänestä maailmanluokan tähden. Elizabeth koekuvattiin Yli esteitten -elokuvan päärooliin, johon tarvittiin englantilaisella korostuksella puhuvaa ja ratsastustaitoista tyttöä. Tuottaja Pan Berman piti Elizabethia liian nukkemaisena ja pienikokoisena esittämään teini-ikäistä kilparatsastajaa Velvet Brownia, mutta Sara Taylor vakuutteli, että tyttö kasvaisi pituutta. Lopulta Elizabeth sai roolin ilmeisesti sen vuoksi, ettei tuottajan olisi tarvinnut opettaa toista tyttöä ratsastamaan tai käyttäytymään perienglantilaisesti.[10] Elizabethin välinpitämättömyys näyttelemistä kohtaan lieveni, kun hän pääsi tutustumaan MGM:n studioihin.[11] Kalifornian Pebble Beachilla kuvatusta elokuvasta tuli suurmenestys, ja sen myötä Elizabeth Taylorista tuli 12-vuotiaana hänen äitinsä toivoma Hollywood-tähti. Elokuvan muissa osissa olivat nuoret näyttelijät Mickey Rooney ja Angela Lansbury. Vuosia myöhemmin Taylor kutsui tuota elokuvaa tekemistään ”kaikista jännittävimmäksi”, vaikka kärsikin selkäviasta, jonka hän oli saanut kuvauksissa pudottuaan hevosen selästä.[12]

Yli esteitten -elokuvan markkinoinnissa MGM alkoi rakentaa Elizabethin julkista imagoa. Hänen mainostettiin kasvaneen rooliaan varten vaaditut sentit määrätietoisuudellaan, mutta väite on kyseenalainen. Elizabeth esiteltiin julkisuudessa neitseellisen puhtoisena tyttönä, mutta jo kuvausten aikana hän oli alkanut saada naisellisia muotoja. Lähestyessään kolmattatoista ikävuottaan hän näytti äkkiä paljon ikäistään kypsemmältä, minkä studio pelkäsi vesittävän koko elokuvan. Sara Taylorin käskettiin pitää tytärtään entistä tarkemmin silmällä, vaikka tämä oli jo valmiiksi lapsenomaisen riippuvainen äidistään muun muassa pukeutumisessa ja ruokavaliossa. Lehdistön esittelemä Elizabeth oli viaton ja viehkeä, mutta todellisuudessa hän oli luonteeltaan sisukas, pikkuvanha ja jopa ronskipuheinen. Yhdessä seuraavan elokuvansa Urhean Lassien kanssa vuonna 1946 ilmestyi Elizabethin itsensä kirjoittama kirja Nibbles ja minä, joka oli ensimmäinen nerokas pr-tempaus hänen urallaan (Nibbles oli Elizabethin lemmikkiorava, jonka hän otti mukaan jopa haastatteluihin).[13]

Noustuaan nopeasti elokuvatähdeksi Elizabeth Taylor joutui myös osaksi suuren filmiyhtiön kalustoa. Hän joutui usein lähtemään kuvauksiin kesken oppituntien, opettelemaan käsikirjoituksia, olemaan lehtikuvauksissa sekä osallistumaan tanssi- ja puhetekniikkatunneille. Hänen yksityiselämänsä muuttui samalla julkiseksi, ja Elizabeth kaipasi aikoja, jolloin hän oli saanut olla tavallinen lapsi. Kun hänen ikätoverinsa kävivät normaalisti koulua ja leikkivät leikkejä, hän oli jo perheensä elättäjä.[14] Taylor kertoi myöhemmin olleensa elämässään vain harvoin todella onnellinen. Yksi tällainen aika oli lapsuus ennen näyttelijänuraa. Hän olisi halunnut 12-vuotiaana Yli esteitten -elokuvan jälkeen pelata pelejä ja leikkiä muiden lasten kanssa, mutta häntä alettiin pitää jonkinlaisena outolintuna.[15]

Kohti aikuisrooleja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elizabeth Taylor ja Spencer Tracy Morsiamen isän promokuvassa.

Yli esteitten -elokuvan roolista saadun ylistävän kritiikin myötä Elizabeth sai MGM:llä lisää rooleja, jotka veivät häntä kohti kypsää tähteyttä. Uuden sopimuksensa nojalla hän ansaitsi 750 dollaria viikossa. Elizabeth jatkoi viattomien nuorten esittämistä MGM-elokuvassa Ensilempi ja Warner Brosin tuotannossa Isä ja me. Molemmat ilmestyivät 1947. Elokuvassa Tapaamme illalla (1948) Elizabeth pääsi todistamaan kykyjään Jane Powellin esittämän hahmon parhaan ystävän roolissa. Ennakkona siirtymisestä aistillisempiin rooleihin oli samana vuonna ilmestynyt elokuva Vanha rakkaus ei ruostu, jossa 15-vuotias Elizabeth suuteli 24-vuotiasta Peter Lawfordia. Erään arvostelijan mukaan hän oli ”MGM:n taikasauvan kosketuksesta muuttunut aidoksi 14 karaatin seireeniksi, jolle on urkenemassa aivan uusi ura – –”. Taylor sai mainetta jatkuvasti menestyvänä nuorena näyttelijänä, lempinimenään ”One-Shot-Liz”, joka viittasi hänen kykyynsä näytellä kokonainen kohtaus yhdessä otoksessa. Siihen asti merkittävin elokuva Elizabethin uralla oli historiallis-romanttinen Pikku naisia (1949), jossa hän esiintyi omahyväisen Amyn osassa, mikä jäi hänen viimeiseksi teiniroolikseen.[16]

16-vuotias Taylor nähtiin “aikuisen naisen” roolissa ensi kerran Englannissa kuvatussa melodraamassa Conspirator vuonna 1950. Hän näytteli 21-vuotiasta naista, joka menee tietämättään naimisiin kommunistivakoilijan kanssa. MGM lykkäsi elokuvan ensi-iltaa, koska pelkäsi sen aiheuttavan diplomaattisia ongelmia Neuvostoliiton kanssa.[17] Kaikkien aikojen kohmelon (1950) roolia varten Taylor maskeerattiin vieläkin kokeneemman aikuisen näköiseksi. MGM halusi muuttaa hänen imagoaan kypsempään suuntaan, joten hän alkoi pukeutua tunnettujen muotisuunnittelijoiden, kuten Balmainin ja Diorin, uusimpiin luomuksiin. ”Opin näyttämään aistilliselta ja poseeraamaan provosoivasti. Seksuaalinen vetovoimani lisääntyi, vaikka tiesinkin, että lapsi sisimmässäni ei ollut vielä kasvanut täysin aikuiseksi”, Taylor muisteli.[18]

Taylor oli 1950-luvun alussa MGM-yhtiön kuumin tuote, uhkean romanttinen unelmatyttö. Hänen valttinaan pidettiin silmiä, joita oli alettu kutsua ”orvokinsinisiksi”. Hänellä oli lisäksi geenivirheen aiheuttama kaksinkertainen rivi silmäripsiä. Taylorilla oli studioilla oma avustaja, kaikki hänen menonsa olivat pr-henkilöiden järjestämiä ja julkisuutta varten studio järjesti hänelle jopa poikaystäviä.[19] Taylorin sekä hotelliperijä Conrad ”Nicky” Hiltonin häät toukokuussa 1950 olivat studion järjestämä suuri mediatapahtuma. Häät toimivat samalla julkisuuskampanjana Taylorin seuraavalle elokuvalle, komedialle Morsiamen isä (1950). Taylorilla oli häihinsä valmistautuvan nuoren morsiamen osa, isän roolissa oli Spencer Tracy. Elokuvasta tuli MGM:n suurimpia kassamenestyksiä ja sille tehtiin seuraavana vuonna menestyksekäs jatko-osa Isän pikku osinko.[20]

Ohjaaja George Stevens halusi Taylorin naispääosaan draamaelokuvaan Paikka auringossa (1951), joka kuvattiin ennen Morsiamen isää. MGM oli suostunut lainaamaan hänet Paramountille elokuvaa varten. Ulkokuvaukset tehtiin Tahoejärvellä lokakuussa 1949. Taylor sai osan, joka poikkesi hänen aiemmista rooleistaan: hän esitti hemmoteltua mutta nöyrää seurapiirineitoa, joka tulee kahden rakastavaisen väliin. Hän piti sitä ”ensimmäisenä elokuvana, jossa minun ei tarvinnut näytellä vain itseäni”, ja sai runsaasti kiitosta roolityöstään. Itse elokuva oli menestys ja keräsi kuusi Oscaria.[21][15]

Stevens kertoi halunneensa Taylorin rooliin, sillä ”hänestä huokui suuri kypsyys, hänellä oli kaikki emotionaaliset valmiudet, älyä... Hän pystyi kaikkeen, mihin vain halusi.” Taylorin vastanäyttelijöinä olivat Montgomery Clift ja Shelley Winters. Taylorin ja Cliftin välinen kemia toimi valkokankaalla, ja heistä tuli keskenään läheisiä ystäviä. Lehdistössä kohistiin pitkään heidän ”rakkaussuhteestaan”, joka oli todellisuudessa vain julkisuustemppu. Vasta 17-vuotiaaseen Tayloriin oli jo liitetty useita skandaaleja ja sensaatiojuttuja, mutta Paikka auringossa -elokuvan tunteikkaasta loppukohtauksesta tuli hänen urallaan käänteentekevä ja hän kohosi ensiluokan filmitähtien joukkoon.[22]

Supertähteys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elizabeth Taylor julkisuuskuvassa 1954.

Paikka auringossa -elokuvan jälkeen Taylor sai studioltaan lähinnä mitäänsanomattomia rooleja kepeissä elokuvissa, joista hän ei erityisemmin pitänyt. Britanniassa kuvattu epookkielokuva Ivanhoe (1952) oli maailmanlaajuinen menestys, mutta Taylorilla oli siinä vain pienehkö rooli.[23] Lisäksi hän muun muassa tuurasi Vivien Leigh’tä elokuvassa Norsupolku (1954). Samana vuonna ensi-iltaan tullut romanttinen draama Muistojeni Pariisi oli Taylorille mieluinen, sillä hän pääsi tulkitsemaan tavallista moni-ilmeisemmän hahmon, jolla oli myös yhtäläisyyksiä hänen omaan persoonaansa. Taylorin vastanäyttelijänä oli Van Johnson, jonka kanssa hän oli näytellyt neljä vuotta aiemmin Kaikkien aikojen kohmelossa. Muistojeni Pariisi ei tuottanut yhtä hyvin kuin useat muut Taylorin elokuvat, mutta sai kriitikoilta enimmäkseen myönteisiä arvioita.[24][25]

Taylor oli saanut negatiivista julkisuutta jätettyään aviomiehensä Nicky Hiltonin kahdeksan kuukautta kestäneen liiton jälkeen. Seuraava skandaali syntyi heti perään Taylorin ja ohjaaja Stanley Donenin lyhyestä suhteesta.[26] Toisen avioliittonsa Taylor solmi Conspiratorin kuvauksissa tapaamansa Michael Wildingin kanssa hiukan ennen 20-vuotispäiväänsä. Avioliitto toimi ennen kaikkea ratkaisuna Taylorin maineen kohentamiseksi skandaalin jälkeen. Sopimuksensa päättyessä Taylor suostui jäämään MGM:lle sillä ehdolla, että studio ottaisi myös Wildingin sopimusnäyttelijäkseen. Taylorin ja Wildingin liitosta syntyi kaksi poikaa, joista nuorempaa Taylor alkoi odottaa kuvatessaan Muistojeni Pariisia. Häntä alettiin esittää lehdissä paitsi filmitähtenä myös perheenäitinä.[25][27]

Vuonna 1955 Taylor kuvasi yhden merkittävimmistä elokuvistaan, Edna Ferberin romaaniin perustuvan ja Warner Brosin tuottaman Jättiläisen, joka kertoi suurkarjatilallisista ja öljypohatoista kolmessa sukupolvessa. Ohjaajana toimi jälleen George Stevens ja miespääosissa olivat Rock Hudson ja James Dean. Television yleistyessä elokuvayleisöä haluttiin tuoda takaisin elokuvateattereihin uuden CinemaScope-laajakuvamenetelmän avulla, minkä vuoksi Jättiläinen oli Warnerin historian laajimpia ja kalleimpia tuotantoja. Jättiläisessä Taylor näytteli haastavan roolin Leslie Benedictinä ja joutui laajakuvan vuoksi luopumaan vähäeleisestä näyttelemistyylistään. Kuvaukset tehtiin Texasissa kesän ja syksyn 1955 aikana, mutta ne oli keskeytettävä useaan kertaan Taylorin sairastelujen vuoksi. Hänellä oli kahnauksia ohjaaja Stevensin kanssa ja lisäksi James Dean kuoli auto-onnettomuudessa vain muutama päivä kuvausten päättymisen jälkeen. Tästä huolimatta Jättiläinen oli ilmestyessään valtaisa yleisömenestys ja sai arvostelijoilta laajasti kehuja. Myös Taylorin roolisuoristus luettiin hänen vahvimpien töidensä joukkoon.[28]

MGM roolitti Taylorin ja Montgomery Cliftin jälleen rakastavaisiksi elokuvaan Sadepuun maa (1957), jolla yritettiin toistaa Tuulen viemää -elokuvan (1939) menestys. Elokuva sijoittui Yhdysvaltain sisällissodan aikaan. Taylor näytteli mieleltään häiriintynyttä etelävaltalaista neitoa ja piti roolia ”kiehtovana”, vaikka ei pitänytkään itse elokuvasta, jossa oli panostettu lähinnä visuaaliseen näyttävyyteen.[29] Kuvausten aikana Monty Clift joutui auto-onnettomuuteen lähdettyään illanvietosta Taylorin ja Wildingin luota. Taylor ryömi sisälle romuttuneeseen autoon ja pelasti Cliftin hengen kaivamalla ylös hänen kurkkuunsa juuttuneet katkenneet hampaat.[30]

Taylorin filmatessa Sadepuun maata hänen ja Wildingin suhde oli muuttunut toverilliseksi. Pian avioeron jälkeen Taylor alkoi seurustella vauraan elokuvamogulin Mike Toddin kanssa.[31] Sadepuun maa oli kassamenestys, vaikkei yltänytkään klassikoksi Tuulen viemään tavoin. Taylor sai roolistaan ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Hän oli edennyt urallaan tasolle, jossa alkoi saada arvostusta monipuolisena näyttelijänä eikä vain nimekkäiden miestähtien hohdokkaana vastaparina, mutta samaan aikaan hänen yksityiselämäänsä värittivät edelleen skandaalit.[32]

Kissa ja kodinrikkoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylorin seuraava elokuva Kissa kuumalla katolla (1958) perustui Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmään. Hän ja Mike Todd olivat ennen tuotannon alkamista saaneet tyttövauvan ja tehneet matkan Aasiaan Neuvostoliiton kautta, eikä Taylorilla ollut Toddin tarjoaman yltäkylläisen elämän ansiosta edes tarvetta palata töihin. Sopimuksen vuoksi hän oli kuitenkin MGM:lle velkaa vielä kaksi elokuvaa. Hän alkoi kiinnostua ”kissa-Maggien” roolista, joka oli alkoholisoituneen miehen seksuaalisesti turhautunut vaimo.[33] Rooli toi esille Taylorin sensuellin puolen ja hän pääsi näin irtaantumaan lopullisesti viehkeiden tyttöjen rooleista.[34] Elokuvasta tuli kassamagneetti ja kriitikot pitivät Taylorin suoritusta erinomaisena. Hän sai roolistaan sekä Oscar- että Bafta-ehdokkuuden.[35]

Maaliskuussa 1958 Taylor oli ehtinyt filmata Kissaa kuumalla katolla vain pari viikkoa, kun Mike Todd sai surmansa lento-onnettomuudessa. Taylor sai koko lehdistön myötätunnon puolelleen ja hänen suruaan kuulutettiin niin Yhdysvaltojen kuin ulkomaidenkin medioissa. Toddin hautajaisissa surun murtama Taylor pyörtyi veljensä syliin.[36] Taylor sai Kissan kuumalla katolla kuvaukset päätökseen, mutta muutoin hän vietti hiljaiseloa Beverly Hillsin kodissaan.[37]

Paul Newman ja Elizabeth Taylor elokuvan Kissa kuumalla katolla trailerissa.

Kissa kuumalla katolla -tuotannon aikana Taylorin julkisuuskuvaa romutti jälleen uusi skandaali, kun hän aloitti suhteen kuolleen aviomiehensä suojatin, naimisissa olleen laulaja Eddie Fisherin kanssa. Lehdistö oli juhlistanut Fisheriä ja näyttelijä Debbie Reynoldsia Amerikan ”ihanneparina”, vaikka heidän liittonsa oli alusta saakka ollut vain kulissiavioliitto. Juorutoimittaja Hedda Hopper, joka aiemmin oli suosinut Tayloria ja edesauttanut tämän julkisuuskuvan syntyä, otti suhteen henkilökohtaisena loukkauksena. Hänen vanavedessään ihailijalehdet sekä kotiäidit ympäri Yhdysvaltoja tuomitsivat suhteen, jolloin Taylorin imago muuttui surevasta leskestä ”kodinrikkojaksi”.[38] Aikuistähtenä häntä oli luonnehdittu aistilliseksi, palavahenkiseksi ja sydämelliseksi, mutta nyt hänestä annettiin karkea ja hävytön kuva, jota kiihkeä roolitulkinta ”kissa-Maggiena” vain vahvisti. MGM puolestaan käytti skandaalia hyväkseen elokuvan markkinoinnissa. Taylor oli suosionsa huipulla huolimatta häneen kohdistuneista ivapuheista ja juoruista. Hän piti Maggien osaa yhtenä uransa kohokohdista, vaikka se ajoittuikin hänen elämässään hyvin vaikeaan ajanjaksoon.[15][39]

Taylor näytteli seuraavaksi ensimmäistä kertaa riippumattoman tuottajan Sam Spiegelin draamaelokuvassa Äkkiä viime kesänä (1959), joka oli niin ikään Tennessee Williamsin aiheeseen perustuva tuotanto. Siinä hän esiintyi kolmatta kertaa Montgomery Cliftin vastanäyttelijänä. Toisessa naispääosassa oli Katharine Hepburn. Taylor ansaitsi puoli miljoonaa dollaria roolistaan naisena, joka joutuu mielisairaalaan nähtyään serkkunsa kannibalistisen murhan. Joseph L. Mankiewiczin ohjaama Äkkiä viime kesänä on monisäikeinen tarina lobotomian seurauksista.[40] Elokuva ei saanut hyviä ensiarvioita, jolloin Spiegel keksi hyödyntää Taylorin uutta ”tuhman tytön” imagoa. Mainosjulisteissa kaupattiin muodokasta Elizabeth Tayloria valkoisessa uimapuvussa ja vähäteltiin sisällön synkeyttä. Temppu toimi, ja Äkkiä viime kesänä oli ilmestyessään yleisömenestys ja vuoden 1960 neljänneksi tuottavin elokuva. Taylor sai roolistaan kolmannen Oscar-ehdokkuutensa ja voitti ensimmäisen Golden Globensa.[41][42]

Vuonna 1959 Taylor oli vielä velkaa yhden elokuvan MGM:lle. Studio päätti jälleen käyttää hyödyksi hänen julkisuuskuvaansa avioliiton rikkojana, sillä se oli jo taannut suuren yleisönsuosion. Draamaelokuva Ei rahasta (1960), jossa Taylor esitti seksityöläistä, provosoi entisestään ihailijoita, jotka olivat kääntyneet häntä vastaan edellisen skandaalin keskellä. Taylor inhosi kyseistä elokuvaa, mutta oli suostunut tekemään puhelintyttö Glorian roolin, kunhan elokuva kuvattaisiin New Yorkissa. Lisäksi hän vaati Eddie Fisherin kiinnittämistä elokuvaan sympaattiseen sivurooliin. Seksuaalista vapautta ylistävä Ei rahasta oli kaupallinen menestys ja Taylor sai roolistaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa. Taylorin uusi ”syntisen naisen” imago ja hänen terveydentilastaan kertovat otsikot toivat elokuvalle yhä enemmän huomiota. Hän mullisti vanhan ajan hyveellisen naisihanteen nostamalla ihannekuvaksi ”tuhman tytön”. Tom Mankiewicz totesi: “Jok’ikinen nainen Amerikassa halusi olla Elizabeth Taylor, ja jokainen mies halusi häntä.”[43]

Vuodet huipulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Richard Burton Marcus Antoniuksena ja Elizabeth Taylor Kleopatrana.

Vuonna 1961 Taylor otti pääroolin 20th Century Foxin tuottamasta Kleopatrasta, joka tuolloin oli suurin ja kallein koskaan tehty elokuvatuotanto. Avioliitto Eddie Fisherin kanssa oli kariutumassa ja molemmat käyttivät runsaasti päihteitä. Jo ennen tuotannon aloittamista Taylor sairastui ja joutui kahdesti sairaalahoitoon Lontoossa. Lehdistössä arvuuteltiin hänen diagnoosistaan suurin otsikoin ja Taylorin kirjoitettiin käyneen jopa kuoleman porteilla hänen oltuaan keuhkokuumeen vuoksi tehohoidossa. Mukaan mahtui jopa yksi virheellinen uutinen hänen kuolemastaan. Hänen kotiutumisensa sairaalasta ”ihmeparantumisen” jälkeen maaliskuun lopulla 1961 oli kansainvälinen uutinen.[44]

Taylor oli ensimmäinen naisnäyttelijä, jolle maksettiin miljoonan dollarin palkkio. Lisäksi hän sai 10 % osuuden Kleopatran tuotoista.[45] Kuvatessaan elokuvaa Roomassa Taylor rakastui vastanäyttelijäänsä, naimisissa olleeseen Richard Burtoniin. Heidän suhteestaan tuli jälleen julkinen skandaali, josta uutisoivat jopa Vatikaanin lehdet. Paparazzit pitivät jatkuvaa vartiota Taylorin väliaikaisen asuintalon edustalla Roomassa. Kleopatran tuotanto venyi moneen kertaan ja saatiin päätökseen vasta heinäkuussa 1962. Taylor ei itse ollut tyytyväinen elokuvaan tehtyihin leikkauksiin, eikä teos juuri tehnyt kriitikoihinkaan vaikutusta, mutta Kleopatra oli tästä huolimatta suurmenestys ja vuoden 1963 tuottoisin elokuva.[46]

Taylorista ja Burtonista tuli Kleopatran myötä aikansa tunnetuin pari. Heidän seuraava yhteinen elokuvansa Hotel International tuotiin nopeasti markkinoille, jotta romanssiin kohdistuvaa mielenkiintoa saatiin hyödynnettyä. Taylor näytteli vaimoa, joka leikittelee ajatuksella jättää aviomiehensä rakastajan vuoksi. Juonen ironinen viittaus tosielämään veti puoleensa katsojia. Taylorille maksettiin roolistaan jälleen miljoonapalkkio sekä kymmenen prosentin osuus elokuvan tuotoista.[47] Hotel Internationalin jälkeen hän piti parin vuoden tauon elokuvista. Lehdistö seurasi Tayloria ja Burtonia kaikkialle, myös kuvauspaikalle Meksikon Puerto Vallartaan, jossa Burton näytteli Liskojen yössä. He ottivat avioeron entisistä puolisoistaan ja menivät naimisiin Montrealissa 15. maaliskuuta 1964. Pariskunnan saapuessa Bostoniin villiintynyt ihailijalauma piiritti heidät ja jopa repi vaatteita Taylorin päältä. Seuraavana päivänä tapauksesta otettuja valokuvia julkaistiin kymmenissä sanomalehdissä.[48]

Taylor esiintyi teatterinäyttämöllä ensimmäisen kerran eräässä varainkeruutilaisuudessa kesäkuussa 1964. Hän lausui yhdessä Burtonin kanssa lavalla runoja, muun muassa Dorothy Parkeria, D. H. Lawrencea ja T. S. Eliotia. Lausuntaesitys keräsi paikalle suuren yleisön. Taylor totesi esiintymisestään: ”Tiesin kyllä, että 85 prosenttia yleisöstä oli maksanut sievoisen summan vain nähdäkseen minun epäonnistuvan.” Hän sai kuitenkin suuret aplodit ja oli itsekin ylpeä runonlausunnastaan. Taylor ja Burton näyttelivät seuraavaksi yhdessä MGM-elokuvassa Kuuma ranta, joka tietoisesti peilasi heidän tosielämän romanssiaan. Yleisölle painotettiin suhteen vilpittömyyttä. Median nimittämien ”Lizin ja Dickin” pysyminen lehtiotsikoissa oli hyvää mainosta elokuvalle. Kuuma ranta sai ilmestyessään sekalaiset arviot, mutta suuren yleisönsuosion.[49]

Vuonna 1965 Taylor ja Burton näyttelivät päärooleja Mike Nicholsin ohjaamassa elokuvassa Kuka pelkää Virginia Woolfia?, joka perustui Edward Albeen samannimiseen näytelmään. Käsikirjoituksen rienaava kieliasu säilytettiin elokuvak��sikirjoituksessa. Nelikymppisen ja rappiolle joutuneen Marthan rooli oli Taylorin uralla poikkeuksellinen, sillä siinä ei ollut glamouria eikä myyntivalttina toimivaa kauneutta, vaan Taylorin oli oltava mahdollisimman uskottava alkoholisoituneena ja katkeroituneena Marthana. Ensimmäistä kertaa urallaan hän myös harjoitteli koko käsikirjoituksen läpi Burtonin ja kuvausryhmän kanssa. Marthan roolia varten Taylor lihotti itseään ja hänen maskeerauksensa toi hänelle kymmenen ikävuotta lisää. Vaikka rooli hermostutti Tayloria alusta lähtien, hän lopulta sai tuntuman hahmoon. Taylor kertoi kuvausten aikana: ”Nyt pystyn heittäytymään Marthaksi. Se on helpoin rooli mitä olen esittänyt. On vaikeata näytellä itseään, mutta Martha on kaukana minusta.”[50] Kuka pelkää Virginia Woolfia oli ilmestyessään uraauurtava aikuisteemansa ja sensuroimattoman kielen ansiosta. Kriitikot pitivät Taylorin suoritusta hänen uransa parhaana. Roolissaan hän oli säälimätön ja kavala, mutta myös myötätuntoa herättävä. Elokuva oli vuoden 1966 kolmanneksi suosituin ja Taylorille myönnettiin roolistaan toinen Oscar-palkinto, joskaan hän ei ollut paikalla gaalassa.[51]

Taylorin ja Burtonin viimeinen yhteinen menestyselokuva oli Roomassa kuvattu Franco Zeffirellin ohjaama Kuinka äkäpussi kesytetään (1967). Taylor ei ollut koskaan näytellyt Shakespeare-roolia, mutta koki villin ja kesyttömän Katharinan hahmon itselleen sopivaksi. Elokuva pärjäsi kaupallisesti hyvin siihen nähden, että Shakespeare-tuotannoista ei yleensä tullut kassamagneetteja.[52] Niin ikään vuonna 1967 Taylor teki naispääosan John Hustonin elokuvassa Heijastuksia kultaisessa silmässä. Hän työskenteli nyt ensimmäistä kertaa neljään vuoteen ilman Burtonia vastanäyttelijänään. Taylor ei ollut mielissään projektista, sillä hän oli toivonut miespääosaan ystäväänsä Montgomery Cliftiä, mutta tämä kuoli ennen kuvausten alkua. Cliftin tilalle kiinnitetyn Marlon Brandon ja Taylorin välillä esiintyi ristivetoa. Elokuva ei saanut suurmenestystä, eivätkä myöskään Taylorin ja Burtonin samana vuonna ilmestyneet yhteiselokuvat Tri Faustus ja Näyttelijät menestyneet odotetusti.[53]

Uran lasku 1970-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elizabeth Taylor kunniatapahtumassaan 1981.

Taylor oli maineensa huipulla 1960-luvulla, mutta 1970-luvulle tultaessa hänen uransa hiipui nopeasti, eikä elokuvien teko enää innostanut häntä. Vuonna 1968 ensi-iltansa saanut psykedeelinen ja aikaansa edellä ollut Tuonen enkeli sai murska-arviot. Taylor oli jäänyt elokuvateollisuudessa muuttuvien aikojen jalkoihin. Hänelle oli tullut ylipainoa ja hän lähestyi keski-ikää, eikä enää sopinut elokuvan niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tähdittivät parikymppiset naisnäyttelijät kuten Jane Fonda ja Julie Christie. Vanhemman polven elokuvayleisö, joka oli aikoinaan keksinyt Elizabeth Taylorin ja tehnyt hänestä filmitähden, lakkasi käymästä elokuvateattereissa. Sen tilalle tulivat hippikulttuuri ja auteur-ohjaajat. Taylor esiintyi 1970-luvulla lähinnä B-elokuvissa, joista useimmat olivat hänelle epämieluisia ja floppasivat kaupallisesti.[54]

Elokuvatähteyden hiipuessa Taylor pysyi edelleen otsikoissa Burtonin hänelle ostaman Cartierin timantin ansiosta, joka on siitä lähtien tunnettu ”Taylor-Burton-timanttina”. Pariskunnan viimeinen yhteiselokuva oli vuonna 1972 walesilaiselle televisiokanavalle tehty Divorce His, Divorce Hers. Heidän avioliittonsa oli tuolloin jo päätepisteessään. Burtonin paheneva alkoholismi kiristi pariskunnan välejä ja riidat kärjistyivät jopa kuvauspaikoilla. Taylorin ja Burtonin myrskyisä romanssi oli kiehtonut ja villinnyt kokonaista sukupolvea, mutta 1970-luvulla heihin oli alettu jo kyllästyä ja heidän tuhlailevaa elämäntyyliään kritisoitiin. He erosivat 1974. Nopean yhteen paluun ja uudelleenavioitumisen jälkeen he erosivat jälleen vuonna 1976. Molemmat tahoillaan menivät vielä uudestaan naimisiin.[55]

Teatteri- ja televisiotyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvulla Taylor esiintyi enimmäkseen televisiossa. Hän vieraili muun muassa sarjoissa General Hospital ja Jaettu maa. Vuonna 1980 hän näytteli Agatha Christien romaaniin perustuvassa elokuvassa Tuijottava katse, jossa oli mukana monia studioajan kollegoja, kuten Angela Lansbury, Kim Novak, Rock Hudson ja Tony Curtis.[56] Taylor teki myös useita televisioelokuvia, joista osa keräsi korkeat katsojaluvut ja osa jäi vaille huomiota. Samalla hän oli aktiivisesti mukana tukemassa kuudennen aviomiehensä John Warnerin senaattorikampanjaa Virginiassa. Taylor oli paljon yksinään pariskunnan kotona Georgetownissa. Hänen alkoholinkäyttönsä lisääntyi, hän söi epäterveellisesti ja lihoi entisestään, mikä heikensi hänen julkisuuskuvaansa.[57]

Taylor halusi haastaa itseänsä ja debytoi teatterissa syksyllä 1980 Lillian Hellmanin näytelmässä Pienet ketut. Sen ennakkonäytökset pidettiin Floridan Fort Lauderdalessa. Taylor muutti roolihahmoaan. Hellmanin käsikirjoituksen alkuperäisestä tunteettomasta ja juonittelevasta Regina Giddensista tuli Taylorin käsissä elinvoimainen ja haavoittuvainen nainen. Hän laihdutti rooliaan varten ja omaksui tulkinnassaan piirteitä omasta filmitähden imagostaan. Pienet ketut siirtyi Broadwaylle 7. toukokuuta 1981 ja oli kauden suuria menestyksiä. Vaikka Taylorin roolityö ei miellyttänyt kaikkia kriitikkoja, hänet palkittiin roolistaan teatterialan Tony- ja Drama Desk -palkinnoilla.[58] Taylor jatkoi Pienten kettujen esittämistä tuottoisalla Yhdysvaltain-kiertueella ja 1982 Lontoon West Endissä, mutta brittilehdistössä näytelmä sai nuivan vastaanoton.[59]

Menestyksen rohkaisema Taylor perusti yhdessä tuottaja Zev Buffmanin kanssa tuotantoyhtiön Elizabeth Taylor Repertory Company. Sen ainoaksi tuotannoksi jäi Noël Cowardin näytelmä Rakastan sinua marakatti (Private Lives), jonka Taylor teki viimeisenä yhteistyönään Richard Burtonin kanssa. Näytelmän ensi-ilta oli Bostonissa alkuvuodesta 1983. Rakastan sinua marakatti oli taloudellinen menestys, vaikka kriitikoilta Taylor ja Burton saivat enimmäkseen kielteisiä arvioita. Jotkut kriitikot huomasivat entisen avioparin olleen esityksessä ilmeisen huonokuntoisia. Taylor kirjautui sisään vieroituskeskukseen pian näytösten päätyttyä, ja Burton kuoli seuraavana vuonna.[60]

Uran päättyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulla Taylor teki muun muassa vierailevan ääniroolin Simpsoneihin ja pienen sivuroolin Kivisissä ja Sorasissa, joka jäi Taylorin viimeiseksi teatterielokuvaksi. Hän teki viimeisen roolinsa televisioelokuvassa Leidit lavalla (2001), minkä jälkeen ilmoitti jäävänsä eläkkeelle.[61]

Taylor sai 1980-luvulta alkaen useita kunnianosoituksia pitkästä urastaan. Hänelle myönnettiin muun muassa elokuva-alan Cecil B. DeMille -palkinto vuonna 1985 ja Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1993.[62][63] Myöhemmin hän sai myös elämäntyö-Baftan ja -SAG-palkinnon.[64][65] Englannin kuningatar Elisabet II aateloi hänet vuonna 2000 Brittiläisen imperiumin ritarikunnan ritarikomentajaksi.[66]

Aids-aktivismi ja muut hankkeet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elizabeth Taylor elokuvafestivaaleilla Ranskassa vuonna 1985.

Elizabeth Taylor oli 1980-luvulla ensimmäisiä julkisuuden henkilöitä aids-aktivistina ja keräsi mittavia rahasummia sairaudesta kärsivien hyväksi. Taylor aloitti aidsin vastaisen työn nähtyään, ettei taudin hoitamisen eteen tehty juuri mitään huolimatta jatkuvasta mediahuomiosta. Vuodesta 1984 alkaen hän oli mukana järjestämässä rahankeräyksiä aids-potilaille ja perusti oman säätiönsä Elizabeth Taylor AIDS Foundationin, joka auttaa jakamaan tietoa taudista sekä tarjoaa tukipalveluja. Aids-potilaat olivat lähellä Taylorin sydäntä senkin vuoksi, että hänen pitkäaikainen ystävänsä Rock Hudson oli kuollut tautiin. Taylor perusti myös washingtonilaisen klinikan yhteyteen omaa nimeään kantavan hiv/aids-tutkimuskeskuksen testausta ja hoitopalveluja varten. Hän puhui Yhdysvaltain senaatissa sekä edustajainhuoneella hiv/aids-rahaston puolesta ja kritisoi julkisesti presidenttejä Bill Clintonia ja George H. W. Bushia siitä, etteivät he ottaneet tautia ja sen leviämistä vakavasti.[67]

Taylor sai useita palkintoja hyväntekeväisyystyöstään, muun muassa Kunnialegioonan kunniamerkin vuonna 1987, Jean Hersholtin humanitaarisen palkinnon 1993 ja GLAAD-mediapalkinnon 2000.[68]

Taylor loi ensimmäisenä julkisuuden henkilönä oman hajuvesibrändin ja lanseerasi kaksi bestseller-tuoksua: Passion ilmestyi 1987 ja White Diamonds 1991. Taylor valvoi henkilökohtaisesti kaikkien yhdentoista nimikkotuoksunsa kehittämistä ja tienasi niiden myynnillä enemmän kuin koko urallaan. Hänen hajuvesihankkeensa aloitti trendin, jonka seurauksena useat muut kuuluisuudet alkoivat lanseerata omia tuoksujaan. Myöhemmin Taylor loi myös oman korusarjansa.[69]

Tähti- ja henkilökuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elizabeth Taylor studion promokuvassa 1953.

Elizabeth Taylor oli niin kutsutun ”studiokauden Hollywoodin” viimeisiä suuria tähtiä. Elokuvayhtiö Metro-Goldwyn-Mayer teki hänestä tähden 12-vuotiaana, minkä jälkeen studio rakensi huolella hänen julkista imagoaan. Taylor osasi kuitenkin pitää puolensa vaativia studiopäälliköitä ja määräileviä ohjaajia, kuten George Stevensiä vastaan. Hän joutui teini-ikäisenä ikävään välikohtaukseen MGM:n johtajan Louis B. Mayerin kanssa. MGM:llä Taylor oppi kameranäyttelemisen ja tarkoin säännellyn päiväohjelman lisäksi saamaan tahtonsa läpi tarvittaessa. Hän päätti omien sanojensa mukaan jo varhain pitää omanarvontuntonsa erillään julkisuuskuvastaan: ”Aloin nähdä itseni kahtena erillisenä ihmisenä: toinen oli Elizabeth Taylor henkilönä ja toinen Elizabeth Taylor tuotteena. Ymmärsin, että julkisuuskuvani ja todellinen minäni ovat kaksi eri asiaa.” Omaehtoisuutensa ansiosta Taylor ei romahtanut studion painostuksen alla Judy Garlandin tavoin.[70]

Kun Hollywoodin perinteinen studiojärjestelmä alkoi purkautua 1960-luvun vaihteessa, Taylor oli luomassa perustaa uudenlaiselle elokuvateollisuudelle. Hän oli ensimmäinen naistähti, jolle maksettiin miljoona dollaria elokuvalta ja lisäksi osuus tuotoista. Elokuvauransa aikana Taylor myös loi valkokankaalla henkilögallerian, jonka hahmot yleensä rakentuivat jollain tavoin hänen oman persoonansa varaan. Uransa alussa hän näytteli viattomia naapurintyttöjä, myöhemmin vaativampia ailahtelevien ja vahvatahtoisten naisten osia. Taylorin aikuisroolit korostivat usein myös hänen seksuaalista vetovoimaansa. Useista palkituista rooleistaan ja kunnianhimostaan huolimatta Taylor ei arvostanut elokuviaan kovin korkealle. Vaikka hän oli lapsesta lähtien tottunut huomion keskipisteenä oloon, hän ei kuitenkaan tavoitellut tähteyttä vaan piti sitä keinona mahdollistaa haluamansa elitistinen elämäntyyli.[71]

Taylor eli suurimman osan elämästään julkisuuden valokeilassa ja kameroiden ympäröimänä. Kaikki, mitä hän teki 1950-luvun lopussa ja 1960-luvulla nousi otsikoihin: skandaalisuhteet, aviomiehet, terveyskriisit, ylellinen elämäntyyli ja intohimo timantteihin. Aiemmin viihdeuutisoinnista pidättäytynyt vakava lehdistökin ryhtyi raportoimaan Taylorin elämän käänteistä. Romanssi naimisissa olleen Richard Burtonin kanssa tapahtui aikana, jolloin ihmiset alkoivat kyseenalaistaa vanhoja arvoja. Suuren näkyvyytensä vuoksi heidän suhteensa vauhditti moraalikäsitysten mullistusta.[72] Tayloria on myös usein pidetty filmitähteyden mittapuuna. Ihmisenä hän oli vilpitön, lämminsydäminen ja suorasanainen sekä aina altavastaajien puolella. Taylor tunnettiin myös ensimmäisenä henkilönä, joka osasi käyttää julkisuutta laajamittaisesti hyväkseen.[73]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Taylorin kimurantti ja värikäs yksityiselämä oli julkista koko hänen aikuisikänsä. Se sai maailmanlaajuista huomiota mediassa ja aiheutti ajoittain myös pahennusta. Taylor oli naimisissa kaikkiaan kahdeksan kertaa, joista kahdesti saman miehen kanssa. Romanssit ja avioliitot pysyivät hänen kuuluisuutensa keskeisinä tekijöinä filmitähteyden aikana sekä sen jälkeen.[74]

Romanssit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylorin varhaiset seurustelusuhteet olivat hänen studionsa MGM:n lavastamia mainostemppuja, joilla hänen imagoaan pönkitettiin. Hän tapaili vuonna 1948 jalkapalloilija Glenn Davisia ja oli sen jälkeen hetken kihloissa Yhdysvaltain Brasilian-suurlähettilään pojan, William Pawley nuoremman kanssa. Kaikki parin yhteiset menot oli suunniteltu etukäteen MGM:n pr-osastolla, ja studion lehdistötiedotteet sekä Photoplayn kaltaiset ihailijalehdet tekivät niistä suuria tapauksia.[75] Kun kihlaus päättyi, Taylor joutui useiden kolumnistien epäsuosioon ja häntä alettiin pitää oikukkaana ”miehennielijänä”.[76] Taylorilla oli myöhemminkin elämänsä aikana useita lyhyitä romansseja, mukaan lukien ohjaajien Joseph L. Mankiewiczin ja Stanley Donenin, elokuvatoimittaja Max Lernerin sekä Mike Toddin alaisena työskennelleen Kevin McCloryn kanssa.[77]

1980-luvulla, erottuaan kuudennesta aviomiehestään Taylor seurusteli ensin meksikolaisen asianajajan Victor Gonzalez Lunan ja myöhemmin liikemies Dennis Steinin kanssa.[78]

Avioliitot ja perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taylor vieressään vastasyntynyt Liza-tytär, pojat Michael ja Christopher sekä aviomies Mike Todd 1957.

Taylor solmi ensimmäisen avioliittonsa 18-vuotiaana toukokuussa 1950 Hilton-hotelliketjun perijän Conrad ”Nicky” Hilton nuoremman kanssa. Häät, kuten itse avioliittokin, olivat jokaista yksityiskohtaa myöten MGM:n oma järjestely, jolla haluttiin markkinoida Taylorin uusinta elokuvaa Morsiamen isää. Lisäksi avioliitto vapautti Taylorin äitinsä huomasta. Taylor jätti aviomiehensä kahdeksan kuukauden jälkeen; Hilton oli osoittautunut väkivaltaiseksi alkoholistiksi, joka pahoinpiteli Taylorin lähes sairaalakuntoon. ”Eroaminen Nickystä oli ensimmäinen kypsä päätös, jonka tein täysin itsenäisesti”, Taylor on kertonut.[79]

Toinen aviomies, näyttelijä Michael Wilding oli Tayloria 20 vuotta vanhempi. Heidän avioliittonsa toimi pääasiassa ratkaisuna Taylorin imago-ongelmiin. MGM halusi elvyttää suurimman tähtensä mainetta avioeroskandaalin jälkeen, kun taas Wilding koki liitosta olevan hyötyä omalle uralleen. Parin vihkiäistilaisuus Lontoossa helmikuussa 1952 oli koruton. Heidän esikoispoikansa Michael Howard syntyi 6. tammikuuta 1953, ja Taylorin 23-vuotispäivänä 27. helmikuuta 1955 syntyi Christopher Edward. Vaikka liitto Wildingin kanssa oli myös lavastettu julkisuutta varten, Taylor koki sen tuoneen hänelle kaipaamiaan turvaa ja seesteisyyttä.[80] Parissa vuodessa hän kuitenkin alkoi vieraantua miehestään, eikä Wildingin laskussa oleva ura auttanut asiaa. Kun Taylor oli kuvaamassa Jättiläistä vuonna 1955, juorulehti Confidential aiheutti skandaalin väittämällä Wildingin viihdyttäneen striptease-tanssijoita pariskunnan kotona Beverly Hillsissä.[81]

Taylor avioitui 49-vuotiaan elokuvatuottajan Mike Toddin kanssa Acapulcossa 2. helmikuuta 1957, kaksi päivää sen jälkeen kun avioero Wildingista oli tullut voimaan. Hän odotti tuolloin jo lasta Toddille. Vaikka Tayloria houkutti Toddin varallisuus, kyseessä oli myös hänen ensimmäinen todellinen rakkausliittonsa. Hän synnytti 6. elokuuta 1957 pariskunnan tyttären Elizabeth Francesin (kutsumanimeltään Liza).[82] Julkisuustempuistaan tunnettu Todd järjesti kesäkuussa 1957 spektaakkelimaiset vuosipäiväjuhlat New Yorkin Madison Square Gardenissa. Pariskunta matkusteli paljon, muun muassa Euroopassa, Aasiassa ja Australiassa. Toddin kuolema Liz-yksityiskoneensa maahansyöksyssä New Mexicossa maaliskuussa 1958 oli suuri järkytys Taylorille. Häntä lohdutti Toddin suojatti Eddie Fisher, josta runsaan vuoden päästä tuli hänen neljäs aviomiehensä. Kyseessä oli laastarisuhde, joka sai aikaan julkisen skandaalin, sillä Fisher oli suhteen alkaessa yhä naimisissa Debbie Reynoldsin kanssa. Taylor leimattiin tällöin kodinrikkojaksi. Fisherin ura oli kuitenkin tyssännyt, eikä hänellä ollut samanlaista varallisuutta kuin Toddilla. Taylor tajusi erehdyksensä varsin pian, mutta sai avioeron Fisheristä vasta 1964.[83]

Kuvatessaan Kleopatraa Roomassa vuonna 1962 Taylor rakastui vastanäyttelijäänsä Richard Burtoniin, joka oli vielä naimisissa Sybilin kanssa. Huhut romanssista levisivät mediassa nopeasti, ja suhde varmistui paparazzi-valokuvalla Taylorista ja Burtonista yhdessä huvijahdilla Ischian saarella.[84] Taylor ei tällä kertaa välittänyt suhteen aiheuttamasta skandaalista, ja hänestä ja Burtonista tuli heti suihkuseurapiirien seuratuin pari. Vaikeiden välienselvittelyjen jälkeen he saivat avioerot puolisoistaan ja menivät naimisiin maaliskuussa 1964 Montrealin Ritz-Carltonissa. Toisin kuin Fisher aiemmin, Burton loi läheiset suhteet Taylorin kolmeen lapseen ja adoptoi hänen tyttärensä Liza Toddin.[85]

Taylor ja Fisher olivat adoptoineet vuonna 1961 Saksasta köyhille vanhemmille syntyneen tyttövauvan, jonka nimeksi tuli Maria. Kolmen vaikean synnytyksen jälkeen Taylor arveli, ettei enää selviytyisi uudesta raskaudesta. Taylorin uuden avioliiton myötä lapsen adoptioisäksi nimettiin Burton.[86] Taylorin lapsilla oli koko näiden lapsuusajan yksi tai useampi lastenhoitaja, ja vaikka hän yleisten lausuntojen mukaan jumaloi ja rakasti lapsiaan, hän itse osallistui heidän kasvatukseensa varsin vähän.[87]

Ylellistä elämää viettänyt pari sai mediassa nimen ”Liz ja Dick”. He tekivät yhdessä yksitoista elokuvaa sekä tuhlasivat miljoonia muun muassa turkiksiin, timantteihin, kalliisiin vaatteisiin, matkusteluun, ruokaan ja alkoholiin. Heillä oli myös käytössään huvijahti sekä yksityislentokone. Kymmenen vuoden avioliittoa varjosti molempien runsas alkoholinkäyttö. Burtonin alkoholismi paheni lopulta siinä määrin, että pari riiteli vähän väliä. Heidän ensimmäinen avioeronsa vahvistettiin 26. kesäkuuta 1974. Jonkin ajan kuluttua pari löysi uudelleen toisensa, ja he avioituivat toistamiseen 10. lokakuuta 1975. Liitto kesti vain vajaat kymmenen kuukautta, ja Burtonit erosivat uudelleen 1. elokuuta 1976.[88][89]

Taylorin kuudes aviomies oli republikaani-senaattori John Warner, jonka hän tapasi pian erottuaan Burtonista. Heidät vihittiin joulukuussa 1976, minkä jälkeen Taylor omisti aikansa miehen senaattorinvaalikampanjan hyväksi. Warner puolestaan tarjosi Taylorille kaiken ylellisyyden, johon hän oli tottunut. Kun Warner valittiin osavaltionsa Virginian senaattoriksi, Taylor alkoi kokea elämänsä poliitikon vaimona Washingtonissa tylsäksi ja yksinäiseksi. Hän alkoi saada ylipainoa ja tuli riippuvaiseksi alkoholista sekä reseptilääkkeistä.[90] Taylor ja Warner ottivat avioeron vuonna 1982.[91]

Taylor avioitui lokakuussa 1991 rakennusmies Larry Fortenskyn kanssa, jonka hän oli tavannut vieroitushoidossa muutama vuosi aiemmin. Häät pidettiin Taylorin läheisen ystävän Michael Jacksonin omistamalla Neverland Ranchilla. Pari erosi vuonna 1996. Vaikka Taylorin viimeinenkään avioliitto ei osoittautunut kestäväksi, hänelle ja Fortenskylle jäi lämpimät välit, ja he pitivät yhteyttä Taylorin kuolemaan asti. Taylor itse tunnusti myöhemmin: ”Kaikki miehet Richardin jälkeen olivat oikeasti vain seuranpitäjiä.”[92]

Muu yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylorin vanhemmat erosivat vuonna 1946. Hän oli tuolloin kasvanut jo pitkään Sara-äitinsä kaitsemana, sillä tämä omistautui täysin tyttärensä uralle. Sen on sanottu johtaneen avioliiton kariutumiseen, vaikka Taylorin vanhempien suhde oli alun perinkin ollut lähinnä toverillinen. Hänen isänsä oli myös homo, joskaan ei julkisesti. Tultuaan lapsitähdeksi Taylor etääntyi vaitonaisesta isästään. Francis Taylor kuoli vuonna 1968, minkä jälkeen Elizabeth Taylor alkoi huolehtia äidistään ristiriitaisista väleistä huolimatta. Sara-äiti kuoli 99-vuotiaana 1994.[93] Taylorista tuli isoäiti 39-vuotiaana vuonna 1971, kun hänen esikoispoikansa Michael sai vaimonsa kanssa Laela-tytön. Kaikkiaan Taylor sai kymmenen lastenlasta ja vietti paljon aikaa heidän kanssaan.[94]

Kristillisen tieteen opeilla kasvatettu Taylor kääntyi juutalaisuuteen vuonna 1959.[95] Hän oli siitä lähtien myös sionismin aktiivinen kannattaja. Kun Taylor osti sadantuhannen dollarin arvosta israelilaisia arvopapereita, hänen kaikki elokuvansa pantiin muslimimaissa esityskieltoon.[96] Taylorilla oli syntyjään Britannian ja Yhdysvaltojen kaksoiskansalaisuus, mutta luopui jälkimmäisestä verosyistä vuonna 1965. Hän asui tällöin Burtonin kanssa Euroopassa heidän yhteisellä jahdillaan, minkä lisäksi heillä oli asunnot Meksikossa ja Sveitsissä. Taylor haki Yhdysvaltain kansalaisuutta uudelleen vuonna 1977 palattuaan sinne vakinaisesti.[97]

Taylorin läheisimmät ystävät olivat homoseksuaaleja miehiä, kuten näyttelijät Rock Hudson, Montgomery Clift ja Roddy McDowall. Viimeksi mainitun kanssa hän tutustui Lassie palaa kotiin -kuvauksissa, jolloin Taylorista ja McDowallista tuli elinikäisiä ystäviä. Taylorin läheisimpiin luotettuihin kuului niin ikään hänen pitkäaikainen henkilökohtainen avustajansa Dick Hanley, jonka Taylor oli tuntenut jo lapsitähtenä.[98] Taylor tunnettiin intohimostaan timanttikoruihin sekä ruokaan. Hän piti erityisesti friteeratusta kanasta ja jäätelöstä. Hän oli myös mieltynyt ranskalaiseen muotiin, ja herätti varsinkin Euroopassa paljon huomiota pukeutumisellaan.[99]

Taylor oli käyttänyt runsaasti alkoholia koko aikuisikänsä, ja ongelma paheni 1980-luvun alussa. Tuolloin hän kärsi myös lääkeriippuvuudesta. Hänen veljensä ja lapsensa tekivät lopulta väliintulon, josta Taylor totesi: ”Miten paljon tuskaa minä näinkään heidän kasvoillaan – ja minä olin itse sen aiheuttanut!”.[100] Taylor oli tämän jälkeen kahdesti vieroitushoidossa Betty Ford Center -klinikalla, ensin vuodenvaihteessa 1983–1984 ja toisen kerran vuonna 1988.[101] Vuodesta 1982 kuolemaansa asti Taylor asui Kalifornian Bel Airissä osoitteessa 700 Nimes Road.[102]

Eläkevuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulta lähtien Taylor oli vaikeiden sairausten piinaama. Hän kärsi terveysongelmista lähes koko elämänsä. Synnynnäisen skolioosin lisäksi hänen selkärankansa murtui Yli esteitten -elokuvan kuvauksissa sattuneessa onnettomuudessa, joka jätti hänelle krooniset selkäkivut.[103] Taylor sairasti ensimmäistä kertaa lähes kuolemaan johtaneen keuhkokuumeen Kleopatran kuvausten aikoihin vuonna 1961. Tuolloin hänelle oli tehtävä trakeostomia. Taylor oli kova tupakoitsija, kunnes vuonna 1990 sairasti jälleen lähes kohtalokkaan keuhkokuumeen, jolloin hän lopetti tupakoinnin. 1990-luvun puolivälissä Taylor kävi kahdessa leikkauksessa, joissa hänelle asennettiin tekolonkat. Häneltä leikattiin aivokasvain vuonna 1997, ja myöhemmin hän toipui myös ihosyövästä.[94]

Taylor ilmoitti vuonna 2004, 72-vuotiaana kärsivänsä sydämen vajaatoiminnasta.[104] Viimeiset vuotensa hän liikkui selkävaivojensa takia pyörätuolilla. Kuusi viikkoa ennen kuolemaansa Taylor hakeutui sydänongelmien vuoksi hoitoon Los Angelesissa sijaitsevaan Cedars-Sinai Medical Centeriin, jossa hän kuoli 79-vuotiaana 23. maaliskuuta 2011.[94] Juutalaisen tavan mukaisesti Taylor haudattiin jo seuraavana päivänä Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Kalifornian Glendaleen. Hänen toiveestaan siunaustilaisuus aloitettiin 15 minuuttia aikataulusta jäljessä. Tiedottajansa mukaan Taylor ”halusi myöhästyä jopa omista hautajaisistaan”.[105]

Jäämistö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taylorin miljoonaomaisuudesta merkittävin oli hänen laaja jalokivikokoelmansa, johon kuului muun muassa 33,29 karaattia käsittävä Kruppin timantti, 69,42-karaattinen ”Taylor-Burton-timantti” sekä 50 karaatin La Peregrina -helmi. Kaikki kolme olivat Richard Burtonilta saatuja lahjoja.[106] Taylorin kuoleman jälkeen hänen kaikki korunsa ja muut henkilökohtaiset esineet huutokaupattiin Christie’sillä. Jalokivet myytiin ennätyksellisillä 116 miljoonalla dollarilla.[107]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Tayloria pidetään viimeisenä klassisen Hollywoodin ikonina sekä historian ensimmäisenä modernina julkisuuden henkilönä. Hän on saanut mainetta myös muoti- ja kauneusikonina niin ulkonäkönsä kuin persoonallisen tyylinsä ansiosta. Elokuvissa hänen rooliasunsa olivat yleensä Helen Rosen, Edith Headin tai Irene Sharaffin suunnittelemia.[108] Taylorin mustalla rajauskynällä tehdyt silmärajaukset Kleopatra-elokuvassa aloittivat ”kissarajauksena” tunnetun meikkitrendin.[109]

Tayloria on pidetty naisten esikuvana seksuaalisen vapautumisen eturintamassa. Hän rikkoi seksuaalisuuden rajoja 1960-luvulla, sillä hän poseerasi lähes alastomana Playboy-lehdelle ja riisuutui hienovaraisesti valkokankaalla Kleopatra-elokuvassa. Taylor muistetaan paitsi Hollywood-glamouristaan, myös moraalinormien mullistajana kuuluisalla Burton-romanssillaan.[66] Paparazzeista tuli maailmanlaajuinen mediakulttuurin ilmiö vasta hänen myötään, ja hän loi määritteen uudenlaisesta julkisuuden henkilöstä, jonka yksityiselämä oli jatkuvan yleisen mielenkiinnon kohteena.[110] Taylor on lisäksi tunnustettu homoikoni, sillä hän ansioitui seksuaalivähemmistöjen parissa aidsin vastaisessa taistelussa ja halusi häivyttää tautiin liittyviä ennakkoluuloja.[111]

Valikoitu filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Elizabeth Taylorin filmografia
Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1944 Yli esteitten Velvet Brown
1949 Pikku naisia Amy March
1950 Morsiamen isä Katherine ”Kay” Banks
1951 Paikka auringossa Angela Vickers
1956 Jättiläinen Leslie Lynnton Benedict
1958 Kissa kuumalla katolla ”kissa-Maggie” Pollit
1960 Ei rahasta Gloria Wandrous
1963 Kleopatra Kleopatra
1966 Kuka pelkää Virginia Woolfia? Martha
1967 Kuinka äkäpussi kesytetään Katharina

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kashner, Sam; Schoenberger, Nancy: Furious Love: Elizabeth Taylor, Richard Burton, and the Marriage of the Century. JR Books, 2010. ISBN 978-1-907532-22-1
  • Mann, William J.: Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar. (How to be a Movie Star: Elizabeth Taylor in Hollywood. Houghton Mifflin Harcourt, 2009) Suomentanut Jakobson, Ruth. Helsinki-kirjat, 2011. ISBN 978-952-5874-45-7
  • Spoto, Donald: Elizabeth Taylor. (A Passion for Life. The Biography of Elizabeth Taylor. HarperCollins, 1995) Suomentanut Kallio, Kaisa. Tammi, 1995.
  • Walker, Alexander: Elizabeth: The Life of Elizabeth Taylor. Grove Press, 1990. ISBN 0-8021-3769-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Spoto 1995, s. 28.
  2. ↑ Mann 2009, s. 76.
  3. ↑ Mann 2009, s. 68, 69, 81.
  4. ↑ Spoto 1995, s. 29.
  5. ↑ Spoto 1995, s. 29, 33, 34.
  6. ↑ Spoto 1995, s. 37, 38.
  7. ↑ Mann 2009, s. 64, 73, 79.
  8. ↑ Mann 2009, s. 75, 101.
  9. ↑ Spoto 1995, s. 19.
  10. ↑ Mann 2009, s. 93.
  11. ↑ Spoto 1995, s. 41.
  12. ↑ Mann 2009, s. 102.
  13. ↑ Mann 2009, s. 99, 100, 103.
  14. ↑ Mann 2009, s. 88.
  15. ↑ a b c I Refuse to Cure My Public Image Google Books. Google. Viitattu 20.12.2014. (englanniksi)
  16. ↑ Mann 2009, s. 111.
  17. ↑ Walker 1990, s. 75.
  18. ↑ Mann 2009, s. 112, 113.
  19. ↑ Mann 2009, s. 117.
  20. ↑ Walker 1990, s. 99–105.
  21. ↑ Mann 2009, s. 110, 126.
  22. ↑ Mann 2009, s. 135, 138, 157.
  23. ↑ Walker 1990, s. 129-132.
  24. ↑ Mann 2009, s. 165
  25. ↑ a b Walker 1990, s. 153.
  26. ↑ Mann 2009, s. 151, 152.
  27. ↑ Mann 2009, s. 166–168.
  28. ↑ Mann 2009, s. 161, 165, 208.
  29. ↑ Walker 1990, s. 166–177.
  30. ↑ Mann 2009, s. 203, 204.
  31. ↑ Mann 2009, s. 192.
  32. ↑ Mann 2009, s. 198, 199.
  33. ↑ Mann 2009, s. 240, 241.
  34. ↑ Mann 2009, s. 243, 244.
  35. ↑ Mann 2009, s. 268, 309–313.
  36. ↑ Mann 2009, s. 265, 266.
  37. ↑ Walker 1990, s. 195.
  38. ↑ Walker 1990, s. 203–210.
  39. ↑ Mann 2009, s. 312.
  40. ↑ Spoto 1995, s. 192.
  41. ↑ Mann 2009, s. 324, 325.
  42. ↑ Walker 1990, s. 210.
  43. ↑ Mann 2009, s. 326, 340–343.
  44. ↑ Mann 2009, s. 336, 337.
  45. ↑ Mann 2009, s. 322, 323.
  46. ↑ Mann 2009, s. 360, 392, 393.
  47. ↑ Mann 2009, s. 391, 396.
  48. ↑ Mann 2009, s. 396–400.
  49. ↑ Mann 2009, s. 403–405.
  50. ↑ Mann 2009, s. 412–415, 423.
  51. ↑ Mann 2009, s. 444, 447.
  52. ↑ Mann 2009, s. 443, 446.
  53. ↑ Mann 2009, s. 446, 450.
  54. ↑ Mann 2009, s. 458–459.
  55. ↑ Mann 2009, s. 456, 460, 465.
  56. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 435.
  57. ↑ Mann 2009, s. 465–467.
  58. ↑ Mann 2009, s. 476, 477.
  59. ↑ Walker 1990, s. 347.
  60. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 413–425.
  61. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 436.
  62. ↑ Elizabeth Taylor Golden Globes Hollywood Foreign Press Association. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  63. ↑ 1993 Elizabeth Taylor Tribute American Film Institute. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  64. ↑ 34th Lifetime Achievement Award Recipient 1997: Elizabeth Taylor Screen Actors Guild Awards. Los Angeles: Screen Actors Guild-American Federation of Television and Radio Artists. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  65. ↑ 100 Bafta Moments – Dame Elizabeth Taylor Recieves the Bafta Fellowship Lontoo: British Academy of Film and Television Arts. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  66. ↑ a b Mann 2009, s. 20.
  67. ↑ Collins, Nancy: Liz’s AIDS Odyssey Vanity Fair. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  68. ↑ Timeline Elizabeth Taylor AIDS Foundation. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  69. ↑ Hughes, Sali: Elizabeth Taylor: The Original Celebrity Perfumer The Guardian. 29.3.2011. Lontoo: Guardian Media Group. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  70. ↑ Mann 2009, s. 119.
  71. ↑ Mann 2009, s. 19.
  72. ↑ Mann 2009, s. 15, 16.
  73. ↑ Mann 2009, s. 17–19.
  74. ↑ Mann 2009, s. 141.
  75. ↑ Mann 2009, s. 115–117.
  76. ↑ Mann 2009, s. 124.
  77. ↑ Mann 2009, s. 29, 197.
  78. ↑ Spoto 1995, s. 350, 351.
  79. ↑ Mann 2009, s. 148–151.
  80. ↑ Mann 2009, s. 168–173.
  81. ↑ Walker 1990, s. 164, 165.
  82. ↑ Mann 2009, s. 221, 240.
  83. ↑ Walker 1990, s. 201–210.
  84. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 27–34.
  85. ↑ Mann 2009, s. 382, 399, 431.
  86. ↑ Mann 2009, s. 38.
  87. ↑ Spoto 1995, s. 110.
  88. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 193.
  89. ↑ Mann 2009, s. 462.
  90. ↑ Mann 2009, s. 465–469.
  91. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 410.
  92. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 437.
  93. ↑ Mann 2009, s. 82, 121, 475.
  94. ↑ a b c Lehtosalo, Heini: Elizabeth Taylor: ”Onnellista avioliittoa ei voi rikkoa” Apu. 28.3.2021. Helsinki: A-lehdet Oy. Viitattu 1.6.2022.
  95. ↑ Mann 2009, s. 315.
  96. ↑ Elizabeth Taylor and Israel, a Lasting Love The Washington Post. 25.3.2011. Yhdysvallat. Viitattu 30.5.2022. (englanniksi)
  97. ↑ Mann 2009, s. 436.
  98. ↑ Mann 2009, s. 136, 163.
  99. ↑ Mann 2009, s. 451, 452.
  100. ↑ Spoto 1995, s. 345.
  101. ↑ Walker 1990, s. 366–368.
  102. ↑ Spoto 1995, s. 335.
  103. ↑ Walker 1990, s. 40–47.
  104. ↑ Elizabeth Taylor Suffers from Heart Condition USA Today. 30.11.2004. McLean, Virginia. (englanniksi)
  105. ↑ ”Private Burial Service Held for Elizabeth Taylor” CNN. 25.3.2011. New York. Viitattu 1.6.2022. (englanniksi)
  106. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 237, 258, 275.
  107. ↑ Elizabeth Taylor Jewellery Auction Fetches $116m BBC News. 14.12.2011. Lontoo: British Broadcasting Corporation. Viitattu 2.6.2022. (englanniksi)
  108. ↑ As a Fashion Icon, Elizabeth Taylor Could Turn Simple Into Sexy, Elegance Into Excess Los Angeles Times. 23.3.2011. El Segundo, Kalifornia. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)
  109. ↑ Kashner & Schoenberger 2010, s. 135.
  110. ↑ Gabler, Neal: Taylor’s Celebrity: Her Lasting Legacy. CNN. 25.3.2011. Arkistoitu 23.11.2015. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)
  111. ↑ Green, Jessica: Elizabeth Taylor Remembered as ’Extraordinary’ Gay Rights Ally Pink News. 23.3.2011. Viitattu 3.6.2022. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elizabeth Taylor.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elizabeth_Taylor&oldid=22711134”