Chacon sota
| Chacon sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Chacon alueen linnakkeet ja etulinjat.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
250 000[1]¹ |
150 000[1]¹ | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
57 000[2] |
36 000[2] | ||||||||
|
¹Sodan aikana palvelleiden yhteismäärä, Chacossa kerralla olleiden määrä oli molemmilla puolilla pienempi. | |||||||||
.svg){kind=small}
Chacon sota käytiin 1932–1935 Bolivian ja Paraguayn välillä Gran Chacon alueesta, jossa luultiin virheellisesti olevan runsaita luonnonvaroja, etenkin maaöljyä. Kiista Chacon alueesta oli syntynyt maiden itsenäistyttyä Espanjan siirtomaavallasta. Sota oli molemmin puolin raskas, mutta se päättyi lopulta Paraguayn voittoon ja se sai suurimman osan kiistellystä alueesta. Sota vaikutti molempien maiden politiikassa vielä pitkään sen päätyttyä.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Chaco on noin 298 000 neliökilometrin kokoinen pensas- ja hiekka-autiomaa. Alue sijaitsee Pilcomayo- ja Paraguayjoen välillä. Espanjan hallitessa aluetta se kuului ensin Charcasin tuomiopiiriin, eli kuninkaallisen tuomioistuimen alaisuuteen, joka puolestaan muodostaa nykyisen Bolivian. 1700-luvulla tehtiin kuitenkin hallintouudistus, jolla alueesta tuli osa Cochabamban maakuntaa. Alueen rajat olivat kaiken kaikkiaan Espanjan aikaan huonosti määritelty. Näin Espanjan vallan luhistuessa Paraguaylla, Argentiinalla ja Bolivialla oli esittää vanhoja asiakirjoja, joiden mukaan Chaco kuului niille. Argentiina otti omaksi katsomansa alueet itselleen Paraguaylta kolmoisliiton sodassa vuosina 1865–1870.[2]
Bolivian ja Paraguayn osalta kiista jäi vielä ratkaisematta. Varsinaisen sodan esti pitkään molempien maiden köyhyys. Tilanne kuitenkin kärjistyi, kun alueelle alkoi virrata sijoituksia Paraguaysta käsin. Alueelta alettiin esimerkiksi hakata quebracho-puita, joita käytettiin nahan parkitsemisessa. Alueelle muutti myös karjankasvattajia. Paraguaylaisille alueen tuotot alkoivat olla niin tärkeitä, että niitä pidettiin jo elintärkeinä koko maalle. Boliviassa taas aluetta pidettiin tärkeänä, sillä sen kautta päästäisiin Platajoelle. Bolivia oli menettänyt yhteytensä merelle Chileä vastaan käydyn Tyynenmeren sodan yhteydessä vuonna 1884 ja tämän tuottamaa eristäytyneisyyttä kammoksuttiin maan sisäpolitiikassa. Molemmat maat alkoivat rakentaa kiistellylle alueelle vartioasemia, mikä johti yhteenottoihin maiden joukkojen välillä.[2]
Maaöljyn löytyminen Andien juurelta sai aikaan villejä spekulaatioita siitä, että myös Chacossa sijaitsisi rikkaita öljyvaroja.
Amerikkalainen öljy-yhtiö Standard Oil etsi öljyä Bolivian tukemana ja brittiläinen öljy-yhtiö Shell Oil Paraguayasta käsin.[3] Kummatkin maat perustivat tukikohtia yhä syvemmälle Chacon alueelle ja 1920-luvun puolen välin jälkeen maiden välillä oli toistuvasti yhteenottoja.[4] Paraguaylaiset hyökkäsivät vuoden 1928 lopulla Bolivian varuskuntaa vastaan ja avoin sota vältettiin vain kun Panamerikkalainen konferenssi teki välitysyrityksen kiistan sopimiseksi. Välitysyritys epäonnistui ja kahakat alueella jatkuivat.[5]
Bolivialaisilla oli varaa lentokoneisiin, lentokouluun ja uudenaikaisiin Vickers-aseisiin. Bolivia palkkasi saksalaisen Hans Kundtin ja tämän tovereita kouluttamaan maan sotajoukkoja.[2] Bolivian eliitti uskoi mahdollisuuksiinsa Paraguayta vastaan ja samalla 1930-luvun alussa kansallismielisyys voimistui maassa. Maaliskuussa 1931 Bolivian johtoon nousi presidentti Daniel Salamanca. Hän otti kovan linjan Chacon kysymyksessä ja yhteenotot alkoivat uudestaan vuonna 1931.[4]
Sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan ensimmäinen vaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sekä Bolivia että Paraguay osallistuivat kesällä 1932 Chacon rauhankonferenssiin Washingtonissa. Neuvottelut keskeytyivät 8. heinäkuuta, kun paraguaylaiset saivat tiedon bolivialaisten joukkojen hyökkäyksestä Fort Lopezia vastaan. Seuraavalla viikolla paraguaylaiset piirittivät Fort Santa Cruzin, mutta luopuivat piirityksestä usean epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen. Näiden tapahtumien jälkeen Bolivia siirsi 50 000 sotilasta käsittäneet kaksi armeijakuntaa paraguaylaisten Corrales- ja Lopez-linnakkeiden edustalle. Paraguay sijoitti vastaavasti 42 000 sotilasta kolmesta armeijakunnasta linnoitetulle rajalinjalle. Bolivialaisten ja sodan ensimmäinen hyökkäys alkoi 29. heinäkuuta. Hyökkäyksen tarkoituksena oli uhata Paraguayn tärkeitä satamia Puerto Casadoa ja Concepciónia Paraguayjoella. Corrales- ja Lopez-linnakkeet kukistuivat jo ensimmäisenä päivänä ja kauempana sijainnut Boquerón kukistui 31. heinäkuuta. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi lähes kuukaudeksi rankkojen sateiden muutettua alueen suoksi. Paraguaylaiset käyttivät tätä edukseen ja toivat etulinjaan vahvistuksia.[1]
Bolivialaiset suunnittelivat uutta hyökkäystä uutena kohteena paraguaylaisten päämaja Isla Poylla. Hyökkäyksen oli tarkoitus alkaa 11. syyskuuta, mutta paraguaylaisten komentaja José Félix Estigarribia teki vastahyökkäyksen 9. syyskuuta bolivialaisten valtaamaa Boquerónin linnaketta vastaan. Paraguaylaiset hyökkäsivät linnaketta vastaan epäonnistuen monta kertaa, mutta kukistivat sen kuitenkin kahden viikon taistelun jälkeen. Estigarribiasta tehtiin voiton jälkeen Paraguayn armeijan ylipäällikkö. Hyökkäys jatkui lokakuussa ja kuun 10. päivä paraguaylaiset olivat vallanneet takaisin Toledon ja Corralesin. Arcen luona paraguaylaiset joutuivat kiivaampaan taisteluun bolivialaisten kanssa, jotka vetäytyivät vasta kun heitä uhkasi saarto. Edelleen vallattiin myös Alihuati. Etelämpänä paraguaylaisten hyökkäys pysähtyi Saavedrassa bolivialaisten kiivaaseen puolustukseen. Estigarribia valtasi hyökkäyksellään 15 bolivialaisten tukikohtaa ja erotti Bolivian kaksi armeijakuntaa toisistaan. Talvisateet lopettivat kaikki suuremmat sotatoimet alueella.[1]
Sateiden aikana bolivialaiset järjestelivät uudelleen asevoimiaan. Muodostettiin kolmas armeijakunta ja alun perin vallankumousta maasta paennut Hans Kundt kutsuttiin takaisin komentamaan sotavoimia. Sateiden jälkeen Kundt järjesti hyökkäyksen Saavedran tilanteen helpottamiseksi 1. maaliskuuta 1933, mutta hyökkäys pysähtyi ilman suuria voittoja.[1] Paraguaylaiset kokivat sodan olevan kansallinen puolustustaistelu hyökkääjää vastaan ja Paraguay aloitti liikekannallepanon.[5] Paraguaylaisten hyökkäys saman vuoden joulukuussa oli paljon menestyksekkäämpi ja he lähes voittivat koko sodan. 15. joulukuuta paraguaylaiset hyökkäsivät bolivialaisten selustaan motittaen puolet Bolivian ensimmäisestä armeijakunnasta. Bolivialaiset menettivät 10 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina, sekä suuren määrän sotatarvikkeita. Ensimmäisen armeijakunnan rippeiden vetäytymisen mahdollisti Enrique Peñarandan vastahyökkäys. Tästä palkintona Castillo ylennettiin kenraaliksi ja Bolivian armeijan ylipäälliköksi. Tähän mennessä Bolivia oli menettänyt noin 30 000 miestä ja Paragyay 15 000. Sodan ensimmäinen vaihe päättyi 20. joulukuuta solmittuun 18 päivän aselepoon, jonka ajan bolivialaiset käyttivät armeijansa vahvistamiseen etenkin Ballivianissa.[1]
Toinen vaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotatoimet jatkuivat vuoden 1934 alussa paraguaylaisten etenemisellä. Eteneminen oli kuitenkin hidasta paraguaylaisten tehdessä uusia teitä ja parannellessa vanhoja huoltolinjojen turvaamiseksi. Paraguaylaiset olivat valmiina hyökkäämään Balliviania vastaan huhtikuussa. 25. päivä paraguaylaiset tekivät suuren rintamahyökkäyksen, jonka bolivialaiset kuitenkin löivät takaisin ja aiheuttivat suuret tappiot hyökkääjälle. Tavallisen rintamahyökkäyksen epäonnistuttua päätettiin vaihtaa taktiikkaa. Estigarribia määräsi reservistään joukkoja uhkaamaan Bolivian Santa Cruzin öljyaluetta pohjoisessa toivoen tämän pakottavan bolivialaiset heikentämään asemiaan Ballivianissa. Bolivialaisten kenraali Peñaranda määräsikin noin 12 000 sotilasta paraguaylaisten reservijoukkoja vastaan. Nämä pysäyttivät paraguaylaiset Carandaitissa. Bolivialaiset luulivat pelastaneensa maansa öljylähteet, mutta Ballivian oli heikentynyt huomattavasti operaation seurauksena.[1]
Paraguaylaiset hyökkäsivät Ballivianin alueella 14. marraskuuta. Hyökkäys tuhosi bolivialaisten 9:nen ja 10:nen divisioonan lähes kokonaan ennen 15. päivän aamua. Ballivian ja alueen muut linnakkeet kukistuivat 16. marraskuuta kun paraguaylaiset olivat saartaneet tuhannet bolivialaiset. Pieni osa heistä murtautui linjojen läpi ja osa pakeni Argentiinan puolelle rajaa. Paraguaylaiset ottivat noin 500 upseeria ja 8 000 sotilasta vangeiksi, joiden lisäksi noin 7 000 bolivialaista kuoli. Paraguaylaisten menetykset olivat noin 3 000 miestä. Tässä vaiheessa Kansainliitto ehdotti rauhaa, mutta sen ehdot eivät kelvanneet kummallekaan osapuolelle. 27. marraskuuta bolivialaiset kenraalit pidättivät presidentti Salamancan ja valtaan nousi varapresidentti José Luis Tejada Sorzano.[1]
Kolmas vaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paraguaylaiset joukot hallitsivat nyt suurinta osaa Chacosta, mutta taistelut jatkuivat. Paraguaylaiset valtasivat 13. joulukuuta Picuiban, Senator Longin, Irandaquen ja ”27. marraskuuta” -linnakkeet tuhoten Bolivian 7. divisioonan saartamalla ja estäen sen vesihuollon. Noin 4 000 bolivialaista kuoli janoon ja 2 000 otettiin vangiksi. Divisioonan rippeet pakenivat Carandaitiin paraguaylaisten takaa-ajamina. Paraguaylaiset etenivät nyt myös Santa Cruzin provinssin puolelle. Boliviassa oli 9. joulukuuta suoritettu yleinen liikekannallepano ja maa oli myös hyväksynyt Kansainliiton rauhanehdot. Paraguay ei kuitenkaan tähän edelleenkään suostunut ja sota jatkui.[1]
Paraguaylaisten hyökkäys jatkui Villa Montesissa. Neljän päivän taisteluissa he menettivät 4 500 miestä ilman merkittäviä saavutuksia. 25. helmikuuta 1935 bolivialaisten partiot huomasivat paraguaylaisten asemien tyhjenneen. Paraguaylaiset olivat vetäytyneet uudelleen järjestäytymistä varten. Bolivialaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen ja huhtikuussa 1935 he valtasivat takaisin joitakin menettämiään asemia ja he piirittivät paraguaylaisten 8. divisioonan. Divisioonan onnistui kuitenkin murtautua ulos piirityksestä. Bolivialaisten hyökkäys jatkui 16. toukokuuta saakka, jolloin paraguaylaisten hyökkäys pakotti heidät jälleen perääntymään. Sodan viimeisiksi operaatioiksi jäivät kesäkuussa suoritettu Bolivian epäonnistunut hyökkäys Ingavissa ja paraguaylaisten hyökkäys 3.–8. kesäkuuta, jolloin he voittivat Bolivian 8. divisioonan.[1]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aselepo Bolivian ja Paraguayn välillä neuvoteltiin lopulta 10. kesäkuuta 1935. Molemmat maat olivat rasittuneet raskaasti sotilaallisesti ja taloudellisesti.[1] Bolivia oli menettänyt noin 57 000 miestä kaatuneina ja Paraguay 36 000.[2] Rauha solmittiin 21. tammikuuta 1936 neuvotteluissa, joissa oli mukana Paraguayn ja Bolivian lisäksi Argentiina, Brasilia, Chile, Uruguay ja Yhdysvallat. Maat solmivat diplomaattiset suhteet uudelleen. Paraguay palautti 17 037 bolivialaista vankia ja Bolivia vastaavasti 2 498 paraguaylaista. Paraguay oli ottanut vangiksi yhteensä noin 23 000 sotilasta ja 10 000 siviiliä, mutta osa heistä päätti olla palaamatta Boliviaan. Rajakiista ratkaistiin 21. heinäkuuta 1938 Buenos Airesissa solmitulla sopimuksella, jolla Paraguay sai noin kolme neljäsosaa Chacon alueesta. Sodan yhtenä taustatekijänä olleita öljyesiintymiä ei löytynyt Paraguayn osasta, mutta Bolivian puolelta löydettiin myöhemmin öljy- ja maakaasuesiintymiä.[1] Bolivia sai Paraguayn kautta kulun Atlantille ja Puerto Casadon vapaasatamaksi.[5]
Keskiluokkaiset bolivialaiset pettyivät häviöön sodassa, joka johti perinteisen valtajärjestyksen hylkäämiseen.[3] Liberaalis-konservatiinen poliittinen eliitti joutui syrjään. Armeija kaappasi vallan presidentti Salamancalta vuonna 1934 ja vuodesta 1936 maata hallitsi sotilasjuntta. Vuodesta 1937 presidenttinä toimi everstiluutnantti Germán Busch. Sotilasjuntan edustajat olivat nuorempaa, sodassa palvellutta sukupolvea. Juntan käsitykset olivat lähellä kansallissosialismia, eikä sillä ollut kytköksiä Bolivian vanhaan valtaeliittiin. Juntta kansallisti Standard Oilin ja loi uuden perustuslain vuonna 1938. Uutta linjaa kesti vuoteen 1940, jolloin Busch syrjäytettiin.[4]
Boliviassa sodan aikana toteutettu laaja liikekannallepano saattoi lisätä sosiaalista liikkuvuutta, kun armeijan miehistöön otettiin intiaaneja. Intiaanien lisääntynyt sosiaalinen liikkuvuus lisäsi levottomuutta maaseudulla ja vaikutti lopulta vuoden 1952 Movimiento Nacionalista Revolucionarion johtamaan vallankumoukseen.[4]
Sodan jälkeen molemmissa maissa perustettiin veteraaniliikkeitä. Paraguayssa Asociación Nacional de Ex Combatientes perustettiin vuonna 1935. Sen poliittinen painostus sai hallituksen esimerkiksi tarjoamaan sotilaskoteja sodassa vammautuneille. Järjestön nimi muutettiin myöhemmin muotoon Cuartel de la Victoria. Ajan myötä veteraanit ovat suurelta osin kuolleet, ja 2009 heitä oli elossa 2 614.[1] Boliviassa vastaava järjestö on Federación de Excombatientes de la Guerra del Chaco. Bolivialaisia Chacon veteraaneja oli vuonna 2010 arviolta alle 3 000.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Childs Kohn, George: Dictionary of Wars, s. 101-102. Facts on File, 1999. ISBN 0-8160-4157-1
- A M De Quesad,; Philip S Jowett ja Ramiro Bujeiro: The Chaco War 1932–35, s. 3–23. Osprey Publishing, 2011. ISBN 978 1 84908 416 1 (englanniksi)
- Hannu Säilä: Kuohuva vuosisata, s. 21–23. (Artikkeli Chacon sota, kirjoittanut Malcolm Deas) BPC Publishing, 1976.
- Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, s. 528–529. Helsinki: Gaudeamus Kirja, 2001. ISBN 951-662-843-5
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Chacon sota Wikimedia Commonsissa
- American studies Valokuvia ja linkkiluettelo
- Taistelu Chacosta, Helsingin Sanomat, 25.02.1934, nro 54, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Älkää myyk�� pyssyänne caballerolle. "Vihreän helvetin" sota, jota käydään parhaillaan, Suomen Kuvalehti, 08.12.1934, nro 50, s. 26, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Suomalainen "vihreässä helvetissä" Gran Chacon sodassa, Hakkapeliitta, 16.11.1937, nro 46, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot