Erik Heinrichs

Axel Erik Heinrichs
Henkilötiedot
Syntynyt	21. heinäkuuta 1890 Helsinki
Kuollut	16. maaliskuuta 1965 (74 vuotta) Helsinki
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)	Suomi
Palvelusvuodet	1915–1945 (Suomi)
Komentajuudet	1. divisioona (1931–1938) Suomen puolustusvoimat (1945)
Taistelut ja sodat	Suomen sisällissota talvisota jatkosota
Sotilasarvo	jalkaväenkenraali
Kunniamerkit	1.lk Mannerheim-risti Rautaristin ritariristi
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Axel Erik Heinrichs (21. heinäkuuta 1890 Helsinki – 16. marraskuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen jääkäri ja jalkaväenkenraali.^[1]

Sotilaallisen peruskoulutuksensa Heinrichs sai ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa, jossa hän sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella Preussin Jääkäripataljoona 27:n riveissä. Hänestä tuli jo sisällissodan aikana vuonna 1918 ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin luottomies. Talvisodassa ylipäällikkö määräsi Heinrichsin johtamaan Karjalankannaksen puolustusta. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Heinrichs komensi Suomen kaikkien aikojen suurinta sotatoimiyhtymää, yli 100 000 miehen Karjalan Armeijaa.^[2]

Erik Heinrichs syntyi filosofian tohtori Axel Ossian Andreas Heinrichsin ja opettaja Johanna (Hanna) Matilda o.s. Rönnholmin esikoisena.^[3] Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Maria Pauligin kanssa.^[4][5] Saksalaisperäisestä sukunimestä huolimatta Heinrichsin suku on lähtöisin Ruotsista. Erik Heinrichs lausui sukunimensä muodossa heinriks.

Heinrichs pääsi ylioppilaaksi Nya svenska samskolanista, Lönkanista, vuonna 1908 ja liittyi Nylands Nationiin.^[3][4][5] Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla vuosina 1908–1913.^[4][5] Opintoaikanaan hän työskenteli vuoden 1910 syksystä alkaen kotiopettajana Kemin Karihaarassa. Vuonna 1912 hän kirjoittautui Polyteknisen korkeakoulun arkkitehtiosastolle, mutta siirtyi vuonna 1913 toimittajaksi helsinkiläiseen Dagens Tidningeniin, jossa hän kirjoitti nimimerkillä Morenkopp.^[3] Myöhemmin hän työskenteli toimittajana Dagens Pressissä.^lähde? Heinrichs suoritti sotilasopintoja viestikurssilla, joka oli suunnattu divisioonain ja armeijakuntain esikuntapäälliköille ja pidettiin Versaillesissa vuonna 1926. Samana vuonna hän aloitti Ranskan sotakorkeakoulun (École Supérieure de Guerre), josta hän valmistui vuonna 1928. Hän suoritti myös opintomatkan Viroon ja Latviaan vuonna 1920, jossa hän tutustui rajavartiokysymyksiin.^[4][5]

Heinrichs liittyi yhdeksi niiden 55 ensimmäisen vapaaehtoisen joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. maaliskuuta 1915. Hänen kanssaan leirille ilmoittautui hänen nuorempi veljensä Gunnar Heinrichs. Vielä samana vuonna joukkoon liittyi kaksi muutakin veljeä, Olof Heinrichs ja Bertil Heinrichs. Heinrichsit muodostivat yhden pataljoonan kolmesta nelimiehisestä veljessarjasta. Muut olivat Pehkosen ja Sihvon veljekset.^[4][5]

Leirille ilmoittautumisen jälkeen hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin samana vuonna perustetun Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan. Hänet komennettiin vuonna 1916 Mitaussa järjestetyille lähitaistelukursseille. Myöhemmin samana vuonna pataljoonan siirryttyä rintamalle hänet oli jo ylennetty Zugführeriksi ja hän otti osaa taisteluihin 2. komppanian joukkueenjohtajana ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Aa-joen talvitaisteluista palattuaan Heinrichsille ojennettiin Preussin 2. lk. Rautaristi 10. huhtikuuta 1917.^[4][5]

Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen vuonna 1917 Heinrichs osallistui esiupseereille Berliinissä armeijan kaasukoulussa järjestetylle kaasukurssille. Myöhemmin samana vuonna hän toimi niin ikään Libaussa pataljoonan lähitaistelukurssien johtajana ja suoritti sotakoulun A-kurssin.^[4][5]

Heinrichs astui Suomen Valkoisen Armeijan palvelukseen Saksassa 11. helmikuuta 1918 vannottuaan lippuvalan ja allekirjoitettuaan palvelusitoumuksen. Hänet ylennettiin majuriksi, virkaiältään hän oli silloisista jääkärimajureista 11. vanhin. Takaisin Suomeen Heinrichs saapui jääkäreiden Vaasaan tulleen pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Vaasasta hänet määrättiin perustamaan 7. jääkäripataljoona, joka tuli kuulumaan 3. jääkärirykmenttiin.^[4][5]

Heinrichs johdatti pataljoonansa sisällissodassa taisteluihin Tampereella ja Karjalankannaksella, missä hänen yksikkönsä alistettiin saksalaisen eversti Ulrich von Colerin riveihin. Coler oli Jääkäripataljoona 27:n 3. komppanian päällikkö. Heinrichsin joukot valtasivat kärkijoukkona Aittolahden, Lyykylän ja Mannikkalan varustukset sekä Talin aseman. Näiden toimien jälkeen yksikön päätehtäviksi jäivät jälkivarmistus hyökkäävien joukkojen selustassa ja Viipurin–Käkisalmen rataosuuden katkaisu Antreasta käsin.^[4][5]

Heinrichs määrättiin sisällissodan jälkeen kesäkuussa vuonna 1918 Yleisesikunnan järjestelyosastolle, josta hänet siirrettiin 1. marraskuuta 1918 Sotaministeriön yleisen sota-asiainosaston armeijatoimistolle ja edelleen 21. marraskuu 1918 keskusosastolle. Hiukan myöhemmin hänet siirrettiin 6. joulukuu 1918 alkaen yleisen sota-asiainosaston ja 23. toukokuuta 1919 alkaen intendenttiosaston päälliköksi. Esikuntatehtävistä Heinrichs siirrettiin Käkisalmelle, jossa hänet nimitettiin 21. tammikuuta 1920 alkaen Käkisalmen läänin rykmentin komentajaksi, jonka tehtävän ohella hän toimi myös Kannaksen rajakomendanttina Terijoella.^[4][5] Heinrichsin hoidettavaksi tuli valtava sotavankien vaihto-operaatio. Venäjältä kuljetettiin Terijoen kautta Saksaan lähes 15 000 vankia ja venäläisiä saksalaisten vankeudesta lähes 45 000 henkeä. Heinrichs hoiti operaation yhteistyössä Suomen ja Amerikan punaisten ristien kanssa. Tilanne Kannaksella rauhoittui, kun Suomi ja Neuvosto-Venäjä allekirjoittivat Tarton rauhansopimuksen lokakuussa 1920. Kronstadtin matruusit tekivät kapinan maaliskuussa 1921. Kapinallisia pakeni tuhansittain jään yli Suomeen. Heinrichs komensi heidät eristysleiriin.^lähde?

Vuonna 1920 hän johdatti Oulusta lähteneen 2. täydennysjoukon (3. retkikunta) Petsamon retkikuntaan toimien joukon johtajana. 16. huhtikuuta 1920 hänet nimitettiin koko retkikunnan komentajaksi. Hän meni naimisiin Saksasta muuttaneen liikemiehen Gustaf Pauligin Maria-tyttären kanssa huhtikuussa.^lähde? Takaisin Yleisesikuntaan hän palasi 20. huhtikuuta 1921, mutta komennettiin jo 1. heinäkuuta 1921 alkaen 3. Divisioonan esikuntapäälliköksi, jolta paikalta hän palasi takaisin Yleisesikuntaan 1. maaliskuuta 1922, missä hänet määrättiin 8. maaliskuuta 1922 osasto 2:n päälliköksi.^[4][5] Hänet nimitettiin sotilasjäseneksi Moskovan kansainväliseen aseidenriisuntakonferenssiin vuonna 1922. Yleisesikunnassa Heinrichs johti jonkin aikaa muun muassa toimisto IV:ää eli sotilaallista tiedustelua ja vastavakoilua.^lähde?

Yleisesikunnasta Heinrichs siirrettiin 26. syyskuuta 1923 Keski-Suomen rykmentin komentajaksi, mutta nimitettiin 18. syyskuuta 1924 Yleisesikunnan päälliköksi. Savon prikaatin komentajaksi hänet nimitettiin 15. kesäkuuta 1928 alkaen, jolta paikalta hän siirtyi 4. heinäkuuta 1929 alkaen Sotakorkeakoulun johtajaksi.^[4][5] Kesäkuussa 1930 Lapuan liike oli voimissaan Etelä-Pohjanmaalla. tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander oli vapauttanut Vaasan läänin maaherran Bruno Sarlinin tehtävästään ja nimitti tehtävään Heinrichsin. Hänelle ilmoitettiin, että sosiaalidemokraattien johtomiehen Väinö Tannerin puhe Seinäjoella piti estää. Heinrichs puolestaan ilmoitti Lapuan liikkeen johtomiehille, että hän eroaa välittömästi, jollei Tanner saa rauhassa puhua. Tannerin vierailu sujui ilman välikohtauksia. Väkivaltaisuuksia Heinrichs ei kyennyt estämään. Kolmen kesäkuun viikon aikana tehtiin Vaasan läänissä yhteensä 42 muilutusta tai muilutusyritystä. Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Väinö Hakkila kyyditettiin heinäkuussa, ja Heinrichs pyysi eroa, koska hänen mielestään tapausta ei tutkittu tarpeeksi tehokkaasti. Presidentti hyväksyi Heinrichsin eronpyynnön elokuussa, jonka jälkeen hän palasi takaisin Sotakorkeakoulun johtajaksi.^lähde?

Seuraavaksi hänet nimitettiin 1. tammikuuta 1931 alkaen 1. Divisioonan komentajaksi, jossa tehtävässä hän toimi aina 11. helmikuuta 1938 saakka, jolloin hänet nimitettiin Puolustusministeriön jalkaväen tarkastajaksi. Lisäksi Heinrichs on toiminut lyhyitä aikoja Yleisesikunnan päällikkönä vuosina 1922, 1923 ja 1932 ja 1930 sekä Helsingin varuskunnan päällikkönä vuosina 1931–1938.^[4][5]

Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939, ja Heinrichs sai komentoonsa III Armeijakunnan, mihin tehtävään ylipäällikkö Mannerheimin oli hänet nimittänyt. Itä-Kannaksen torjuntataistelujen jälkeen Mannerheim nimitti helmikuussa 1940 Heinrichsin Kannaksen armeijan komentajaksi. Heinrichs ylennettiin kenraaliluutnantiksi.

Maaliskuun alussa ylipäällikkö pyysi Heinrichsiltä lausuntoa rintamatilanteesta Kannaksella. Päivittäiset tappiot nousivat tuhanteen mieheen. Kenraaliluutnantti Harald Öhquist arvioi silloisen rintaman kestävän viikon, mutta ei kauemmin, johtuen elävän voiman ja erityisesti upseeriaineksen kulumisesta. Kenraalimajuri Paavo Talvelan mukaan kaikki oli hiuskarvan varassa.

Heinrichsin pessimistinen raportti lähetettiin Moskovan rauhanneuvottelijoille. 13. maaliskuuta kello 3.45 eversti Aksel Airo soitti Päämajasta Mikkelistä Kannaksen armeijan esikuntaan Imatralle ja ilmoitti, että vihollisuudet lopetetaan samana päivänä kello 11.

Aseet vaikenivat 13. maaliskuuta 1940. Mannerheim nimitti Heinrichsin maavoimien komentajaksi heti talvisodan jälkeen ja kesäkuussa Yleisesikunnan päälliköksi. Marskin suhteita Saksaan oli vuonna 1940 hoitanut Paavo Talvela. Nyt oli Heinrichsin vuoro. Ensimmäisen matkansa Heinrichs teki tammikuussa 1941 luennoimaan Suomen talvisodasta. Matkalla hoidettiin Suomen poliittisia suhteita Saksaan. Toisen matkan Saksaan Heinrichs teki toukokuun 25.–26. päivinä Salzburgiin ja Berliiniin. Tällä matkalla käsiteltiin liikekannallepanoa, hyökkäyssuuntia ja muuta sotilaallista yhteistyötä.

22. kesäkuuta 1941 käynnistyi operaatio Barbarossa, Saksan hyökkäys itään, ja sen myötä jatkosota. Viikkoa myöhemmin Mannerheim käski perustaa Karjalan Armeijan, jonka tehtävänä on lyödä vastassa olevat viholliset sekä saavuttaa Syvärinjoki ja Ääninen. 100 000 taistelijan armeijan komentajaksi määrättiin Erik Heinrichs. Karjalan armeija aloitti hyökkäyksen 10. heinäkuuta ja valtasi elokuun loppuun mennessä koko Laatokan Karjalan. Syväri saavutettiin syyskuussa ja Petroskoi vallattiin 1. lokakuuta, minkä kunniaksi Heinrichs ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Tehtävä oli täytetty, ja Karjalan armeija lakkautettiin.

Heinrichs siirrettiin takaisin Yleisesikunnan päälliköksi tammikuussa 1942 ja nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Perusteluissa todettiin, että hän ”erikoisen suurella taidolla ja herpaantumattomalla tarmolla on johtanut sotatoimia Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa”.

Yleisesikunnan päällikön tärkeimpiä tehtäviä oli pitää yhteyttä Saksan Wehrmachtin edustajaan Päämajassa, kenraali Waldemar Erfurthiin. Tammikuussa 1942 Heinrichs matkusti Saksaan selvittämään saksalaisten ”talvikriisin” syitä. Tilanne oli kiristynyt huomattavasti saksalaisten rintamaosuudella Leningradin ympärillä. Saksalaiset esittivät suomalaisille hyökkäyksen jatkamista Itä-Karjalan Belomorskiin ja Muurmannin radan katkaisemista. Heinrichs piti hyökkäystä ylivoimaisena suomalaisten voimavaroihin nähden. Belomorskiin ei hyökätty kesällä 1942 eikä myöhemminkään. Heinrichs tapasi kolmannen matkansa aikana myös valtakunnankansleri Adolf Hitlerin.

Tammikuun lopulla 1944 Yhdysvallat kehotti Suomea pyrkimään yhteisymmärrykseen Neuvostoliiton kanssa. Suomalaisvaltuuskunta matkusti Moskovaan. Rauhanneuvottelut kuitenkin katkesivat, ja Heinrichs joutui lähtemään Saksaan selittämään epämiellyttävää tilannetta. Saksan asetoimitukset Suomeen katkesivat.

Neuvostoliitto aloitti 10. kesäkuuta suurhyökkäyksen Suomeen. Sosiaalidemokraattien Karl-August Fagerholm pyysi 27. heinäkuuta Heinrichsiä esittämään niin sanotun lojaalin opposition laatiman ohjelmaehdotuksen marsalkalle. Fagerholm totesi, että sodan lopettaminen Neuvostoliiton kanssa oli saatava mitä pikimmin aikaan. Valtionpäämiestä piti vaihtaa. Eduskunta valitsi 4. elokuuta Mannerheimin Rytin tilalle, ja sotatoimet lopetettiin 4–5. syyskuuta Suomen rauhanneuvotteluvaltuuskunta lähti Moskovaan, jolloin mukana oli myös Yleisesikunnan päällikkö Heinrichs. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta Moskovassa.

Kenraalin vanhin poika, vuonna 1923 syntynyt Martin Heinrichs oli mukana vapaaehtoisena jatkosodassa. Hän kävi Reserviupseerikoulun ja valmistui panssarintorjuntavänrikiksi. Vänrikki Heinrichs kaatui 3. maaliskuuta 1943 vihollisen konekiväärin luotiin.^[6]

Heinrichsille myönnettiin 1. luokan Mannerheim-risti 31. joulukuuta 1944 ”sodanaikaisista ansioistaan yleisesikunnan päällikkönä ja Karjalan sotaretken etevänä johtajana”. Hänen lisäkseen 1. luokan risti on myönnetty ainoastaan Mannerheimille.

Tasavallan presidentti Mannerheim nimitti Heinrichsin seuraajakseen puolustusvoimain komentajana tammikuussa 1945. Uudella komentajalla oli edessään nippu ongelmia: Lapin sota, armeijan kotiuttaminen, miinanraivaukset, rajojen sotilaalliset järjestelyt. Lisäksi tuli niin sanottu asekätkentäjuttu, joka paljastui kevään 1945 aikana ja johti Heinrichsin sotilasuran päättymiseen kesällä. Sekä pääministeri Juho Kusti Paasikivi että kommunistien johtamien kansandemokraattien ministerit Mauno Pekkala ja Yrjö Leino olivat sitä mieltä, että Heinrichsin oli erottava. Myös presidentti Mannerheim suositteli sitä Heinrichsille, vaikka lupasi myös tukensa, jos tämä päättäisi jatkaa virassa. Heinrichs lähetti Mannerheimille kirjeen, jossa hän pyysi eroa. Hän oli silloin 55-vuotias.

Heinrichs nautti eronsa jälkeenkin laajaa arvostusta sotilaallisena asiantuntijana, ja hänen asiantuntemustaan käytettiin edelleen hyväksi. Hän kirjoitti valtiojohdon pyynnöstä ja käyttöön useita muistioita Suomen sotilaspoliittisesta asemasta vuosina 1945–1950. Huhtikuussa 1948 Heinrichs oli mukana YYA-sopimusta neuvottelevassa valtuuskunnassa Moskovassa. Hän myös avusti sodan aikaisen tiedustelupäällikön Aladár Paasosen kanssa Mannerheimia marsalkan muistelmien kirjoittamisessa Valmontissa Sveitsissä.

Vuosina 1957 ja 1959 ilmestyi Heinrichsin kirjoittama kaksiosainen Suomen marsalkan elämäkerta Mannerheim Suomen kohtaloissa. Keväällä 1957 Heinrichs vihittiin Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi. Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs kuoli 16. marraskuuta 1965 Kivelän sairaalassa Helsingissä. Hänet on haudattu Helsingin Kulosaaren hautausmaalle.

Heinrichs toimi sotaministerin määräämänä jääkäritoimiston puheenjohtajana vuosina 1919–1920, lisäksi hän toimi Venäjällä olevien suomalaisten evakuoimista suunnitelleen komitean puheenjohtajana vuonna 1920, sekä toimi puheenjohtaja komiteassa, jonka tehtäväksi annettiin asetusehdotuksen laatiminen sotatilan lakkauttamisen johdosta vuonna 1920. Seuraavana vuonna hän aloitti Inkerin uuden avustamiskomitean puheenjohtajana ja toimi tehtävässä vuoteen 1922 saakka, jonka jälkeen hän toimi suomalais-venäläisen rajakomitean suomalaisena puheenjohtajana vuoteen 1923 saakka. Lisäksi hän toimi Moskovan aseistariisumiskonferenssin suomalaisessa valtuuskunnassa vuonna 1922 ja puolustusrevisionin jäsenenä vuosina 1924–1925 sekä oli määrättynä Tasavallan presidentin saattueeseen Tukholmaan vuonna 1925. Hän osallistui Suomen hallituksen ja puolustusvoimien edustajana sotamarsalkka Paul von Hindenburgin hautajaisiin vuonna 1934.^[4][5]

Heinrichs toimi Yleisesikunnan kunnianeuvoston puheenjohtajana vuosina 1922–1923 ja Korkeimman oikeuden sotilasjäsenen varajäsenenä vuosina 1931–1938 sekä toimi Suomen sotatieteellisen seuran puheenjohtajana vuosina 1930–1955. Suomen upseeriliiton puheenjohtajana hän toimi vuosina 1934–1935 ja Suomen puolustuslaitoksessa palvelleiden keuhkotautisten avustamisyhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 1933 alkaen. Hän toimi sotien jälkeen asiantuntijana Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimusneuvotteluissa Moskovassa vuonna 1948 sekä oli Sotatieteellisen seuran, Upseeriliiton, Reserviupseeriliiton ja Kadettikunnan kunniajäsenenä vuodesta 1959 lähtien. Hän toimi myös Jalkaväensäätiön kunniapuheenjohtajana sekä sai filosofian kunniatohtorin arvon Helsingin yliopistossa vuonna 1957.^[4][5]

• Kring Östersjön (suom. Itämeren ääriltä), 1918.
• Hôtel S:t Petersburg, 1919.
• Kenraali Kleber Egyptissä, 1948.
• Mannerheim Suomen kohtaloissa I–II, 1957–1959.^[4][5]

• Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä: Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. Porvoo: WSOY, 1969.
• Jernström, E.: Jääkärit maailmansodassa. Helsinki: Sotateos Oy, 1933.
• Onttonen, Markku: Jääkärikirja. Jyväskylä: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6232-1
• Suomen jääkärien elämäkerrasto. Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV. WSOY, Porvoo 1938.
• Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975. Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV. Vaasa 1975. ISBN 951-99046-8-9.
• Turtola, Martti: Erik Heinrichs: Mannerheimin ja Paasikiven kenraali. Otava, Helsinki 2006. ISBN 978-951-1-21461-8
• Tapola, Päivi: Kenraalien kirjeet. Tammi, Helsinki, 2007. ISBN 978-951-31-4012-0.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Erik Heinrichs Wikimedia Commonsissa

• Heinrichs, Erik hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)