Renessanssi

Renessanssi (ransk. renaissance, ’uudelleensyntyminen’ < ital. rinascimento, sanasta rinascere, ’syntyä uudelleen’) oli taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallinen murros siirryttäessä keskiajalta uuteen aikaan 1400-luvulta alkaen kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa, tieteissä ja filosofiassa. Renessanssi oli myös humanismin, yksilöllisyyden, maailmallisuuden ja kansallisten kielten nousun aikaa.^[1]

Firenzestä 1400-luvulla alkunsa saanut renessanssi oli taiteessa yksi historian suurimpia kukoistuskausia.^[2] Täysrenessanssissa 1500-luvulle tultaessa taiteen keskus siirtyi Firenzestä Roomaan ja osin Venetsiaan.^[3] Renessanssi levisi vähitellen myös Alppien pohjoispuolelle, jolloin Italia alkoi jo siirtyä manierismiin. Innoituksena oli antiikin taide, jonka uskottiin syntyvän uudelleen välikautena nähdyn keskiajan jälkeen. ^[2]

Maalauksessa ja kuvanveistossa renessanssi ilmeni ihmisfiguurien aiempaa todenmukaisempana kuvaamisena.^[2] Tilan kuvaukseen kehitettiin keskeisperspektiivi, ja tieteet, kuten anatomia ja matematiikka, olivat taiteen välineitä.^[3] Tunnettuja renessanssitaiteilijoita ovat Albrecht Dürer, Sandro Botticelli, Giorgione, Rafael, Leonardo da Vinci, Michelangelo ja kuvanveistäjä Donatello.

Kuvanveistossa ja arkkitehtuurissa antiikin vaikutteita sovellettiin suorimmin. Arkkitehtuurissa renessanssia edusti selvimmin kupolikattoinen keskeiskirkko. Kirjallisuudessa taas kuvattiin aikakauden elämää novelleissa,^[2] kuten Giovanni Boccaccio. Muita tunnettuja renessanssin kirjailijoita ovat Dante, William Shakespeare ja Miguel de Cervantes. Teatterissa pyrittiin herättämään antiikin teatteri, jolloin sivutuotteena luotiin ooppera. Musiikissa taas keskiaikaiset muodot muodot, kuten laulumusiikki, kuten messut, motetit ja madrigaalit nousivat suosioon.^[2]

Renessanssille oli ominaista taiteilijan uusi asema. Italiassa taiteilijoista laadittiin elämäkertoja ja ajan taiteesta on muutenkin saatavilla enemmän kirjallisia lähteitä kuin keskiajan taiteesta.^[3] Parhaimmillaan aiemmasta käsityöläisestä tuli riippumaton, oppinut ja luova intellektuelli. Ihanteena oli uomo universale, elämänmyönteinen ja maailmallinen useita tieteitä ja taiteita hallitseva monilahjakkuus. Keskiajan anonyymiyden korvasi individualismi, jota korostettiin elämäkertakirjallisuudessa.^[2] Käytännössä yleisneroja tuli kuitenkin esiin vain harvoja.^[3]

Riippuen siitä, tarkastellaanko ilmiötä taide-, kulttuuri- tai aatehistorian kannalta, renessanssi voi siis tarkoittaa:

• Tyylikautta taiteissa 1300-luvulta 1500-luvulle Italiassa ja muualla Euroopassa.
• Kulttuurin muutosta, joka tapahtui siirryttäessä keskiajalta uuteen aikaan.
• Samanaikaisesti tapahtunutta asenteiden ja ajattelutavan muutosta.

Renessanssi-käsitteen täsmällinen määrittely ja rajanveto humanismiin on hankalaa. Joskus ilmaisua renessanssi käytetään myös puhtaasti ajanjakson ilmaisuna, samamerkityksisenä uuden ajan alulle. Varhaisrenessanssin katsotaan tavallisesti alkaneen jo 1300-luvulla Italian kaupunkivaltioissa ja levinneen muualle Eurooppaan 1500-luvun tietämillä. Skandinavian se saavutti vasta paljon myöhemmin.

Italialainen Giorgio Vasari, taidemaalari ja arkkitehti, joka tunnetaan myös taidehistorioitsijana ja taidekriitikkona, julkaisi sanan rinascita kirjassaan Taiteilijaelämäkertoja (Vite eli Vite de’ più eccellenti architetti, pittori, et scultori Italiani 1550–1556).^[4] Tämä taiteiden uudelleensyntymää tarkoittava sana oli tosin ollut jo tiedossa Leon Battista Albertin ajoilta. Käsite yleistyi länsieurooppalaiseen kielenkäyttöön kuitenkin vasta 1800-luvulla. Ranskankielistä sanaa renaissance alkoivat käyttää ranskalainen Jules Michelet 1820- ja 1830-luvuilla (käännöksenä italiankieliselle sanalle rinascimento) ja myöhemmin sveitsiläinen Jacob Burckhardt 1860-luvulla ilmaisuna, joka sananmukaisesti tarkoittaa uudelleensyntymistä.

Renessanssin ajattelulle on tyypillistä antiikin arvojen ja sekä kirjallisuutta että kuvataiteita koskevien kauneuskäsitysten ihailu, mutta kuitenkin uudelle ajalle tyypillisen suodattimen läpi katsottuna. Humanistit kertoivat löytäneensä uudelleen keskiajalla unohduksissa olleita antiikin kirjailijoita ja filosofeja, ja käännättäneensä jo kadonneeksi luultuja tekstejä paitsi arabeilta, jotka olivat kääntäneet keskiajalla kreikkalaisia teoksia arabiaksi, myös suoraan nyt länteen tuoduista kreikankielisistä käsikirjoituksista. Myöhemmin on löytynyt myös keskiajalla tehtyjä käännöksiä suoraan kreikasta latinaan, mutta humanistit halusivat vähätellä niiden merkitystä.^[5]

Bysantin valtakunnan loppuvuosikymmenien aikana ja erityisesti Konstantinopolin osmanivalloituksen (1453) jälkeen länteen oli saapunut kreikantaitoisia oppineita, mikä laajensi myös humanistien kielitaitoa. Kirjoitetun tekstin ja uusien aatteiden leviämiseen vaikuttivat huomattavasti Gutenbergin kehittämät kirjapainotaitoon liittyvät parannukset, kuten irtokirjasimet.

Renessanssiin voidaan liittää myös muita kuin tarkkaan ottaen kulttuurisia ilmiöitä. Italialaisissa kaupunkivaltioissa kehittyi renessanssin aikana myös orastava varhaiskapitalismi. Katolinen kirkko oli keskiajalla suhtautunut voitontavoitteluun suhteellisen nuivasti, ja koronkiskonta toiselta kristityltä katsottiin synniksi. Aktiiviseen voitontavoitteluun siirryttäessä tuotto oli suuri ja italialaiset kauppakaupungit saavuttivatkin taloudellisen kukoistuksen renessanssin aikana. Renessanssi nivoutuu keskeisesti ns. uuteen aikaan, joka toi mukanaan yhteiskunnallisena muutoksena keskitetyt valtiot entisten feodaalivaltioiden tilalle.

Keskiajan historian tutkijat ovat korostaneet klassisen humanismin ja renessanssien olevan toistuvia kulttuuri-ilmiöitä myös keskiajan kuluessa. Laajimmin hyväksytyksi ovat tulleet ajatus niin sanotusta karolingisesta renessanssista sekä Charles Homer Haskinsin väite niin sanotusta 1100-luvun renessanssista. Näille molemmille ajanjaksoille leimallista oli entistä voimakkaampi kiinnostus klassista, erityisesti latinankielistä kirjallisuutta kohtaan.

Ilmaisua renessanssi käytetään nykyään myös laajemmassa merkityksessä, jolloin lähes mikä tahansa uusi kulttuuri-ilmiö tai -tyyli voi kokea renessanssin, siis uudelleensyntymän ja uudelleen muotiin tulon. Esimerkiksi The Harlem Renaissance (Harlemin renessanssi) tarkoittaa aikaisemmin nimityksellä The New Negro Movement (Uusi mustien liike) kutsuttua 1900-luvun alussa ja varsinkin 1920-luvulla esiintynyttä afrikkalaisamerikkalaista kirjallisuutta, taidetta, musiikkia, tanssia ja yhteiskuntakritiikkiä, joka alkoi kukoistaa New Yorkin Harlemin kaupunginosassa.

Kysytään, miksi esimerkiksi Italian Firenzessä syntyi renessanssi. Selvää syytä renessanssin syntyyn ei ole saatu selville. Eräs vanhimpia selityksiä on, että Medici-suvun antama tuki, erityisesti Lorenzo de’ Medicin aikana, olisi luonut pohjan taide-elämän kehittymiselle. Tämä vuorostaan johti renessanssiin. Renessanssin alku voidaan kuitenkin ajoittaa jo vuosiin 1410–1420, aikaan ennen Medicien valtaan nousua.

Suurmiesteorian mukaan Donatello, Brunelleschi ja Michelangelo olivat neroja, jotka omalla panoksellaan aikaansaivat renessanssin. Tämä on kehäpäätelmä, joka ei pysty selittämään niitä olosuhteita, joissa näiden kolmen neron vaikutus saattoi toteutua. Yksilöteorian kehittyminen on samankaltainen väite kuin edellä. Sen mukaan väitetään, että tapahtui muutos keskiajan kollektiivisesta neutraaliudesta renessanssin yksinäiseen neroon.

Renessanssin syntyyn on katsottu olevan syynä myös muun muassa Bysantista Italiaan saapuneet pakolaiset, jotka toivat mukanaan antiikin kreikkalaisia mestariteoksia ja herättivät uudelleen kiinnostuksen antiikin tieteisiin ja taiteisiin. Bysantissa antiikin kulttuuri oli elänyt yli koko keskiajan, ja siellä kolme perintöä – kreikkalainen, roomalainen ja kristillinen – olivat kaikki nivoutuneet toisiinsa.

Mustan surman teorian mukaan arvioidaan, että Euroopan väestöstä kuoli 1300-luvulla noin 70 miljoonasta noin 20 miljoonaa. Rutto ei valinnut kohteensa säätyä, ikää tai varallisuutta, eikä kristinuskon mukaan siltä voinut suojautua maksamalla aneita, tunnustamalla syntejään tai muullakaan tavalla. Tämän teorian mukaan juuri musta surma aiheutti kristillisen maailmankuvan säröilemisen, mikä johti taas siihen, että tämänpuoleista elämää ajateltiin enemmän kuin kuoleman jälkeistä. Tämä seikka yhdessä Gutenbergin kirjapainon (1450-luvulla) ja kreikkalais-roomalaisten humanististen filosofioiden laaja leviäminen loivat sen älyllisen ilmaston, joka edisti humanismin ilmestymistä sekä kiinnostusta ihmistä itseään kohtaan.

Mikael Agrikola Heinrich Cornelius Agrippa Dante Alighieri Francis Bacon Giovanni Boccaccio Sandro Botticelli Tyko Brahe Jean Calvin Thomas Cromwell Albrecht Dürer Galileo Galilei Vasco da Gama Johannes Gutenberg Hans Holbein nuorempi Jan Hus Kristoffer Kolumbus Nikolaus Kopernikus

Martti Luther Niccolò Machiavelli Philipp Melanchton Michelangelo Michel de Montaigne Thomas More Paracelsus Pietro Perugino Francesco Petrarca Olaus Petri François Rabelais Rafael Petrus Ramus Erasmus Rotterdamilainen Albertus Saksilainen William Shakespeare Johannes Trithemius

John Wycliffe Andrea del Verrocchio Amerigo Vespucci Leonardo da Vinci Ulrich Zwingli

• 1100-luvun renessanssi
• Islamin kulta-aika
• Kiinan renessanssi
• Renessanssifilosofia
• Renessanssin musiikki
• Renessanssin taide

• Burckhardt, Jacob: Italian renessanssin sivistys. ((Die Kultur der Renaissance in Italien, 1860.) Suomentanut A. A. Koskenjaakko (1. painos 1956.) 2. painos: Laatukirja) Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23524-5
• Hauser, Arnold: The Social History of Art 2: Renaissance, Manierism, Baroque. Routledge & Kegan Paul, 1977 [1951].
• Stier, Richard: The Unrepentant Renaissance: From Petrarch to Shakespeare to Milton. Chicago: The University of Chicago Press, 2011. ISBN 978-0-226-77751-1
• Vasari, Giorgio: Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon. Suomentanut Pia Mänttäri. Kustannusosakeyhtiö Taide, Helsinki 1994.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Renessanssi Wikimedia Commonsissa