Symbolismi

Symbolismin on katsottu saaneen alkunsa runoilija Jean Moréasin Le Figaro -lehden kirjallisuusliitteessä 18. syyskuuta 1886 julkaisemasta Symbolismin manifestista.^[2] Toisaalta Charles Baudelaire oli julkaissut runokokoelmansa Pahan kukkia jo vuonna 1857, ja tämä teos puolestaan vaikutti voimakkaasti symbolismin edeltäjien Paul Verlainen ja Arthur Rimbaudin teoksiin. Maalaustaiteessa symbolistit omaksuivat lähtökohdikseen symbolististen runoilijoiden sekä kirjallisuuskriitikoiden ajatukset ja kapinoivat samalla realismin ja impressionimin ihanteita vastaan. Symbolistiset maalarit suosivat aiheinaan fantasiaa ja mielikuvitusta. Taidekriitikko Albert Aurier määritteli symbolismin periaatteet maalaustaiteessa vuonna 1891 Mercure de France -aikakauslehdessä julkaistussa artikkelissa.^[3]

Ranskasta uusi taidesuuntaus levisi pian muualle, muun muassa Pohjoismaihin. Symbolismiin liittyvä syntetismi sai puolestaan alkunsa Bretagnen Pont-Avenissa 1880-luvun jälkipuolella työskennelleen taiteilijaryhmän piirissä.^[2]

Mystiikka ja filosofia olivat symbolismille tärkeitä inspiraation lähteitä. Symbolisteihin vaikuttivat vahvasti muun muassa Nietschen yli-ihmisoppi, spiritismi, platonismi, teosofia ja okkultismi. Esikuvia olivat teosofi Helena Blavatsky, okkultisti ja mystikko Emanuel Swedenborg sekä ruusuristiläisyys. Myös romantiikan ajan taiteesta omaksuttiin vaikutteita. Syntetismin muotokielen kehitykseen vaikuttivat erityisesti japanilaiset puupiirrokset, keskiaikaiset lasimaalaukset, eri maiden kansantaide sekä cloisonné, vanha metalliesineiden koristelumenetelmä.^[2]

Symbolistisessa taiteessa todellisuusilluusiota tärkeämpää oli oikean tunnelman herättäminen.^[2] Sille olivat ominaisia kuvasymbolit ja tunnekylläinen väriskaala. Tunnettuja symbolistisia kuvataiteilijoita olivat muun muassa Pierre Puvis de Chavannes, Paul Gauguin, Arnold Böcklin, Auguste Rodin ja Gustav Vigeland^[1][2]. Symbolismi jatkoi romantiikan ”tummempaa” perinnettä, mutta oli kurinalaisempaa ja harkitumpaa kuin kiihkeä ja kapinallinen romantiikka. Symbolistit olivat kiinnostuneet ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja uskoivat, että ”suurten totuuksien” lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia. Symbolismi vaikutti huomattavasti modernismin syntyyn.

Syntetistisen maalaustavan ominaispiirteitä puolestaan olivat yksinkertaistaminen, ääriviivan korostaminen ja lisäksi usein värien rajoittaminen väriympyrän perusväreihin. Litteistä, selkeästi rajatuista väripinnoista koostuvia teoksia pyrittiin maalaamaan ulkomuistista, tiivistäen niihin luonnosta tehtyjä havaintoja.^[2]

Symbolismin varsinainen kuvataiteellinen vastine kirjalliselle symbolismille oli lähtöisin Paul Gauguinilta, jonka mukaan vaistonvaraisesti koettu idea tai elämys tuli voida esittää taiteellisin vastinein. Viiva ja väri eivät enää perustuneet luonnonhavaintoon, vaan niillä vihjattiin ensisijaisesti omiin mielikuviin ja mielentiloihin. Gauguinin seuraajat kehittivät symbolistisen taiteen teoriaa ja ilmaisutapoja edelleen. Suosittiin pelkistävää ilmaisua ja pintaa korostavaa tyylittelyä, jotta idealistisuus ja yksinkertainen, koristeellinen suuruus nousisivat esille. Ajatuksessa taideteoksen koristeellisesta luonteesta piili alkuaskel seuraavan vuosisadan abstraktille taiteelle.

Kirjallisuudessa symbolismilla tarkoitetaan 1880-luvulla Ranskassa romantiikan ja realismin vastapainoksi syntynyttä suuntausta, jonka mukaan maailma ja elämä on nähtävä vertauskuvana. Tunnettuja symbolistisia kirjailijoita olivat muun muassa Charles Baudelaire, Paul Verlaine, Stéphane Mallarmé ja Maurice Maeterlinck.^[1]

Runoudessa symbolismin esikuvana oli Charles Baudelairen kokoelma Pahan kukkia ja tunnettuja edustajia Mallarmé, Verlaine sekä Arthur Rimbaud.

Teatteritaiteessa symbolismi oli 1900-luvun alun avantgarde-liikkeille tyypillisesti vastakohta valtavirran teatterille. Tyypillistä avantgardelle oli realismin hylkääminen. Teatterissa realismi nousi valtavirtaan vasta 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, ja symbolismi alkoikin haastaa realismia hyvin pian sen jälkeen kun realismi oli saavuttanut hallitsevan aseman. Arjen sijaan symbolismissa kuvattiin ihmisen sisäistä elämää, ja tarina ja juonellisuus korvattiin assosiaatioilla ja unen logiikalla. Teemat omaksuttiin saduista, myyteistä, mielikuvituksesta ja tuonpuoleisesta. Näyttämöllepano oli tietoisen keinotekoista ja kieli hyvin runollista. Ensimmäisiä symbolistisia draamoja olivat Paul Fortin näytelmät, joita Théâtre d'Art alkoi esittää vuonna 1890. Tunnetuimpia symbolistisia näytelmäkirjailijoita oli Maurice Maeterlinck.^[4]

Suomessa symbolismin aikakausi sekoittui pitkälti karelianismin kanssa. Suomen kansalliseepos Kalevala antoi innoituksen lähteen aikakauden kirjailijoille, säveltäjille ja kuvataiteilijoille.

Suomessa symbolisteja olivat taiteilijoista muun muassa Hugo Simberg, Akseli Gallen-Kallela, Väinö Blomstedt, Magnus Enckell ja Ellen Thesleff. Kirjailijoista ja runoilijoista symbolistisia vaikutteita esiintyi muun muassa Edith Södergranilla, Volter Kilvellä, Eino Leinolla, Aino Kallaksella ja Juhani Aholla.^[1][2]

•  
  Gustave Moreau: Orphée (1865)
•  
  Félicien Rops, Pornokratès (1878)
•  
  Pierre Puvis de Chavannes: Jeunes Filles au Bord de la Mer (1879)
•  
  Arnold Böcklin: Die Toteninsel (1880)
•  
  Hugo Simberg: Kuoleman puutarha (1896)
•  
  Paul Gauguin: D’où Venons Nous - Que Sommes Nous - Où Allons Nous (1897)
•  
  Cesare Saccaggi: La vetta, la regina dei ice (1912)

• Venäjän symbolismi

• Rantala, Risto (toim.): Perustieto. Akateemisen tietosanakirja. Otava 1993. ISBN 951-1-12579-6

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Symbolismi Wikimedia Commonsissa