Paasikiven–Kekkosen linja

Termin ottivat käyttöön Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo ja poliittinen taustavaikuttaja, akateemikko Kustaa Vilkuna Neuvostoliiton ilmoitettua Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta Suomelle vuonna 1955. Termi esiintyi lehdistössä ensimmäisen kerran Maalaisliiton pää-äänenkannattajan Maakansan varustettua 18. syyskuuta 1955 ilmestyneessä numerossaan Porkkalan palauttamisesta kertovan uutisen otsikolla ”Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan voitto”.^[1]

Ministeri Max Jakobsonin mukaan termi oli kehitetty Moskovassa ja Ahti Karjalainen oli koulutettu ”linjan” jatkajaksi. ^[2]

Maaseudun Nuorten Liitossa 1950-luvulla toiminut Kyntäjä-lehden entinen toimitussihteeri Johannes Huumo on sanonut luoneensa termin ”Paasikiven–Kekkosen linja”. Hän kirjoitti uutissähkeen, jossa hän käytti termiä heti, kun tieto Porkkalan palautuksesta saapui Suomeen. Max Jakobson hyväksyi Huumon kannan, että tämä oli ensimmäinen suomalainen, joka keksi käsitteen, koska Suomessa kukaan ei tiennyt, että sanamuoto ”Paasikiven–Kekkosen poliittinen kurssi” oli aiemmin mainittu eräässä neuvostoliittolaisessa muistiossa.^[3]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) johtohahmo Otto Wille Kuusinen selitti vuonna 1963 Suomen Kommunistisen puolueen (SKP) johdolle NKP:n tukevan Kekkosta jopa SKP:n kustannuksella siksi, että Paasikiven linja oli ”vain välttämättömyyden pakkoon perustuvia rauhanomaisia suhteita”, mutta Kekkosen linja toi ”arvokkaan lisän vallankumoukselliseen teoriaan, koska ensimmäisen kerran kapitalistisen maan talonpoikaispuolue yhteistoiminnassa sosialismin leirin kanssa oli kuljettanut kehitystä eteenpäin tavalla, johon muutoin olisi tarvittu voimakas työväenliike ja joukkoliikehtiminen”. ”Neuvostoliitto tekisi äärimmäiset johtopäätökset jokaisesta ratkaisusta, joka merkitsisi paluuta Kekkosen linjalta Paasikiven linjalle.” Kuusinen ei siksi itsekään käyttänyt ystävien kesken PR-termiä Paasikiven–Kekkosen linja.^[2]

Paasikivi kuvaa omaa näkemystään ulkopolitiikasta päiväkirjassaan 2. elokuuta 1944 seuraavasti:

»Sanoin Svenssonille^[4] mm. minun ulkopoliittisen ohjelmani olevan:

• a) Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia.
• b) Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään.
• c) Konflikteja vältettävä.
• d) Suomen on kartettava Venäjän-vastaista ja Venäjälle vihamielistä politiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä.
• e) Tähän on pyrittävä, huolimatta pettymyksistä, joita olemme saaneet ja saamme kokea.^[5]»

Paasikivelle olennaista oli Suomen itsenäisyyden turvaaminen, ja sodanjälkeisissä oloissa hän katsoi sen vaativan tiettyjä myönnytyksiä Neuvostoliitolle, mutta hän suhtautui myönnytyksiin vastentahtoisesti ja pyrki pitämään ne minimaalisina. Toisinaan hän kävi kysymässä presidentti K. J. Ståhlbergin neuvoja, ja tämä kannusti häntä pitämään myönnytykset vähäisinä.^lähde?

Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin arvosteli vuonna 1970 Suomea puolueettomuutensa mainostamisesta, minkä hän tulkitsi pyrkimykseksi vähätellä Paasikiven–Kekkosen linjaa ja YYA-sopimusta. Pääministeri Ahti Karjalaisen Moskovaan keväällä 1971 tekemän virallisen vierailun yhteydessä julkaistun tiedonannon mukaan Suomen ulkopolitiikan perustana oli Paasikiven–Kekkosen linja, joka nojasi YYA-sopimukseen. Tähän sisältyi Suomen pyrkimys rauhantahtoiseen puolueettomuuspolitiikkaan.^[6]

Kokoomus päätti vuonna 1978, että puolueen ehdokkaiksi vuoden 1979 eduskuntavaaleissa pääsisivät vain ne, jotka ilmoittivat julkisesti tukevansa Paasikiven–Kekkosen linjaa. Tarkoituksena oli parantaa kokoomuksen neuvotteluasemia vaalien jälkeistä hallitusta muodostettaessa.^[7]

Paasikivi-seura järjesti vuoden 1982 presidentinvaalien ehdokkaille joulukuussa 1981 ulkopoliittisen keskustelutilaisuuden, jossa kaikki ehdokkaat korostivat kilvan Suomen pysymistä jatkossakin Paasikiven–Kekkosen linjalla. Toimittaja Hannu Savola luonnehti keskustelun yllätyksettömyyttä todeten, että uutisen tilaisuudesta olisi voinut kirjoittaa vaikkapa paikalla käymättäkin. Savolan kollega Aarno Laitinen puolestaan kommentoi keskustelua sanoen Suomen ulkopolitiikan muodostuneen yksitoikkoiseksi liturgiaksi. Laitisen mukaan ulkopolitiikasta oli tullut Suomen valtionuskonto, jonka ytimenä olleen ”pyhän kolminaisuuden” muodostivat Paasikiven–Kekkosen linja (”Isän ja Pojan...”) ja YYA-sopimus (”ja Pyhän Hengen nimeen”).^[8]

Kekkosen seuraajaksi tasavallan presidenttinä valittiin vuonna 1982 Mauno Koivisto. Virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa Koivisto määritteli tärkeimmäksi tehtäväkseen huolehtia siitä, että Paasikiven ja Kekkosen rakentamaa ja viitoittamaa linjaa noudatetaan tinkimättä. Ennen presidentinvaalia varsinkin Keskustapuolueen K-linja ja vähemmistökommunistit eli taistolaiset olivat arvostelleet Koivistoa huonoista idänsuhteista. Osoittaakseen ulkopolitiikan linjaan kohdistuneet epäilyt aiheettomiksi Koivisto ehdotti jo virkakautensa alussa Neuvostoliitolle YYA-sopimuksen voimassaoloajan pidentämistä. Syynä Koiviston kiirehtimiseen oli toisaalta se, että Suomessa oli esiintynyt aloitteita sopimuksen sotilaallisista velvoitteista luopumiseksi, toisaalta pelko siitä, että uudelleen kiristynyt kansainvälispoliittinen tilanne antaisi Neuvostoliitolle aiheen esittää Suomelle ”konsultaatioita” vuoden 1961 noottikriisin tapaan. Koiviston Moskovaan tekemän virallisen vierailun yhteydessä kesällä 1983 YYA-sopimusta jatkettiinkin jälleen 20 vuodella.^[9] Toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo kirjoittivat vuonna 1982, että suurvaltasuhteiden kiristyessä syntyi tarve löytää suurvaltaryhmittymistä erottuva kolmas tie, ja että ”keväällä 1982 oli kaikki mahdollisuudet, että 1990-luvulla olisi olemassa Paasikiven–Kekkosen–Koiviston linja”.^[10]

Historioitsija Jukka Tarkka on tulkinnut Suomen irtautuneen Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittisesta linjasta vuonna 1992 F-18 Hornet -hävittäjäkaupan myötä. Hänen mukaansa Suomi loi siinä suoran sotilaallisen yhteyden Yhdysvaltoihin sotilasliitto Naton ohitse.^[11] Toimittaja Unto Hämäläinen arvioi vuonna 2014, että Suomi luopui lopullisesti Paasikiven–Kekkosen linjasta Venäjän suorittaman Krimin miehityksen yhteydessä. Syntynyt kriisi pakotti Hämäläisen mukaan Suomen valitsemaan puolensa idän ja lännen välillä.^[12]