Imitaatio

Kirjallisuustieteessä imitaatiota on ainakin kolmea lajia:

1. kopioiminen (plagioiminen),
2. toisen kirjailijan tyylin omaksuminen ja mukailu (pastissi) sekä
3. esittävä taide.

Jo antiikin aikana pohdittiin taiteen jäljittelevää luonnetta. Senecalta periytyy fraasi "Omnis ars naturae imitatio est" (Kaikki taide on luonnon jälittelyä). Horatiuksen runousopissa suositellaan jäljittelemään parhaita mestareita.^[3]

Imitaation käsite ei ole ollut suosiossa, koska romantiikka samasti imitaation virheellisesti kopioinnin kanssa. Vaikka latinan imitatio-sana liittyy kreikan mimesikseen, se ei taideteoriassa pyri tarkoittamaan pelkästään luonnon kopioimista, vaan parhaimpien taideteosten kaanonien jäljittelyä ja sellaisena sitä pohdittiin Quintilianuksen Puhujan kasvatuksessa. Imitaatiossa ei ollut kyse suoranaisesta vanhemman taiteen kopioinnista, vaan dialogin luomisesta menneisyyden parhaimpien teosten kanssa. Imitaatio oli elävä aihe läpi keskiajan. Renessanssista alkaen siitä tuli useiden uusien taideyeoroiden keskeinen osa. Taideakatemiat institutionalisoivat käsitteen, jota täsmennettiin uskolla sääntöihin ja ennakkoesimerkkeihin, joiden arveltiin puuttuvan käsityövaltaisilta killoilta.

Näin luotiin perusta opille suurten taiteilijoiden kopioimisesta. Se vakiintui myöhemmin koulutusta hallitsevaksi menneisyyden kunnioittamiseksi, joka hallitsi taidekasvatusta ja -koulutusta. Vain vahvimmat taiteilijat pystyivät vapautumaan sen vaikutuspiiristä. Romantiikan alkuperäisyyden arvostamisesta tuli keskeinen ominaisuus ja imitaatiota alettiin yhdistämään muun muassa parodian ja pastissin kaltaisiin ilmaisumuotoihin, jotka olivat tärkeitä postmodernismin aspekteja.^[4]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Imitaatio Wikimedia Commonsissa