Autenttisuus (taide)

Autenttisuuden termiä käytetään kuvaamaan muun muassa musiikkia, filosofiaa, kasvatusta, taidetta, kirjoittamista, käsityksiä ja motivaatioita.

Descartes ehdotti autenttisuuden ajatuksen seuraavan sisäistä ääntä, jonka mukaan yksilöiden täytyy ajatella ja toimia vastuullisesti. Ennen Descartesia ajateltiin, että yksilön moraalisuus kehittyi heidän yhteiskunnallisen asemansa ja heidän itsensä ulkopuolisista tekijöistä.

Rousseau oli samaa mieltä Descartesin kanssa sanomalla, että moraalinen taju ja autenttisuus ovat luonnon ääniä sisässämme. Herder kehitti tätä ajatusta yleistäen, että luovuus, autenttisuus ja alkuperäisyys ovat olemassolon mittoja. Identiteettimme perustuu kokemuksiin ja siihen, miten me tulkitsemme kokemuksia.

Näiden kolmen filosofin ajattelussa autenttisuuden käsite muuttuu ulkoisesta voimasta sisäiseksi ääneksi ja lopulta sisäiseksi ääneksi, joka kehittyy kokemuksen kautta.^[2]

Saksalaisen Walter Benjaminin mukaan taideteoksen auran tuhoutuminen mekaanisessa reproduktiossa on merkki siitä, että taideteos kulttina (esimerkiksi uskonnollisena objektina) muuttuu näyttelyesineenä olevaksi taideteokseksi (museossa tai lopulta elokuvassa). Tämä siirtymä tapahtuu useiden historiallisten vaiheiden kautta, joka alkaa luolamaalauksista näyttely esikultista edeten uskonnolliseen ikonisuuteen (alttarimaalaukset ja katedraalit) ja renessanssin jälkeisen ajan kauneuden kulttiin. Näissä jokaisessa vaiheessa ”maagisen” kulttiarvo (okkulttiarvo) jää taideteoksen ideologisen arvon ratkaisevaksi tekijäksi. Viimeisessä vaiheessa siirytään pois kaikista kulttien assosiaatioiden jäänteistäkin näyttelyarvoon.

Walter Benjaminin mukaan aura edellyttää autenttisuutta, mutta autenttisuutta ei ole ilman sen tuhoutumista mekaanisessa reproduktiossa. Siis autenttisen taiteen idea ilmaantuu vain, kun taideteosten lajin autenttisuus on uhanalainen. Reprodusoimisen mahdollistava taide korvaa autenttisuuden lisäarvolla, joka mahdollistaa ennen kuulumattomia havainnonteja.^[3]

Aitous, alkuperäisyys ja autenttisuus eivät enää pysty määrittelemään taidetta, koska ei voida enää erottaa alkuperäistä ja kopiota toisistaan, mikäli yleensä on olemassa alkuperäistä taideteosta, jonka voi erottaa kopiosta. Benjaminin mukaan tämä ei millään muotoa tarkoita taiteen loppua, vaan taide saa ainoastaan uudet määreet.^[4]

Autenttisuuden käsitettä käytettäessä estetiikassa on hyvä lähteä kysymyksestä: mille autenttinen on vastakohta? Autenttisen ja epäautenttisen käsitettä sovelletaan estetiikassa monissa yhteyksissä. Se ilmenee kahdessa laajassa kategoriassa:

Taideteoksissa voi olla nimellistä autenttisuutta, joka määritellään yksinkertaisesti objektin alkuperän, tekijyyden tai provenienssin tunnistamisena. Tällöin pyritään takaamaan se, että esteettisen kokemuksen objekti nimetään asianmukaisesti.

Autenttisuuden käsite viittaa kuitenkin usein johonkin muuhun, jolla on tekemistä sen kanssa, miten objektin luonne ilmaisee yksilön tai yhteisön arvoja ja uskomuksia. Tätä kutsutaan ekspressiiviseksi autenttisuudeksi.^[1]

Taiteessa ja antiikkiesineissä objektin todentavat sertifikaatit eli todistukset ovat tärkeitä. Kuitenkin myös todistukset voivat olla väärennettyjä. Esimerkiksi tunnettu taiteen väärentäjä Han van Meegeren väärensi isänsä teoksia ja laati myös todistuksia niiden provenienssista.

• Attribuointi
• Provenienssi
• Signeeraus