What do you think?
Rate this book
Marraseliö
Kirjailija matkaa Gotlannin pohjoispuolella sijaitsevalle saarelle. Hänen on selvitettävä, mitä hänelle on vuosia sitten tapahtunut, muuten hän ei pysty jatkamaan kirjoittamista. Samalle saarelle on asettunut toisiaan muistuttava naiskaksikko, elokuvan päähenkilöt, jotka suunnittelevat pakoa.
Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö on hypnoottinen tutkielma vallasta ja halusta. Se on hybridi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat. Se kertoo tuhoavasta rakkaudesta, muistista, Ingmar Bergmanin elokuvista, eräästä saaresta ja siitä, kuinka helppoa on kadottaa itsensä toiseen ihmiseen ja kuinka vaikeaa on löytää takaisin.
Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö on hypnoottinen tutkielma vallasta ja halusta. Se on hybridi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat. Se kertoo tuhoavasta rakkaudesta, muistista, Ingmar Bergmanin elokuvista, eräästä saaresta ja siitä, kuinka helppoa on kadottaa itsensä toiseen ihmiseen ja kuinka vaikeaa on löytää takaisin.
672 pages, Hardcover
First published August 1, 2024
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 11 of 11 reviews
August 14, 2024
Tiedätkö sen tunteen kun kokenut judoka ottaa otteen ja heittää katolleen todella nopeasti? Tämän teoksen kokeminen oli sen tuntuista, paitsi että heitto ei olisi pysähtynyt lattiaan, vaan matka olisi jatkunut sen läpi useita eri kerrosia, joissa olisi hyllymetreittäin kirjoja, tuntikaupalla elokuvia, alitajunnan haluja ja toiveita, ja lopulta olisi mätkähtänyt suoraan miesneromyyttiin kaataen sen kyljelleen, vaurioittaen sitä vakavasti. Itsen keräily tällaisen matkan jälkeen on erikoista. Tämä oli kyllä ihan mahtava, ei mitenkään helposti instaan tiivistettävå kokemus. Oli pakko lukea niin putkeen kuin mahdollista. Ihan tosi paljon kaikkea tunnetasolla ja älytasolla, formaatin rikkomista ja viittauksia, mutta ei missään vaiheessa ollut sellainen paskantärkeä tai kikkaileva tunnelma, vaan ihmettelevä. Huh sentään!
October 11, 2024
Harmittaa, että niin usein annan kirjoille neljä tähteä, kun ne viihdyttävät tarpeeksi, ja viisi, jos ne sen lisäksi ovat taiteellis-esteettisesti syvältä koskettavia. Silloin jäävät erottumatta nämä todelliset mestariteokset, kuten hartaasti ja syventyen lukemani Marraseliö. Se on paksu romaani, joka on paljon muutakin kuin vain kertomakirjallisuutta. Se ravitsee aivoja ja sielua, ja varmasti jatkaa antamistaan vielä pitkään, ei vähiten lopussa olevan kirjallisuus- ja muiden lähteiden luettelon, jonka sivupoluilla voi viettää vuosia.
Marraseliössä on monta tasoa, joista ilmeisin on kertojan suhde Ingmar Bergmanin taiteeseen ja sitä kautta myös ohjaajaan itseensä. Yksi näyttämöistä on Fårö, saari, josta olen itsekin lukenut paljon (sen sijaan Bergmanin kaikki elokuvat ovat näkemättä - elokuvat ovat minulle vaikea ja vieras taiteenlaji, mutta luen niistä mielelläni). Suhde ei ole yksinkertaista fanitytön ihailua, vaan monitasoista ja viiltävän tarkkaa taideanalyysiä, joka hiippailee kuitenkin juuri sopivasti Bergmanin taiteilijakultin sosiaalipornopiirteissä. Siitä ei pääse mihinkään - ne ovat inhimillisesti kiinnostavia runsaine vaimoineen, lapsineen, rutiineineen. Persona-elokuva, ja sen loputon, mystinen kuvavirta - en ole varma, uskallanko katsoa sitä ikinä.
Ja siihen loppuukin helppous tasojen selvittämisessä. On kuin kuorisi paksua sipulia, jonka kerroksista löytyy kertojan (kirjailijan?) kammottava rakkaussuhde ja siitä toipuminen. Ystävyyssuhteet. Kertojan oma kirjallinen tuotanto ja sen kehittely, kirjallisuuden ja muun taiteen naishahmot. Fårö, ja Helsinki. Linné. Orkideat? Valta, kirjoittaminen, Filosofia, feminismi, runous, estetiikka, kauneuden kaipuu. Hurjalla, selkeällä, kirkkaalla energialla kirjoitettuna. Kirja on vaativa, siitä ei pääse mihinkään, se vaatii keskittymistä ja uppoutumista. Oli täydellisen palkitsevaa kun sitä sai lukea vapaapäivinä, ja vielä muualla kuin kotiympäristössä.
Tällaisia kirjoja tulee vastaan vain harvoin, ja tuntuu valtavan hienolta, että meidän pienellä kielialueellamme syntyy näin omaehtoista, hienoa taidetta.
Marraseliössä on monta tasoa, joista ilmeisin on kertojan suhde Ingmar Bergmanin taiteeseen ja sitä kautta myös ohjaajaan itseensä. Yksi näyttämöistä on Fårö, saari, josta olen itsekin lukenut paljon (sen sijaan Bergmanin kaikki elokuvat ovat näkemättä - elokuvat ovat minulle vaikea ja vieras taiteenlaji, mutta luen niistä mielelläni). Suhde ei ole yksinkertaista fanitytön ihailua, vaan monitasoista ja viiltävän tarkkaa taideanalyysiä, joka hiippailee kuitenkin juuri sopivasti Bergmanin taiteilijakultin sosiaalipornopiirteissä. Siitä ei pääse mihinkään - ne ovat inhimillisesti kiinnostavia runsaine vaimoineen, lapsineen, rutiineineen. Persona-elokuva, ja sen loputon, mystinen kuvavirta - en ole varma, uskallanko katsoa sitä ikinä.
Ja siihen loppuukin helppous tasojen selvittämisessä. On kuin kuorisi paksua sipulia, jonka kerroksista löytyy kertojan (kirjailijan?) kammottava rakkaussuhde ja siitä toipuminen. Ystävyyssuhteet. Kertojan oma kirjallinen tuotanto ja sen kehittely, kirjallisuuden ja muun taiteen naishahmot. Fårö, ja Helsinki. Linné. Orkideat? Valta, kirjoittaminen, Filosofia, feminismi, runous, estetiikka, kauneuden kaipuu. Hurjalla, selkeällä, kirkkaalla energialla kirjoitettuna. Kirja on vaativa, siitä ei pääse mihinkään, se vaatii keskittymistä ja uppoutumista. Oli täydellisen palkitsevaa kun sitä sai lukea vapaapäivinä, ja vielä muualla kuin kotiympäristössä.
Tällaisia kirjoja tulee vastaan vain harvoin, ja tuntuu valtavan hienolta, että meidän pienellä kielialueellamme syntyy näin omaehtoista, hienoa taidetta.
October 13, 2024
4,5
Jokin tässä teoksessa veti puoleensa ja se ohitti niin monta kovasti odottamaani ja ostamaani kirjaa lukupinossa. Tässä, Hakkaraisen Marraseliössä, tuntui olevan jotain erityistä.
Olin oikeassa.
Kirja on järkäle ja ensimmäiset sata sivua olin sekaisin - kuka kukin henkilöistä on, ovatko kaikki naiset yksi henkilö, eteneekö kirjoittajan, Evan? suhde siihen mihin pelkäsin (eteni), onko tämä autofiktiota, essee, mikä mikä mikä, mutta lopulta, luettuani, jotain ehkä ymmärsin. Luin loppuun, hyvä niin sillä nyt kun lukemisesta on jo aikaa, niin ajatuksia jäi myös mieleen, ei vain tullut ja mennyt.
Romaani lähentelee (muodikkaasti?) esseetyyppistä miltei kirjoittajankaltaisen henkilön kautta kerrottua tarinaa (autofiktiota), miltei pidäkkeetöntä pohdintaa, ajatusten pyörteistä virtaa, tajunnanvirranomaista tekstin poukkoilua, runsasta vuodatusta, ryöpsähtelyä, palaamista aiheisiin, huomioihin, jotka erikseen korostetaan, hyppäyksiä aika-ja henkilötasoissa (jolloin lukija saa olla tarkkana).
Salamarakkautta emme teoksen kanssa kokeneet, mutta kun olin tottunut teoksen rakenteeseen, päälleheittäytyvään runsauteen, ymmärsin jotain, jäin kiinni tekstiin, teemoihin, teoksen naisiin, vankeuteen, vapauteen, teemoihin lähisuhdeväkivallasta, vallasta suhteessa, oman itsen etsinnästä.
Juonta on vaikea tiivistää. On saari. On Ingmar Bergman. On Persona. On Gregmanin demonit. On Elisabet ja Alma. On Edit ja Ida. On Julia ja Magnus ja on nainen, Eva (=Julia?) kirjoittava nainen, hänellä mies, väkivaltainen mies, rakkautta himoa halua, tuskaa. Intertekstuaalisuutta yhden romaanin verran. Älykkyyttä, älyä, vaikeaselkoisuutta, oivalluksia, kuka nyt kukin on - kysymyksiä päässä, turhautumista, ja ihon alle hiipivää ymmärrystä siitä, että tämä kirja jää mieleen, nämä tunnelmat jäävät mieleen. Se mikä on varmaa, on että Marraseliössä kulkeudutaan ääripäästä toiseen.
Ehkä he, nämä naiset, ovat erilliset henkilöt, ehkä he ovat kaikki yhtä ja samaa. Ehkä he ovat toistensa peilikuvat, toistensa puoliskot, päällekkäisyydet. Hakkarainen leikitteelee muodolla ja rakenteella, pyörittää kaikkien henkilöidensä tarinaa, sekoittaa, kieputtaa niitä yhteen, samankaltaisiksi, toisistaan erottumattomiksi erillisyyksiksi (ja veikkaan, että Eva on Julia - saatan olla väärässä, mutta onko sillä sitä paitsi mitään merkitystä).
On kyse vapaudesta. On kyse erillisyydestä. On kyse selviämisestä. Rakkaudesta. Niin, ja miltei pakkomielteenomaisesti Ingmar Bergmanista - ja Personasta. Ja Linnesttä, ja nuolihaikarasta, jolla oli afrikkalainen nuoli kaulaa lävistämässä. Hämmentävää. Kiehtovaa.
"Ehkä se meni näin: Edit päätti unohtaa Iriksen. Hän ajatteli: Minä pärjään ilman häntä. Minun on tutkittava, mitä olen ilman häntä. Ehkä hän myös ajatteli: Me emme voi elää yhdessä. Emme mahdu samaan ruumiiseen. Yksi sulkee pois toisen. Hän ajatteli niin. Hänestä tuli joku toinen, ja hän aloitti uuden elämän mahdollisimman kaukana siitä mitä oli ollut ennen, millainen, kuka. Hän ajatteli: Haluan luoda itseni uudelleen. Haluan unohtaa menneisyyteni. En enää ikinä halua, että joku toinen määrittelee minua tai minut. Haluan elää vapaana. En halua, että kukaan on riippuvainen minusta. En halua olla riippuvainen kenestäkään. En halua muistaa häntä, sillä kaikki hänessä muistuttaa minua vanhasta. Ajasta, jolloin en osannut piirtää rajojani. En voi muistaa häntä, en saa muistaa häntä. … Ja hyvin pian todella kävi niin. Kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassa toisilleen. Kuin toisen olemassaolo olisi sulkenut toisen olemassaolon pois. He unohtivat toisensa, Alma ja Elisabeth. Iris ja Edit. Tai ainakin Edit. Niin saduissa käy. Sielu myydään vastapalveluksen toivossa. Hän sai sen. Uuden alun. Unohduksen. Hän pääsi irti. Kukaan ei sanonut mihin suuntaan katsoa, kumpi puoli kasvoista oli kuvauksellisempi, mitkä sanat pitää kuiskata ja mitkä huutaa."
Lisäväristykset sain katsomalla taas Ingmar Bergmanin Persona-elokuva (nähtävissä mm Katsomossa vuoden 2024 loppuun). Ja Bergman-safari, jolloin kierrellään saaren kuvauslokaatiot ja Bergman veckan,jolloin Bergman ruoditaan ja analysoidaan (ja ylianalysoidaan) ja nämä ovat kehyskertomuksena (kuten osittain tässäkin teoksesa esiintyvinä) Bergman Island- elokuvassa (yksi lempielokuvistani!), jossa veckan ja safari ovat ikäänkuin elokuvan kehyksinä vaikkakin siinä elokuvassa myös elokuvakäsikirjoitetaan ja elokuvan sisällä "tehdään" toista elokuvaa. Monimutkaisen oloista, mutta myös Marraseliön lisäksi molemmista elokuvista vahva suositus.
"Personan varsinainen käsikirjoitus alkaa minäkertojalla ja jossain vaiheessa etsiminen muuttuu dialogiksi, monologiksi, Personan voi tulkita kertovan jakautuneesta identiteetistä, jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä kaksosuudesta. Kielletystä, torjutusta puolesta itsessämme ja toisesta, persoonasta. Ingmarin elokuvissa sanat ja eleet ovat usein ristiriidassa, kasvot kertovat totuutta, sanat toistavat valheita, joihin uskomme. Siksi peilejä on kaikkialla Ingmarin elokuvissa, ne ovat hirvittäviä, ne seuraavat meitä, eivät anna meidän elää totuutemme kanssa rauhassa. Ingmarilla oli pimeä ja valoisa puoli. Hänen pimeää puoltaan asuttivat demonit, joista jokaisen hän oli nimennyt."
Jokin tässä teoksessa veti puoleensa ja se ohitti niin monta kovasti odottamaani ja ostamaani kirjaa lukupinossa. Tässä, Hakkaraisen Marraseliössä, tuntui olevan jotain erityistä.
Olin oikeassa.
Kirja on järkäle ja ensimmäiset sata sivua olin sekaisin - kuka kukin henkilöistä on, ovatko kaikki naiset yksi henkilö, eteneekö kirjoittajan, Evan? suhde siihen mihin pelkäsin (eteni), onko tämä autofiktiota, essee, mikä mikä mikä, mutta lopulta, luettuani, jotain ehkä ymmärsin. Luin loppuun, hyvä niin sillä nyt kun lukemisesta on jo aikaa, niin ajatuksia jäi myös mieleen, ei vain tullut ja mennyt.
Romaani lähentelee (muodikkaasti?) esseetyyppistä miltei kirjoittajankaltaisen henkilön kautta kerrottua tarinaa (autofiktiota), miltei pidäkkeetöntä pohdintaa, ajatusten pyörteistä virtaa, tajunnanvirranomaista tekstin poukkoilua, runsasta vuodatusta, ryöpsähtelyä, palaamista aiheisiin, huomioihin, jotka erikseen korostetaan, hyppäyksiä aika-ja henkilötasoissa (jolloin lukija saa olla tarkkana).
Salamarakkautta emme teoksen kanssa kokeneet, mutta kun olin tottunut teoksen rakenteeseen, päälleheittäytyvään runsauteen, ymmärsin jotain, jäin kiinni tekstiin, teemoihin, teoksen naisiin, vankeuteen, vapauteen, teemoihin lähisuhdeväkivallasta, vallasta suhteessa, oman itsen etsinnästä.
Juonta on vaikea tiivistää. On saari. On Ingmar Bergman. On Persona. On Gregmanin demonit. On Elisabet ja Alma. On Edit ja Ida. On Julia ja Magnus ja on nainen, Eva (=Julia?) kirjoittava nainen, hänellä mies, väkivaltainen mies, rakkautta himoa halua, tuskaa. Intertekstuaalisuutta yhden romaanin verran. Älykkyyttä, älyä, vaikeaselkoisuutta, oivalluksia, kuka nyt kukin on - kysymyksiä päässä, turhautumista, ja ihon alle hiipivää ymmärrystä siitä, että tämä kirja jää mieleen, nämä tunnelmat jäävät mieleen. Se mikä on varmaa, on että Marraseliössä kulkeudutaan ääripäästä toiseen.
Ehkä he, nämä naiset, ovat erilliset henkilöt, ehkä he ovat kaikki yhtä ja samaa. Ehkä he ovat toistensa peilikuvat, toistensa puoliskot, päällekkäisyydet. Hakkarainen leikitteelee muodolla ja rakenteella, pyörittää kaikkien henkilöidensä tarinaa, sekoittaa, kieputtaa niitä yhteen, samankaltaisiksi, toisistaan erottumattomiksi erillisyyksiksi (ja veikkaan, että Eva on Julia - saatan olla väärässä, mutta onko sillä sitä paitsi mitään merkitystä).
On kyse vapaudesta. On kyse erillisyydestä. On kyse selviämisestä. Rakkaudesta. Niin, ja miltei pakkomielteenomaisesti Ingmar Bergmanista - ja Personasta. Ja Linnesttä, ja nuolihaikarasta, jolla oli afrikkalainen nuoli kaulaa lävistämässä. Hämmentävää. Kiehtovaa.
"Ehkä se meni näin: Edit päätti unohtaa Iriksen. Hän ajatteli: Minä pärjään ilman häntä. Minun on tutkittava, mitä olen ilman häntä. Ehkä hän myös ajatteli: Me emme voi elää yhdessä. Emme mahdu samaan ruumiiseen. Yksi sulkee pois toisen. Hän ajatteli niin. Hänestä tuli joku toinen, ja hän aloitti uuden elämän mahdollisimman kaukana siitä mitä oli ollut ennen, millainen, kuka. Hän ajatteli: Haluan luoda itseni uudelleen. Haluan unohtaa menneisyyteni. En enää ikinä halua, että joku toinen määrittelee minua tai minut. Haluan elää vapaana. En halua, että kukaan on riippuvainen minusta. En halua olla riippuvainen kenestäkään. En halua muistaa häntä, sillä kaikki hänessä muistuttaa minua vanhasta. Ajasta, jolloin en osannut piirtää rajojani. En voi muistaa häntä, en saa muistaa häntä. … Ja hyvin pian todella kävi niin. Kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassa toisilleen. Kuin toisen olemassaolo olisi sulkenut toisen olemassaolon pois. He unohtivat toisensa, Alma ja Elisabeth. Iris ja Edit. Tai ainakin Edit. Niin saduissa käy. Sielu myydään vastapalveluksen toivossa. Hän sai sen. Uuden alun. Unohduksen. Hän pääsi irti. Kukaan ei sanonut mihin suuntaan katsoa, kumpi puoli kasvoista oli kuvauksellisempi, mitkä sanat pitää kuiskata ja mitkä huutaa."
Lisäväristykset sain katsomalla taas Ingmar Bergmanin Persona-elokuva (nähtävissä mm Katsomossa vuoden 2024 loppuun). Ja Bergman-safari, jolloin kierrellään saaren kuvauslokaatiot ja Bergman veckan,jolloin Bergman ruoditaan ja analysoidaan (ja ylianalysoidaan) ja nämä ovat kehyskertomuksena (kuten osittain tässäkin teoksesa esiintyvinä) Bergman Island- elokuvassa (yksi lempielokuvistani!), jossa veckan ja safari ovat ikäänkuin elokuvan kehyksinä vaikkakin siinä elokuvassa myös elokuvakäsikirjoitetaan ja elokuvan sisällä "tehdään" toista elokuvaa. Monimutkaisen oloista, mutta myös Marraseliön lisäksi molemmista elokuvista vahva suositus.
"Personan varsinainen käsikirjoitus alkaa minäkertojalla ja jossain vaiheessa etsiminen muuttuu dialogiksi, monologiksi, Personan voi tulkita kertovan jakautuneesta identiteetistä, jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä kaksosuudesta. Kielletystä, torjutusta puolesta itsessämme ja toisesta, persoonasta. Ingmarin elokuvissa sanat ja eleet ovat usein ristiriidassa, kasvot kertovat totuutta, sanat toistavat valheita, joihin uskomme. Siksi peilejä on kaikkialla Ingmarin elokuvissa, ne ovat hirvittäviä, ne seuraavat meitä, eivät anna meidän elää totuutemme kanssa rauhassa. Ingmarilla oli pimeä ja valoisa puoli. Hänen pimeää puoltaan asuttivat demonit, joista jokaisen hän oli nimennyt."
October 29, 2024
4.25 tähteä.
Mieleni ei osaa erottaa kirjailijaa päähenkilöstä, päähenkilöä toisesta, naista naisesta. Onko tarpeenkaan? Vai kuuluko osata erottaa? kuka on kuka, onko yksi vai kaksi, milloin hän on hän ja milloin joku muu? Tapahtuuko tämä oikeasti?
Konkretiaan taipuvaiset aivoni ovat haasteen edessä. Vasta myöhemmin tajuan tämän olleen tarkoituksellista, niinkuin kirjan henkilöille käy, niinkuin Almalle ja Elizabethille käy.
Saako sanoa taiteeksi? Oloni on kuin olisin rypenyt päivätolkulla korkeataiteen (mitä se on?) kuplivassa altaassa, fiksuuntunut, hämmästynyt, antanut jotain tarttua minuun. Marraseliö, haluan sanoa sanan ääneen samalla tavalla kuin haluan koskea ravintolapöydän kukkaa, pakko.
Kirjaa ei voi lokeroida, mutta kyllä kirja tietysti jostain kertoo, no hirmu monesta asiasta kyllä. On exceleitä töikseen pyörittävä päähenkilönainen. On hänen pakkomielteensä Ingmar Bergmaniin (miksi just tää äijä, miksi? Jos kysyn tätä minäkin, niin päähenkilö kipuilee asian kanssa myös. Kutsuu häntä mm. myrkyllisen heteronormatiiviseksi, ajattelen, että ehkä jälkiviisaana).
Pakkomielle on yksi kirjan isoista teemoista. Se saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että Eeva? Julia? analysoi jopa konservaattorin ajatuksia joka restauroi taulun saarelta jolla Bergman asui.
Sitten on hänen raju ja pahaksi kääntyvä parisuhteensa, kehenpä muuhunkaan kuin taiteilijahurmuriin.
Peilimaailma, kaksostrooppi, binääri, persoonan jakautuminen, päättymätön riemu, 24, Iiris ja Edith (keitä ovat Iiris ja Edith? Kirjan luettuakin mulla on vain harmaa aavistus).
Ihmettelen eniten kirjan ilmavuutta. Suorastaan tuntuu kuin olisin liidellyt jalat hiukan maanpinnan yläpuolella. Liihotan menemään. Se meemi sillä ihmekameralla joka on edestäpäin kuvattu, kädet sivuilla kiinni katselen oikealle ja vasemmalle silmät ymmyrkäisinä ja siellä täällä hihkaisen. Muutama pieni seinätörmäyskin matkalla kolahtaa, kunnes taas kohoan ja liihotan.
Jos vointiani kysytään kirjan lukemisen jälkeen, vastaan sen olevan riehakkaan ylevöitynyt.
Mieleni ei osaa erottaa kirjailijaa päähenkilöstä, päähenkilöä toisesta, naista naisesta. Onko tarpeenkaan? Vai kuuluko osata erottaa? kuka on kuka, onko yksi vai kaksi, milloin hän on hän ja milloin joku muu? Tapahtuuko tämä oikeasti?
Konkretiaan taipuvaiset aivoni ovat haasteen edessä. Vasta myöhemmin tajuan tämän olleen tarkoituksellista, niinkuin kirjan henkilöille käy, niinkuin Almalle ja Elizabethille käy.
Saako sanoa taiteeksi? Oloni on kuin olisin rypenyt päivätolkulla korkeataiteen (mitä se on?) kuplivassa altaassa, fiksuuntunut, hämmästynyt, antanut jotain tarttua minuun. Marraseliö, haluan sanoa sanan ääneen samalla tavalla kuin haluan koskea ravintolapöydän kukkaa, pakko.
Kirjaa ei voi lokeroida, mutta kyllä kirja tietysti jostain kertoo, no hirmu monesta asiasta kyllä. On exceleitä töikseen pyörittävä päähenkilönainen. On hänen pakkomielteensä Ingmar Bergmaniin (miksi just tää äijä, miksi? Jos kysyn tätä minäkin, niin päähenkilö kipuilee asian kanssa myös. Kutsuu häntä mm. myrkyllisen heteronormatiiviseksi, ajattelen, että ehkä jälkiviisaana).
Pakkomielle on yksi kirjan isoista teemoista. Se saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että Eeva? Julia? analysoi jopa konservaattorin ajatuksia joka restauroi taulun saarelta jolla Bergman asui.
Sitten on hänen raju ja pahaksi kääntyvä parisuhteensa, kehenpä muuhunkaan kuin taiteilijahurmuriin.
Peilimaailma, kaksostrooppi, binääri, persoonan jakautuminen, päättymätön riemu, 24, Iiris ja Edith (keitä ovat Iiris ja Edith? Kirjan luettuakin mulla on vain harmaa aavistus).
Ihmettelen eniten kirjan ilmavuutta. Suorastaan tuntuu kuin olisin liidellyt jalat hiukan maanpinnan yläpuolella. Liihotan menemään. Se meemi sillä ihmekameralla joka on edestäpäin kuvattu, kädet sivuilla kiinni katselen oikealle ja vasemmalle silmät ymmyrkäisinä ja siellä täällä hihkaisen. Muutama pieni seinätörmäyskin matkalla kolahtaa, kunnes taas kohoan ja liihotan.
Jos vointiani kysytään kirjan lukemisen jälkeen, vastaan sen olevan riehakkaan ylevöitynyt.
October 5, 2024
En ollut lukenut yhtään Anna-Kaari Hakkaraisen edellisistä teoksista, vaikka hänen kirjoittamisensa on kiinnostanut minua (Johtunee siitä, että vuosia sitten tilasin viestintätoimistolta erääseen työproggikseen henkilökuvatekstin, joka oli huikean hyvä. Ja sen kirjoitti juuri Hakkarainen.) Enkä ollut nähnyt ensimmäistäkään Ingmar Bergmanin elokuvaa.
Luettuani kolme ensimmäistä sivua, minusta tuntui, että minun täytyy katsoa Kuin kuvastimessa. Katsoin, ja jatkoin lukemista. Noin 150 luetun sivun jälkeen tuntui, etten kykene lukemaan kirjaa yhtään pidemmälle, ellen katso Personaa. Katsoin, ja jatkoin. Googlasin lukemattomia kertoja sivistyssanoja, taustatietoja, merkityksiä. Skvader, digressio, taksoni, erektiivinen, abjekti… oliko Suomessa todella eksynyt lunni? Mitä Hakkaraisen edelliset romaanit käsittelivät? Kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Usein tuntui, että olen vähän jäljessä, takamatkalla. Ja juuri kun meinasin melkein luovuttaa (miksi kiusaan itseäni tällä? miksi minun täytyisi kahlata tämä kaikki läpi? onko jokainen mutka todella välttämätön?), tuli koukku, imu palasi, punainen lanka löytyi ja matka jatkui.
Hakkarainen on taitava, se on selvää. Tuntuu kuin hän haluaisi koetella sitä rajaa, jossa lukija vielä pysyy mukana, mutta on melkein vaarassa pudota kyydistä. Ja hän tekee sen täysin avoimesti, oikein hieroo naamaan, että hän tietää minun, lukijan, olevan täällä. Ja voisin milloin tahansa laskea kirjan kädestäni ja jättää leikin kesken. Mutta sitä en kuitenkaan tee, vaikka kokemus ei ole pelkkää riemua ja nautintoa koko ajan. Mikä on se taiteilijan valta yleisöönsä? Miksi minä jatkan lukemista? Nautitko kuitenkin? Mistä? Jos et kaikesta, niin mistä?
Viimeiset ehkä sata sivua tuntui kuitenkin jo enemmän pakkopullalta ja saman teeman toistamiselta, mutta urakoin loppuun. Puolivälissä olin varma siitä, että vahva neljän tähden kirja, mutta loppua kohden melkein teki mieli tiputtaa yksi pois. Ehkä tiivistää olisi voinut vielä vähän.
Luettuani kolme ensimmäistä sivua, minusta tuntui, että minun täytyy katsoa Kuin kuvastimessa. Katsoin, ja jatkoin lukemista. Noin 150 luetun sivun jälkeen tuntui, etten kykene lukemaan kirjaa yhtään pidemmälle, ellen katso Personaa. Katsoin, ja jatkoin. Googlasin lukemattomia kertoja sivistyssanoja, taustatietoja, merkityksiä. Skvader, digressio, taksoni, erektiivinen, abjekti… oliko Suomessa todella eksynyt lunni? Mitä Hakkaraisen edelliset romaanit käsittelivät? Kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Usein tuntui, että olen vähän jäljessä, takamatkalla. Ja juuri kun meinasin melkein luovuttaa (miksi kiusaan itseäni tällä? miksi minun täytyisi kahlata tämä kaikki läpi? onko jokainen mutka todella välttämätön?), tuli koukku, imu palasi, punainen lanka löytyi ja matka jatkui.
Hakkarainen on taitava, se on selvää. Tuntuu kuin hän haluaisi koetella sitä rajaa, jossa lukija vielä pysyy mukana, mutta on melkein vaarassa pudota kyydistä. Ja hän tekee sen täysin avoimesti, oikein hieroo naamaan, että hän tietää minun, lukijan, olevan täällä. Ja voisin milloin tahansa laskea kirjan kädestäni ja jättää leikin kesken. Mutta sitä en kuitenkaan tee, vaikka kokemus ei ole pelkkää riemua ja nautintoa koko ajan. Mikä on se taiteilijan valta yleisöönsä? Miksi minä jatkan lukemista? Nautitko kuitenkin? Mistä? Jos et kaikesta, niin mistä?
Viimeiset ehkä sata sivua tuntui kuitenkin jo enemmän pakkopullalta ja saman teeman toistamiselta, mutta urakoin loppuun. Puolivälissä olin varma siitä, että vahva neljän tähden kirja, mutta loppua kohden melkein teki mieli tiputtaa yksi pois. Ehkä tiivistää olisi voinut vielä vähän.
October 27, 2024
Huh mikä järkäle. Aina en tiennyt luenko romaania, tajunnanvirtaa, muistikirjamerkintöjä vai unipäiväkirjaa. Ehkä sillä ei ollut niin väliäkään. Marraseliö pesiytyi ajatuksiin ja ihon alle, ja toisissa hetkissä kosketti ja kuvasi juuri sitä, mitä itse en osaa. Sitten niinä muina hetkinä, mistä tiputan yhden tähden, tuntui että luen vain editoimatonta tekstimassaa, joka on julkaistu ainoastaan, koska kirjailija on kuka on. En tiedä!
Oli muuten suht mielenkiintoinen lukukokemus, koska en ole lukenut koskaan yhtäkään Ingmar Bergmanin elokuvaa. Ehkä paneudun niihin seuraavaksi ja sitten palaan tämän pariin uudelleen, katson mihin kokemus muuttuu.
Oli muuten suht mielenkiintoinen lukukokemus, koska en ole lukenut koskaan yhtäkään Ingmar Bergmanin elokuvaa. Ehkä paneudun niihin seuraavaksi ja sitten palaan tämän pariin uudelleen, katson mihin kokemus muuttuu.
September 2, 2024
Huhheijaa. Mitä mä just luin? Jotain todella herkullista kaikessa arvoituksellisuudessaan, koukuttavan psykedeelistä, kutkuttavan kerroksellista ja ah, niin upeaa kieltä. Tämä teos vaatii lukijalta paljon, ja vastineeksi kyllä antaakin. Ajatuksia, kysymyksiä, kuhinaa aivoissa.
Ensimmäisissä arvosteluissa kirjoitustyyliä on kuvattu omaleimaiseksi, mutta ainakin minulle tämä vimmainen, hivenen absurdi ja hullu kerronta jatkuvine ristiviitteineen on tuttu. Tuntuu, että juuri viime aikoina olen lukenut paljonkin tällaista tarkoituksellista tajunnanvirtaa, joka minulle kyllä toimii ja pitää hyvin otteessaan, hypnotisoi ja kuljettaa eteenpäin niin, että yhtäkkiä olen tullut nauttineeksi yli 600 sivuisen romaanin. Olipa hieno matka!
Myönnän, että välillä myös ärsyttää ja kaikessa älykkyydessään jokin tuntuu elitistisen etäännyttävältä. Onko teos kuitenkin niin hieno, ettei sitä ole tällaiselle tavikselle kirjoitettukaan?
Ensimmäisissä arvosteluissa kirjoitustyyliä on kuvattu omaleimaiseksi, mutta ainakin minulle tämä vimmainen, hivenen absurdi ja hullu kerronta jatkuvine ristiviitteineen on tuttu. Tuntuu, että juuri viime aikoina olen lukenut paljonkin tällaista tarkoituksellista tajunnanvirtaa, joka minulle kyllä toimii ja pitää hyvin otteessaan, hypnotisoi ja kuljettaa eteenpäin niin, että yhtäkkiä olen tullut nauttineeksi yli 600 sivuisen romaanin. Olipa hieno matka!
Myönnän, että välillä myös ärsyttää ja kaikessa älykkyydessään jokin tuntuu elitistisen etäännyttävältä. Onko teos kuitenkin niin hieno, ettei sitä ole tällaiselle tavikselle kirjoitettukaan?
Read
October 31, 2024Todella monitasoinen ja moneen suuntaan verkottuva tarina Ingmar Bergmanista, intohimosta, saaresta, lähisuhdeväkivallasta, tarinoista, taiteesta ja taiteen tekemisestä. Kirja oli kerronnallisesti vaativa - turhauduin välillä pitkiin numerolistoihin, joiden funktiota ei selitetty - mutta samalla nautin kokeilevasta kertojaäänestä. Oli ihanaa pohdiskelua sukupuolen, halun ja vallan käsitteistä. Lukiessa aivoissa oikein poksahteli laajalle ulottuva viittausten rihmasto, joka sisälsi kirjallisuutta, elokuvia, kuvataidetta, psykologiaa ja historiaa.
Tarina oli kokeilevuudestaan huolimatta ihmeen kevyt ja sujuva lukea. Kirja jäi mieleen useaksi päiväksi ja herätti tarpeen katsoa Persona uudestaan (uskallankohan?)
Tarina oli kokeilevuudestaan huolimatta ihmeen kevyt ja sujuva lukea. Kirja jäi mieleen useaksi päiväksi ja herätti tarpeen katsoa Persona uudestaan (uskallankohan?)
November 10, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2017: 232/232)
(2018: 1/6)
2024: 1/6
1984-2024: 234/274
5/5.
(1984-2017: 232/232)
(2018: 1/6)
2024: 1/6
1984-2024: 234/274
5/5.
November 13, 2024
Tämä ei nyt kerta kaikkiaan aukea, joten jätän tunnin kuuntelun jälkeen kesken. Vaikka maisemaa kovasti maalataankin, en näe sitä. Tässä on jotain ahdistavaa, jopa sairasta.
November 14, 2024
Liian vaikea, ei auennut, eikä riittänyt lukijalla kapasiteetti. Luovutin vajaan 100 sivun jälkeen.
Displaying 1 - 11 of 11 reviews