Billy Eckstine

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Billy Eckstine
Eckstine 1940-luvun lopulla
Eckstine 1940-luvun lopulla
Henkilötiedot
Syntynyt8. heinäkuuta 1914
Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat
Kuollut8. maaliskuuta 1993 (78 vuotta)
Pittsburgh
Ammatti Laulaja, orkesterinjohtaja
Muusikko
Aktiivisena 1933–1986
Tyylilajit jazzView and modify data on Wikidata
Soittimet pasuuna, trumpetti ja kitaraView and modify data on Wikidata
Levy-yhtiöt Mercury Records, Philips Records ja MGM RecordsView and modify data on Wikidata

William Clarence ”Billy” Eckstine (alk. Eckstein; 8. heinäkuuta 1914 Pittsburgh – 8. maaliskuuta 1993 Pittsburgh) oli yhdysvaltalainen laulaja ja orkesterinjohtaja. Hän lauloi Earl Hinesin yhtyeessä vuosina 1939–1943 ja vuonna 1944 perusti oman big bandinsä, johon kuului lukuisia bebop-tyylin tulevia tähtiä, kuten Dizzy Gillespie, Charlie Parker, Miles Davis, Fats Navarro, Gene Ammons, Dexter Gordon, Tadd Dameron ja Art Blakey.

Eckstine oli aikansa suosituimpia mustaihoisia mieslaulajia ja hänet tunnettiin erityisesti balladien tulkitsijana. Hänen tyylillään on ollut merkittävä vaikutus myöhempien sukupolvien laulajiin.

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eckstine, syntymänimeltään William Clarence Eckstein, syntyi 8. heinäkuuta 1914 Pittsburghissa ja vietti nuoruutensa Washingtonissa.[1] Hän pelasi jalkapalloa nuoruudessaan[2] ja harkitsi ammattiurheilijaksi ryhtymistä, mutta joutui hylkäämään haaveen teini-iässä tapahtuneen solisluun murtuman takia.[3] Eckstine opiskeli Howardin yliopistossa, mutta jätti opintonsa kesken vuonna 1933.[4]

Eckstine voitti vuonna 1930 kykyjenetsintäkilpailun imitoimalla Cab Callowaytä.[5] Laulu-uransa alussa hän vaihtoi sukunimensä kirjoitusasun Ecksteinista Eckstineksi.[3] Hän työskenteli uransa alussa laulajana Washingtonissa, Buffalossa, Detroitissa ja Chicagossa. Laulamisen lisäksi hän soitti trumpettia, pasuunaa ja kitaraa.[6]

Vuonna 1939 Eckstine liittyi Chicagossa Earl Hinesin Grand Terrace Orchestra -yhtyeeseen laulajana, soittaen ajoittain myös trumpettia.[1][3] Hän soitti Hinesin kokoonpanossa vuoteen 1943 asti nauhoittaen tänä aikana yhtyeen kanssa muun muassa oman sävellyksensä ”Jelly, Jelly” (1940).[2][3][5] Hinesin yhtyeestä lähdettyään hän esiintyi jonkin aikaa sooloartistina. Hän soitti muun muassa Yacht Clubilla New Yorkin 52nd Streetillä, jossa esiintyivät myös Dizzy Gillespie ja Trummy Young. Gillespie ja saksofonisti Budd Johnson kannustivat Eckstinea perustamaan oman orkesterin.[7]

Billy Eckstine Orchestra

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1944 Eckstine perusti oman bebop-tyylille omistautuneen big bandinsä, johon liittyi useita soittajia Earl Hinesin yhtyeestä.[7] Yhtye pysyi yhdessä vain kolme vuotta ja nauhoitti National- ja Savoy-levy-yhtiöille. Vaikka yhtyeen ura jäi lyhytaikaiseksi Eckstinen soolouralle siirtymisen vuoksi, sen tuki osoittautui tärkeäksi yhtyeeseen kuuluville muusikoille kuten Charlie Parkerille, Dizzy Gillespielle, Dexter Gordonille, Art Blakeylle, Fats Navarrolle, Gene Ammonsille ja Kenny Dorhamille.[5]

Eckstine nauhoitti vuonna 1945 kappaleet ”Cottage for Sale” ja ”Prisoner of Love”, joista kumpaakin myytiin yli miljoona kappaletta. Vuonna 1947 hän teki sopimuksen MGM-yhtiön kanssa. Hän nauhoitti MGM:lle menestyskappaleet ”Everything I Have Is Yours” (1947), ”Blue Moon” (1948), ”Caravan” (1949) ja ”My Foolish Heart” (1950).[5]

Myöhempi ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulle tultaessa Eckstinen omintakeinen laulutyyli alkoi menettää suosiotaan. Hän nauhoitti myöhemmällä urallaan harvemmin ja keskittyi enemmän konsertoimiseen.[5] Erityisen paljon hän esiintyi Las Vegasin kasinoilla.[6] 1960-luvulla hän osallistui muun muassa Sarah Vaughanin ja Count Basien nauhoituksiin.[3] Hänen viimeinen nauhoituksensa, Benny Carterin kanssa nauhoitettu Billy Eckstine Sings with Benny Carter sai Grammy-ehdokkuuden vuonna 1986.[1][3]

Eckstine kuoli syntymäkaupungissaan Pittsburghissa 8. maaliskuuta 1993 sydänkohtaukseen.[1]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoiset jazzlaulajat esittivät usein romanttisia balladeja, mutta ennen Eckstinea ja Duke Ellingtonin orkesterista tunnetuksi tullutta Herb Jeffriesiä mustat esittäjät pysyttelivät blues- ja novelty-kappaleissa. Eckstine puolestaan tuli erityisesti tunnetuksi nimenomaan balladien tulkitsijana.[1]

Eckstinen laulutyylillä oli suuri merkitys 1940- ja 1950-lukujen mustille jazzlaulajille, samoin kuin Frank Sinatralla saman aikakauden valkoihoisille laulajille.[6] Häntä kutsuttiinkin joskus lisänimellä ”seepianvärinen Sinatra”.[2][3] Eckstine äänestettiin Metronome-lehden kyselyssä parhaaksi mieslaulajaksi vuosina 1949 ja 1950. Hän oli samoina vuosina myös Down Beat -lehden lukijoiden valinta suosituimmaksi laulajaksi.[2] Hän sai ensimmäisenä mustaihoisena laulajana kuvansa Life-lehden kanteen.[8]

Billy Eckstine sai tähden Hollywood Walk of Famelle vuonna 1960.[4]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eckstine oli naimisissa kahdesti. Hänen ensimmäinen vaimonsa June oli Eckstinen tavoin laulaja, ja he menivät naimisiin vuonna 1942. Eckstinen toinen avioliitto Carolle Draken kanssa kesti vuodesta 1953 vuoteen 1977. Billy Eckstinellä oli yhteensä seitsemän lasta. Hänen tyttärensä Gina Eckstine on laulaja ja hänen poikansa Ed Eckstine on toiminut muun muassa levy-yhtiö Mercury Recordsin johdossa.[4]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e John Bush: Billy Eckstine Allmusic. Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Billy Eckstine All About Jazz. Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g Sandra Burlingame: Billy Eckstine JazzBiographies.com. Arkistoitu 10.10.2011. Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Billy Eckstine Hollywood Walk of Fame. Viitattu 28.8.2013. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e Phil Hardy: ”Billy Eckstine”, The Faber Companion to 20th Century Popular Music. Faber and Faber Ltd, 2001. ISBN 0-571-19608-X (englanniksi)
  6. ↑ a b c Will Smith: Billy Eckstine Down Beat. Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
  7. ↑ a b McClellan, Lawrence: The Later Swing Era: 1942 to 1955, s. 47–48. Greenwood Publishing Group, 2004. ISBN 978-0-313-30157-5 (englanniksi)
  8. ↑ Talevski, Nick: Rock Obituaries – Knocking On Heaven’s Door, s. 151. Omnibus Press, 2010. ISBN 978-0-85712-117-2 (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Billy_Eckstine&oldid=20654811”