Vuoden 1917 yleislakko

Kun keisari oli luopunut vallasta helmikuun vallankumouksessa, oli epäselvää, kuka käytti korkeinta valtaa Suomessa eli vahvisti lait ja käytti nimitysvaltaa. Porvareiden näkemys oli, että korkein valta kuului toistaiseksi Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella (SDP) oli eduskunnassa ehdoton enemmistö, ja heidän mukaansa kaikki valta ulko- ja sotapolitiikkaa lukuun ottamatta kuului eduskunnalle. Heinäkuussa 1917 eduskunta sääti valtalain, joka sai suosiota myös porvaripuolueista. Se otti korkeimman vallan SDP:n näkemyksen mukaisesti eduskunnalle. Väliaikaisen hallituksen pääministeriksi noussut Aleksandr Kerenski ei kuitenkaan hyväksynyt valtalakia vaan hajotti eduskunnan. Oikeiston ja vasemmiston koalitiosenaatti, Tokoin senaatti, hajosi elokuussa. Syyskuussa Kerenski nimitti sen tilalle porvarillisen Setälän senaatin. SDP:ssä alettiin käydä kiistaa, pitäisikö puolueen ajaa reformeja eduskunnan vai vallankumouksen kautta. Lokakuun eduskuntavaaleissa SDP sai 92 paikkaa eli menetti enemmistönsä. Puolue julkaisi 1. marraskuuta Me vaadimme -ohjelman, jossa se vaati laajoja reformeja, senaatin vaihtamista sosialistienemmistöiseen ja Venäjän kanssa tehtävää sopimusta, jolla valtalaki pantaisiin toimeen. Bolševikit nousivat Venäjällä valtaan lokakuun vallankumouksessa, joka gregoriaanisen kalenterin mukaan tapahtui 7. marraskuuta. 8. marraskuuta eduskunta hylkäsi SDP:n ohjelman. Venäjällä valtaan noussut Vladimir Lenin lähetti Suomen sosialisteille viestin: ”Nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväen käsiin.”^[1]

Suomen yhteiskunta oli vuonna 1917 hajoamispisteessä. Syksyllä elintarvikepula paheni, hinnat nousivat, säännöstely tiukkeni, tuottajilta pakko-otettiin elintarvikkeita, työttömyys lisääntyi ja varsinaista nälkääkin esiintyi, etenkin kaupungeissa. Mellakat lisääntyivät, ja kun sotatila päättyi, lakoista tuli taas sallittuja. Suomessa oli vuonna 1917 noin 500 lakkoa. Ammatillinen järjestäytyminen ja työväen luokkatietoisuus lisääntyivät. Lakoista tuli entistä useammin väkivaltaisia. Punakaartit ja suojeluskunnat kilpailivat järjestyksen ylläpitämisestä. Ennen yleislakkoa ilmapiiriä oli kärjistänyt myös 7. marraskuuta tapahtuneet Mommilan veriteot. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnallinen kahtiajako oli jyrkentynyt ja myös sosialistinen agitaatio lisäsi sitä.^[1]

Työväestöllä oli pitkään ollut ongelminaan epävarmat työsuhteet, huonoiksi koetut palkat sekä yleinen köyhyys ja puute. Vuoden 1905 suurlakon myötä työväestön poliittinen valveutuneisuus lisääntyi ja ongelmia alettiin pitää yhteiskunnallisina ongelmina ja epäoikeudenmukaisina. SDP:n näkemykset, että omistava luokka riisti köyhää kansaa ja että työläisten oli joukkovoimallaan luotava sosialistinen ihanneyhteiskunta, olivat saaneet työväen piirissä suosiota. Kun SDP ei saanut ajamiaan reformejaan läpi eduskunnassa, puolue ja sen kannattajat radikalisoituivat.^[1]

Yleislakko käytiin 14.–20. marraskuuta 1917. Se protestoi leipäpulan vuoksi ja pyrki painostamaan eduskuntaa. Varsinkin Etelä-Suomessa ja Helsingissä lakko oli punakaartien voimannäyttö. Se tuki lokakuun vallankumousta ja loi pohjaa Suomessa tapahtuvalle vallankumoukselle. Lakon aikana punakaartit saivat venäläisiltä sotilailta aseita.^[1]

Eetu Salin kutsui lakkoa vallankumousyritykseksi, jossa punakaarteilla oli valtuudet takavarikoida elintarvikevarastoja, suorittaa kotitarkastuksia suojeluskuntalaisten hallussa olevien aseiden löytämiseksi ja pidättää työväelle vihamieliset henkilöt. Vallankumousta varten asetettiin tarvittavat toimielimet, joista ylin oli Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto. Se kannusti Tiedonantolehdessään 16. marraskuuta lakkolaisia ottamaan vallan pois porvareilta. Lakon aikana otettiin vangiksi kuvernööri K. J. M. Collan Turussa sekä Uudenmaan kuvernööri Bruno Jalander ja senaattori Allan Serlachius.^[2]

Punakaartit järjestäytyivät lakon aikana suojeluskuntia nopeammin etenkin Etelä-Suomessa, alueella, joka tuli sisällissodassa punaisten hallintaan. Lakon lopulla punakaarteja oli yli 300 ja niissä oli noin 50 000 henkilöä. Niiden kautta työväenliike oli lakon aikana käytännössä vallassa eteläisimmässä Suomessa, mukaan lukien Helsingissä. Helsingin punakaarti haastoi avoimesti vallinneen yhteiskuntajärjestyksen, kun se valtasi 17. marraskuuta Senaatintalon, Säätytalon, keskusvirastot, rautatieaseman ja Uudenmaan lääninhallituksen. Punaisten järjestyskaarti ja venäläiset sotilaat, yhteensä 350 miestä, hajottivat Saksanniemen ratsupoliisikoulun lähellä Porvoota. Punakaarteilla ja suojeluskunnilla oli lakon aikana yhteenottoja ja lakossa kuoli yli 20 henkilöä. Punakaartien vastapainoksi perustettiin suojeluskuntia, mutta lähinnä Karjalaan, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Savoon eli alueelle, joka tuli sisällissodassa valkoisten hallintaan. Hämeessä, Lounais-Suomessa ja Uudellamaalla suojeluskuntien toiminta taas tukahtui selvästi lakon aikana.^[1][2]

Bolševikkien noustua valtaan Venäjällä SDP olikin nyt sitä mieltä, että vallansiirto Suomen eduskunnalle pitäisi tehdä yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Kun eduskunta päätti 16. marraskuuta siirtää hallitsijan vallan itselleen, SDP kuitenkin tuki päätöstä. Päätöksen jälkeen eduskunta toteutti SDP:n keskeisiä vaatimuksia: sääti kahdeksan tunnin työpäivän, uudisti kunnallislait ja määräsi kunnallisvaalit demokraattisiksi.^[1]

Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto päätti 18. marraskuuta lakon lopettamisesta ja siirtymisestä luokkataisteluun ilman suurlakkoa, koska väkivalta oli kiihtynyt eivätkä työväenkaartit olleet pysyneet sen kontrollissa. Lakon lopettaminen oli monelle kaartilaiselle pettymys.^[2]