Taisto Sinisalo

Taisto Sinisalo syntyi Kotkassa Jaada Sinisalon aviottomana lapsena. Äiti Jaada Sinisalo ja hänen avopuolisonsa Karl Lindstedt olivat aktiivisesti mukana kommunistien salaisessa toiminnassa. Lindstedt oli kaupungin johtavia vasemmistolaisia ja istui vuosia vankilassa.^[2] Taiston ensimmäinen muistikuva isästään oli eräs varhainen aamuhetki, kun isä oli palannut kotiin Tammisaaren pakkotyölaitoksesta.^[3] Nuori Taisto varttui kotkalaisten kommunistien keskuudessa ja oppi politikoinnin aakkoset.^[2] Perhe asui aluksi työväentalon vieressä, sitten Katariinan kaupunginosassa.^[4] Perheen aatemaailmaa kuvasi se, että Taisto Jalon veljet olivat nimiltään Usko Aatos ja Uljas Voitto.^[3]

Sinisalo harrasti lapsena jalkapalloa ja muita lajeja Kotkan Reippaassa. Hän kannatti kaupungin työläisseuroja kuten KTP:tä.^[5]

Talvisodan alettua poliisi teki kotietsinnän Sinisalon perheen asuntoon. Ratsian yhteydessä tutkittiin tarkoin myös 13-vuotiaan Taiston päiväkirja.^[2][6] Perhe lähti kotoaan sotaa pakoon ja oleskeli Metsolassa ja Anjalassa.^[6] Välirauhan aikana Sinisalo levitti vasemmistolaista Vapaa Sana -lehteä kotkalaisiin koteihin.^[7]

Jatkosodan alkuaikoina Sinisalo työskenteli liike- ja varastoalalla^[1] Gutzeitin laatikkotehtaalla ja Karjakunnassa,^[8] kunnes hänet kutsuttiin Puolustusvoimien palvelukseen. Sinisalon ikäluokka oli viimeinen sodan aikana armeijaan joutunut ja hänen komennuksensa rannikkotykistössä jäi varsin lyhyeksi. Hän osallistui varsinaiseen sodankäyntiin vain 2-3 päivän ajan häätäessään saksalaisia Suursaaresta.^[9]

Vuonna 1943 Sinisalo liittyi vanhempiensa kehotuksesta Kotkan sosialidemokraattisiin nuoriin ja hänet valittiin pian järjestön johtokuntaan. Puhetaitoa Sinisalolle opetti osastossa Meeri Kalavainen. Jatkosodan päätyttyä Sinisalo tovereineen lähti SDP:n järjestöstä ja 7. marraskuuta 1944 hän oli perustamassa Kotkan kansandemokraattista nuoriso-osastoa. Uusi yhdistys oli mukana muodostamassa Suomen Demokraattista Nuorisoliittoa (SDNL) myöhemmin samana vuonna.^[2][5] Sinisalo organisoi SDNL:n osastoja ja järjesti iltamia ympäri maakuntaa. Hän piti ensimmäisen isomman puheensa vappuna 1945 Sippolan Järventaustan työväentalolla.^[10]

Sinisalo hyväksyttiin Suomen Kommunistisen Puolueen jäseneksi Kotkan osaston ensimmäisessä julkisessa kokouksessa.^[11] Sinisalo pääsi Helsinkiin perustettuun kommunistien Sirola-opistoon ensimmäisten joukossa syksyllä 1946. Hän suoritti opinnot mallikkaasti ja keräsi kehuja sekä tutustui lähemmin tulevaan puolisoonsa.^[2] Sinisalo arvosti suuresti Sirolasta saamiaan teoreettisia valmiuksia. Häntä opettivat muun muassa Antti Hyvönen, Akseli Mod, Eino Gustafsson ja Eino Nevalainen. Valmistuttuaan Sinisalo palkattiin SDNL:n Kymen piirisihteeriksi.^[12]

Kunnallisvaaleissa 1950 Sinisalo valittiin Kotkan kaupunginvaltuustoon. Jo tätä ennen hän oli toiminut nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Sinisalo istui valtuustossa vuoteen 1972 asti toimien osan ajasta valtuustoryhmänsä puheenjohtajana.^[13]

Sinisalo siirtyi SDNL:stä SKDL:n piirin leipiin valistussihteeriksi. Vuonna 1954 Sinisalo sairastui ilmeisesti ylirasituksen vuoksi. Toivuttuaan hän lähti kesäkuussa 1955 opiskelemaan Moskovan Yhteiskuntatieteiden akatemiaan.^[2] Pari vuotta kestäneiden yhteiskuntatieteiden, filosofian, historian ja taloustieteen opintojen aikana ongelmia tuotti esimerkiksi venäjän kieli, jota Sinisalo ei osannut sanaakaan Neuvostoliittoon lähtiessään.^[14]

Palattuaan Suomeen Sinisalo palkattiin helmikuussa 1957 SKP:n Kyminlaakson piirisihteeriksi, kun Kauko Sahari luopui toimesta Sinisalon hyväksi.^[2] Sinisaloa oli harkittu tehtävään jo vuodesta 1950. Sinisalon tehtäväksi tuli piirin pitäminen luokkakantaisissa käsissä.

Vuonna 1959 SKDL:n kansanedustaja Toivo Kujala kuoli ja hänen tilalleen nousi Veikko Kansikas. Kansikas esiintyi itsenäisesti ja hän joutui pian piirijärjestönsä epäsuosioon. Piiri halusi tilalle luotettavampana pidetyn Sinisalon. Vuoden 1962 vaaleissa Kansikas syrjäytettiin mainonnassa ja Sinisalosta tehtiin SKP:n pääehdokas. Sinisalo nousi eduskuntaan. Hän uusi paikkansa seuraavissa vaaleissa 6 537 äänellä.^[2] Sinisalo valittiin myös presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1962, 1968 ja 1978.^[1]

Sinisalo osallistui vuoden 1962 nuorisofestivaalien järjestelyihin Helsingissä. Hänen vastuullaan oli pohjoiskorealaisen delegaation ylläpito.^[15]

Sinisalo valittiin SKP:n keskuskomitean varajäseneksi 12. edustajakokouksessa 1960.^[16] Maaliskuussa 1965 hän nousi poliittisen toimikuntaan.^[17] Alkuvuonna 1966 pidetyssä 14. edustajakokouksessa Sinisalo oli vähällä pudota keskuskomiteasta, mutta avuksi tuli omasta edustajastaan luopunut Etelä-Karjalan piiri, ja Sinisalo valittiin jatkokaudelle tiukan äänestyksen jälkeen.^[18]

Sinisalo ei kuulunut SKP:n opposition näkyvämpiin nimiin vielä 1960-luvun puolivälissä, kun puolue hajosi. Hän oli lähempänä puolueen ”keskustalaisia” kuin ”jyrkkiä” turkulaisia.^[2] Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 1967, kun Sinisalo suhtautui hallitusyhteistyöhön Aaltosen kannattajia myönteisemmin. Sinisalon kriittisyys kuitenkin lisääntyi. Maaliskuussa 1968 hän vastusti keskuskomiteassa hallitukseen osallistumista ja tulopoliittisia sopimuksia.^[19] Vuonna 1968 Tšekkoslovakian tapahtumat pakottivat valitsemaan puolen lopullisesti. SKP:n Kyminlaakson piirikomitea puolusti Varsovan liiton toimenpiteitä varauksetta ja niin teki myös Sinisalo.^[2] Hän vastusti poliittisessa toimikunnassa lausumaa, jossa SKP tuomitsi operaation. Sinisalon mielestä Tšekkoslovakian tilanne oli mennyt pisteeseen, jossa muuta mahdollisuutta ei ollut.^[20][21] Hän piti erityisen huolestuttavana sitä, että neuvostovastaisia asenteita levisi myös kommunistien keskuuteen.^[22]

SKP:n vähemmistö marssi ulos SKP:n 15. edustajakokouksesta huhtikuun 1969 alussa. Myöhemmin samassa kuussa oppositio muodosti Kommunistien maatakäsittävän neuvottelukunnan, jonka työvaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin Sinisalo.^[23] Sinisalo kuului kommunistien kuusihenkiseen ydinryhmään, joka neuvotteli puoluehajaannuksen lopettamisesta Suomessa ja Moskovassa loppuvuonna 1969. Helmikuussa 1970 SKP piti ylimääräisen edustajakokouksen, jossa solmittiin niin sanottu osapuolisopimus. Se takasi oppositiolle edustuksen puoluejohdossa, ja Sinisalosta tehtiin puolueen toinen varapuheenjohtaja.^[24]

Sinisalo oli opposition pääpropagandisti. Hän osasi puhua, kun Markus Kainulainen puolestaan hallitsi organisatorisen puolen ja Urho Jokinen kirjallisen agitaation.^[2] Sinisalon kasvot tulivat 1970-luvulla tutuiksi kaikille suomalaisille. Kolmesti kommunistijohtajaa pyydettiin hallituksiin ministeriksi, mutta hän kieltäytyi todetessaan vaikutusmahdollisuudet olemattomiksi.

Sinisaloa arvostettiin myös kansainvälisissä kommunistisissa piireissä. Hän kävi usein kommunistien kansainvälisissä tapaamisissa, jolloin hän tapasi käytännössä kaikki aikansa tunnetut kommunistijohtajat. Sinisalo täytti 50 vuotta ollessaan Berliinissä Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa vuonna 1976. Häntä onnittelivat henkilökohtaisesti muun muassa Erich Honecker ja Leonid Brežnev.^[25]

Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SKDL:n enemmistön Terho Pursiainen vaihtoi Kymen vaalipiiriin tarkoituksenaan pudottaa Sinisalo eduskunnasta. SKDL:n kannatus riitti alueella vain yhteen paikkaan, joten osapuolet keskittivät äänensä kahdelle pääehdokkaalle. Sinisalo vei tällöin paikan kymmenellä äänellä. Sen sijaan eduskuntavaaleissa 1979 Pursiainen nousi kansanedustajaksi selvällä erolla,^[26] vaikka Sinisalo sai äänimääräennätyksensä.^[27]. Putoaminen oli Sinisalolle karvas pettymys^[27].

1980-luvun taitteessa vaatimukset SKP:n johdon uudistamisesta alkoivat voimistua sekä enemmistön että opposition piirissä. Sinisalo sai pitää paikkansa puheenjohtaja Aarne Saarisen tavoin vielä 19. edustajakokouksessa 1981, mutta vuotta myöhemmin molemmat saivat lähteä, ja kolmaslinjalaisten tukema Jouko Kajanoja nousi puheenjohtajaksi. Oppositio teki Sinisalon ulosjättämisestä periaatekysymyksen ja jättäytyi hetkeksi pois SKP:n päättävien elinten toiminnasta. Sinisalo ja oppositio kuitenkin palasivat, ja toimivat puolueessa vuoteen 1984 asti.

Vuonna 1984 SKP valitsi puheenjohtajaksi Arvo Aallon, joka erotti kapinoivan vähemmistön vuosina 1985–1987. Sinisalon johtama oppositio järjestäytyi SKP:n järjestöjen toimikunnaksi, jonka johtajaksi tuli Sinisalo. Hän jatkoi tehtävässä, kun toimikunta vuonna 1986 muodosti Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys) (SKPy).

Vuonna 1982 Sinisalo peri Ville Pessiltä aseman NKP:ltä SKP:lle Kansainvälisen ammattiyhdistysrahaston kautta tulleen taloudellisen avustuksen vastaanottajana. Asiasta närkästynyt puolueen enemmistö pyrki tämän jälkeen irtautumaan rahoituksesta. Vuodesta 1984 alkaen Sinisalo oli tuen ainoa vastaanottaja ja maksut enemmistölle loppuivat. Rahastosta kanavoitiin oppositiokommunisteille Sinisalon välityksellä vuosina 1984–1988 noin 5,6–12 miljoonaa markkaa vuodessa. Sinisalo vastaanotti rahaa vuoteen 1990 asti. Asia paljastui vuonna 1991, kun suomalaiset ja neuvostoliittolaiset tiedotusvälineet saivat haltuunsa välitystä koskevia kuitteja ja muistioita.^[28] Sinisalo kielsi ottaneensa rahaa.^[29] Sinisalo oli 1980-luvulla talousasioiden merkeissä yhteyksissä myös Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen tovereihin.^[30]

Sinisalo johti SKPy:tä kaksi vuotta. Elokuun 1988 puoluekonferenssissa hän jätti paikkansa, ja tilalle valittiin Kajanoja. Puoluesihteeriksi nousi Yrjö Hakanen, Sinisalon aiempi poliittinen sihteeri. Sinisalo jäi edelleen poliittiseen toimikuntaan.^[31]

Sinisalo osallistui Vasemmistoliiton perustavaan kokoukseen.^[32] Hän toimi Vasemmistoliiton edustajana Kotkan kaupunginhallituksessa.^[27] Syksyn 1992 kunnallisvaaleissa Sinisaloa ei kuitenkaan päästetty Vasemmistoliiton ehdokkaaksi. Hänet poistettiin listalta koska Vasemmistoliitto ei halunnut enää "taistolaisuuden" leimaa puolueen nimeen^[27].

Sinisalo jatkoi aktiivista politikointia 1990-luvun loppupuolelle saakka. Hän oli kuolemaansa asti SKPy:tä seuranneen uudelleen perustetun SKP:n kannattaja. 1990-luvulla Sinisalo kirjoitti myös elämäkerran työväenliikkeen kotkalaisveteraani Väinö Meltistä.Omaa henkilökohtaista muistelmia SKP:n ajoilta Sinisalo ei kirjoittanut^[27].

Pääartikkeli: Taistolaisuus

Sinisalo itse ei ollut otettu Helsingin Sanomien 1971 keksimästä lisänimestä taistolaisuus, joka syntyi kuvaamaan SKP:n opposition ja sen Tiedonantaja-lehden ympärille ryhmittynyttä liikettä. Käsite koettiin Tiedonantajaliikkeen piirissä halventavaksi ja henkilöpalvontaan viittaavaksi. Viittaus liikkeen taistelevaan luonteeseen osoittautui suosituksi ja taistolaisuudesta tuli pysyvä osa poliittista sanastoa.

Sinisalo ei ollut yhteyksissä nuoriin radikaaleihin 1960-luvun loppupuolella. Uusvasemmistolaisuus jätti hänet kylmäksi. Suhteet kehittyivät läheisiksi vasta, kun nuoret 1970-luvun alussa, niin sanotun proletaarisen käänteen myötä, ryhtyivät tukemaan SKP:tä.^[33] Sinisalo tunsi hyvin poliittisen laululiikkeen taistolaiset esiintyjät, ja hän puhui usein tilaisuuksissa, joissa taiteilijat esiintyivät.^[34]

Sinisaloa kutsuttiin usein stalinistiksi. Hän ei pitänyt nimitystä oikeutettuna. Sinisalo tunnusti Stalinin saavutukset sosialismin kehitystyössä ja fasismin kukistamisessa, mutta hän tuomitsi yksilöpalvonnan virheet NKP:n ja SKP:n linjausten tavoin.^[35] Stalinisti-sanan käytöstä itseensä viittaavana Sinisalo totesi, että kun kommunisti-sanan kirousvoima oli menettänyt väkevyyttään, hänen oikeistolaiset vastustajansa etsivät tilalle uuden haukkumasanan.^[3]

SKP:n enemmistö käytti joskus taistolaisuudesta synonyymiä sinisalolaisuus.

Sinisalo oli aina marxilais-leniniläisen oikeaoppisuuden ja luokkakantaisuuden vaalija. Hän vastusti kaikenlaisia reformistisia ja revisionistisia poikkeamisia oikealta linjalta. Hän ei kuitenkaan edustanut SKP:n opposition jyrkintä suuntausta.^[2]

Sinisalolla oli lämpimät välit Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen eikä hän empinyt käyttää neuvostoliittolaisten vaikutusvaltaa politiikassa. Sinisalo käsitteli usein SKP:n ristiriitoja avoimesti NKP:n edessä,^[2] mitä enemmistöjohto piti nolona. Sinisalo kuului Suomi–Neuvostoliitto-Seuran keskushallitukseen, ja hän vastusti tarmokkaasti kaikkea neuvostovastaisuudeksi tulkitsemaansa. Vuonna 1971 Sinisalo teki eduskuntakyselyn neuvostovastaiseksi ja äärioikeistolaiseksi tulkitsemastaan maantiedon oppikirjasta, joka vedettiin sittemmin markkinoilta.^[36] Sinisalo kuului myös Suomen Rauhanpuolustajien keskustoimikuntaan.^[1]

1980-luvun lopulla Sinisalon aate koki muutoksia NKP:ssä tapahtuneiden uudistusten seurauksena. Gorbatšovin perestroika-politiikka sai Sinisalosta uskollisen tukijan.

Sinisalo säilytti kommunistisen vakaumuksensa Neuvostoliiton romahdettua. Vuonna 1996 Tiedonantajalle antamassaan haastattelussa Sinisalo kertoi kuitenkin tapahtuneen olleen hänelle "äärimmäisen vaikeaa" aikaa ja hän myönsi olleensa väärässä luottaessaan viralliseen tietoon, kaunisteluun ja valehteluun mutta ei hyväksynyt yleistä historian näkemystä "voittajien historiasta" jossa Neuvostoliitto kuvattiin "pahan valtakuntana".^[27]

Vuonna 1948 Sinisalo avioitui Saara Turkian kanssa. Pari sai 1950-luvun alussa kolme lasta.^[1] Sinisalon tapaan myös Turkia oli tunnetusta vasemmistolaisesta suvusta.^[37]

Sinisalon eno oli SDP:n kansanedustaja Väinö Sinisalo. Näyttelijä Veikko Sinisalo (Väinön poika) oli Taiston serkku.^[38][39]

Sinisalo ei koskaan kuulunut kirkkoon.^[40]

• Kommunistin puheenvuoro. Vallankumouksellisen työväenliikkeen kehityksestä ja näköaloista sekä tavoista ja tavoitteista (1975)
• Niin muuttuu maailma – Muistikuvia ja mielipiteitä (Tammi 1978)
• Vastaus on vasemmistopolitiikka (1980) (Juhani Ruotsalon kirjoittama)
• Päälinjalla. Puheita ja kirjoituksia (1986)
• Sinisalo, Taisto & Korjus, Olli: Väinö Meltti (1898–1964): Ajankuvia itsenäisyytemme ensimmäisiltä vuosikymmeniltä: ”Olen marxilainen demokraatti päämääränä sosialistinen yhteiskunta”: Tutkielma tutkijasta, poliitikosta, kansanedustajasta ja poliittisesta vangista, Kotkan työväenopiston johtajasta, SKDL:n perustajasta ja maaherrasta. Kotka / Helsinki: Kotkan työväenyhdistys / Demokraattinen sivistysliitto, 1998. ISBN 951-97831-0-5

• Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu. Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Edita, 1999. ISBN 951 37 2785 8
• Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma – muistikuvia ja mielipiteitä. Tammi, 1978. ISBN 951 30 4461 0

• Taisto Sinisalon muistokirjoitus Helsingin Sanomissa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Taisto Sinisalo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Taisto Sinisalo Helsingin Senaatintorilla vappuna 1973 Yleisradion Elävä arkisto
• Historiasta käydään kiihkeää taistelua Taisto Sinisalo 1993