Suomalais-ugrilaiset kansat

Virolainen biologi-kirjailija Valdur Mikita on kirjoissaan Kantarellin kuuntelun taito ja Lingvistinen metsä käsitellyt suomalais-ugrilaista ajattelua ja mielentilaa. Mikita näkee, että suomalais-ugrilainen löytää suurille kysymyksille aina heijastuman ympäristöstään. On se sitten metsä tai meri tai vanhan talon piha.^[6] Myös saunomiskulttuuri on vanhastaan yhdistänyt suomalais-ugrilaisia kansoja.^[7]

Suomalais-ugrilaiset kansat voidaan elinvoimaisuutensa perusteella luokitella kolmeen ryhmään^[8]. Luokitteluun vaikuttavat kansan koko sekä nykyinen kansallinen ja kulttuurillinen tila.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat suurimmat suomalais-ugrilaiset kansat unkarilaiset, suomalaiset ja virolaiset. Näillä kansoilla on vakiintunut kansallinen kulttuurielämä ja kulttuuri-instituutiot. Niiden tärkeimmät asuinalueet muodostavat Unkarin, Suomen ja Viron itsenäiset valtiot. Unkarin, suomen ja viron kielet ovat näissä valtioissa kansalliskieliä.

Toisen ryhmään kuuluvat mordvalaiset, marit, udmurtit ja komit. Näihin neljään kansaan kuuluu valtaosa Venäjän noin 2,4 miljoonasta suomalais-ugrilaisesta. Venäjän tasavallat Mordva, Mari, Udmurtia ja Komi ovat näiden kansojen tärkeimmät asuinalueet. Tasavalloissa kansat muodostavat 23–42 prosentin vähemmistön venäläisten ollessa enemmistönä. Toisen ryhmän kansoilla on olemassa tärkeimmät kulttuuri-instituutiot, mutta ne ovat toissijaisessa asemassa suhteessa vastaaviin venäjänkielisiin instituutioihin. Kouluissa äidinkielistä opetusta on saatavilla vain hyvin rajallisesti.

Kolmas ryhmä käsittää pieniä, alle 100 000 hengen kansoja. Niiden perinteinen kulttuuri elää lähinnä kodin piirissä sekä perinteisissä juhlatilaisuuksissa.

Useat suomalais-ugrilaiset kansat ovat historian kuluessa jo hävinneet. Monista on säilynyt tietoa vain venäläisten kronikoiden maininnoissa. Viime aikoina myös paikannimitutkimusta on hyödynnetty yrityksissä selvittää näiden kansojen luonnetta ja vaiheita.

Itämerensuomalaisia kieliä puhuneita kansoja olivat Taipaleentakaiset tšuudit sekä toimalaiset Arkangelin alueella.^[10] Olhavan tšuudit Olhavanjoen seudulla sen sijaan olisivat uusimpien paikannimitutkimusten perusteella puhuneet muihin kuin itämerensuomalaisiin kieliin kuuluneita suomalais-ugrilaisia kieliä.^[11] Molemmat kansat hävisivät viimeistään 1600-luvun aikana tai mahdollisesti jo keskiajalla.

Volgan alueella eläneet merjalaiset, meštšeralaiset ja muromalaiset olivat ilmeisesti läheistä sukua mareille ja mordvalaisille. Nämä kansat sulautuivat venäläisiin keskiajalla.

Samojedeihin kuuluneet juratsit, matorit ja kamassit hävisivät 1800- ja 1900-lukujen aikana.

Muita kansoja ovat olleet Nestorin kronikan, eräiden muiden kronikoiden ja pyhimyselämäkertojen mukaan Novgorodin ja Pihkovan alueen tšuudit, Pinegan yläjuoksun Suran pakanat, Valkeajärven asukkaat, Pinegan varren asukkaat, Vagan varren asukkaat ja Vienansuun asukkaat. Ne ovat kaikki sulautuneet venäläisiin 1400–1500-luvuilla tai ovat joidenkin nykyisten suomalais-ugrilaisten kansojen esi-isiä. Joka tapauksessa nämä kansat ovat ilmeisesti olleet suomalais-ugrilaisia ja heitä on ollut muitakin.^[12]

Suomalaisten tärkein asuma-alue on Suomi. Suomalaisten alaryhmiä Suomen ulkopuolella ovat länsipohjalaiset ja metsäsuomalaiset Ruotsissa, kveenit Norjassa ja inkeriläiset Venäjällä.

Karjalaiset tai Suomen karjalankieliset asuttavat myös Suomea, jossa heitä on viimeisten tutkimusten mukaan jopa 30 000.^[13] Karjalankielisiä asuu myös hieman Ruotsissa.

Virolaisten perinteinen asuma-alue on Viro. Neuvostoliiton miehityksen aikana vuosina 1940–1991 venäläisten maahanmuutto näytti johtavan virolaisten joutumiseen vähemmistöksi omassa maassaan. Viron uudelleenitsenäistyminen pysäytti tämän kehityksen. Viron ja Venäjän rajaseudulla asuvat setukaiset ovat virolaisten ortodoksinen alaryhmä. Virolaisten nyt jo hävinneitä alaryhmiä olivat Latviassa asuneet leivut ja lutsit sekä Pihkovan alueella asuneet Kraasnan virolaiset.

Liiviläiset asuvat Latviassa. Kansan viimeinen perinteinen asuma-alue on ollut Kuurinmaan pohjoiskärki. Liiviläisten väkiluku on laskenut vuosisatojen ajan ja nyt kansa on lähellä häviämistä.

Saamelaisten perinteistä asuinaluetta on pohjoinen Fennoskandia. Saamelaisten alaryhmiä ovat pohjoissaamelaiset (42 500), luulajansaamelaiset (7 000–8 000), piitimensaamelaiset (2 000), eteläsaamelaiset (1 200), uumajansaamelaiset (1 000), kolttasaamelaiset (1 000), kiltinänsaamelaiset (1 000), inarinsaamelaiset (900), turjansaamelaiset (400) ja akkalansaamelaiset (100)^[14][15] Keminsaamelaisten alaryhmä sulautui suomalaisiin 1800-luvun alussa. Kiltinänsaamelaiset, akkalansaamelaiset ja turjansaamelaiset asuvat Venäjällä. Näistä ryhmistä käytetään yhteisnimeä Kuolan saamelaiset. Myös pieni osa kolttasaamelaisista asuu Venäjällä.

Unkarilaiset asuvat Karpaattien altaassa erillään muista suomalais-ugrilaisista kansoista. Unkarilaisia on Unkarin lisäksi runsaasti myös naapurimaissa, erityisesti Romaniassa jossa elää unkarilaisten alaryhmä székelyt.

Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen väestökehitys 1926–2010^[16]

Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen omia kieliä osaavat 2010^[17][18]

Väestönlaskentatietojen perusteella Venäjän suomalais-ugrilaiset kansat näyttävät joutuneen demografiseen syöksykierteeseen. 1970–2010 itsensä suomalais-ugrilaisiksi ilmoittaneiden yhteismäärä on laskenut 3,25 miljoonasta 2,37 miljoonaan eli 27 %. Kehitys on kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin. Stalinin vainojen aikana suomalais-ugrilaisia kieliä käyttänyt älymystö tuhottiin, ja Hruštšovin aikana ajettiin vähemmistökielinen koulutus alas. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset talousvaikeudet ovat myös vaikeuttaneet Venäjän vähemmistökansojen kielen ja kulttuurin asemaa. Omakielisen kirjallisuuden julkaisemisen vähenemistä kuvaa se, että kominkielisiä kirjoja ilmestyi 1930-luvulla vuosittain 200, 2000-luvun alkuvuosina enää parikymmentä, osin ulkomaisella tuella.^[19]

Vuonna 2010 Venäjän suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluviksi ilmoittautuneista keskimäärin vain vähän yli puolet ilmoitti osaavansa kansan omaa kieltä. Lisäksi ilmoitus kielen osaamisesta ei tarkoita että henkilö puhuisi sitä äidinkielenään.

Vielä 1920-luvulla läntisiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvia suomalaisia ja virolaisia asui Venäjällä yhteensä yli 280 000. Viimeisimmässä väestönlaskennassa 2010 näiden kansojen yhteismäärä oli pudonnut vain noin 38 000:een. Tärkeä syy tähän kehitykseen on venäläistymisen lisäksi ollut muuttoliike Suomeen ja Viroon. Hyvin merkittävä Venäjän suomalaisten lukumäärän romahdukseen vaikuttanut tekijä on myös se, että valtaosa Pietarin ympäristössä eläneistä Inkerin suomalaisista eli inkeriläisistä hajotettiin toisen maailmansodan jälkeen eri puolille Neuvostoliittoa. Suuri osa heistä hakeutui lopulta Viroon ja Karjalan tasavaltaan.

Karjalaisten perinteisiä asuma-alueita ovat Karjalan tasavalta ja Tverin alue. Tverin alueelta karjalaiset ovat väestönlaskentatietojen perusteella lähes hävinneet, vaikka heitä oli 1920-luvulla siellä vielä lähes 150 000. Karjalaiset jaetaan perinteisesti kolmeen ryhmään: varsinaiskarjalaisiin, aunuslaisiin eli livviläisiin ja lyydiläisiin. Varsinaiskarjalaiset voidaan lisäksi jakaa edelleen vienankarjalaisiin, eteläkarjalaisiin ja niin sanottuihin tytärkarjalaisiin (tihvinänkarjalaiset, tverinkarjalaiset, valdainkarjalaiset).

Mordvalaiset ovat suurin Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista ja aikaisemmin heitä oli jopa enemmän kuin virolaisia. Väestönlaskennassa mordvalaisiksi ilmoittautuneiden määrä on kuitenkin 40 vuodessa 1970–2010 vähentynyt 1,17 miljoonasta 744 000:een. Mordvalaisten asuma-alue Volgan seudulla on äärimmäisen hajanainen ja vain melko pieni osa kansasta asuu Mordvan tasavallassa. Mordvalaiset jakautuvat kahteen ryhmään, ersäläisiin ja mokšalaisiin. Näillä ryhmillä ei historiallisesti edes ollut omaa yhteistä nimeä.

Marien tärkeimmät perinteiset asuma-alueet ovat Marin tasavalta ja Baškortostan Volgan alueella. Kansa käsittää kolmeen ryhmää, niittymarit, itämarit ja vuorimarit.

Udmurttien perinteinen asuma-alue on Udmurtian tasavalta Volgan sivujoen Kaman varrella. Udmurteista asuu suurempi osa omassa tasavallassaan kuin muista Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista. Besermanit ovat turkkilais-kansoilta vahvoja vaikutteita saanut udmurttien alaryhmä.

Komien perinteisiin asuma-alueisiin kuuluvat Komin tasavalta Petšora-joen alueella sekä Permin aluepiiri. Permin aluepiirissä asuvat komipermjakit muodostavat komien alaryhmän.

Lähellä häviämistä ovat vatjalaiset, inkerikot, enetsit ja nganasanit. Myös vepsäläiset, Venäjän saamelaiset, selkupit, hantit, mansit ja nenetsit ovat vaarassa,^[20][21] vaikka hantien, mansien ja nenetsien lukumäärät ovatkin viime väestönlaskennoissa nousseet. Todennäköisesti syynä ovat olleet toiveet saada erilaisia tukia ilmoittautumalla alkuperäiskansan jäseneksi.

Venäjän suomalais-ugrilaiset kansat alueittain 2010^[22]

• Suomalais-ugrilaiset kansat – mitä, missä, milloin, miksi

• Laakso, Johanna (toim.): Uralilaiset kansat: Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16485-2

• Hajdú, Péter (toim.): Suomalais-ugrilaiset. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1975. ISBN 951-717-068-8
• Hakamies, Pekka: Ison karhun jälkeläiset. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 697) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-717-989-8
• Jokipii, Mauno (toim.): Itämerensuomalaiset: Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Jyväskylä: Atena, 1995. ISBN 951-9362-80-0
• Laakso, Johanna (toim.): Uralilaiset kansat: Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16485-2

• Suomalais-ugrilaiset kielet ja niiden puhujat (Arkistoitu – Internet Archive). M. A. Castrénin seura.
• Alkukoti (Arkistoitu – Internet Archive). Suomalais-ugrilaisiin kieliin ja kansoihin keskittyvä lehti.