Pink Floyd

Pink Floyd perustettiin Lontoossa vuonna 1965. Alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja-kitaristi Syd Barrett, basisti Roger Waters, kosketinsoittaja Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Kolme viimeksi mainittua olivat arkkitehtuuriopiskelijoita. Barrett opiskeli taidetta ja tunsi Watersin jo lapsuudesta. Yhtyeen nimen taustalla olivat amerikkalaiset bluesmuusikot Pink Anderson ja Floyd Council.^[1] Yhtyeen johtajana toimi alkuvuosina Barrett.^[2]

Pink Floyd konsertoi alusta saakka aktiivisesti. Ensimmäisissä konserteissaan yhtye esitti lähinnä blues- ja R&B-standardeja. Lainakappaleista koostuneen settinsä lopuksi yhtye alkoi esittää pitkiä ja huumeista vaikutteita ottaneita psykedeelisiä improvisaatioita, mikä vei yhtyeen musiikkia kokeellisempaan avantgardistiseen suuntaan.^[1][3] Omalaatuinen tyyli toi yhtyeelle suosiota Lontoon musiikkipiireissä, ja vuonna 1967 yhtye sai EMI:ltä levytyssopimuksen. Ensimmäinen single ”Arnold Layne” ilmestyi maaliskuussa. Se nousi brittilistalla 20 suosituimman joukkoon, vaikka jotkin radiokanavat kielsivät transvestismista kertoneen kappaleen soittamisen.^[1]

Toinen single ”See Emily Play” menestyi vielä paremmin ja kohosi kymmenen suosituimman joukkoon. Samana vuonna ilmestyi yhtyeen ensimmäinen täyspitkä albumi. Kokeellinen The Piper at the Gates of Dawn nousi albumilistalla sijalle kuusi ja muodostui Pink Floydin lopulliseksi läpimurroksi.^[1]

Barrett käytti yhtyeen alkuvuosina runsaasti huumeita. Pian ensialbumin julkaisun jälkeen hän alkoi oireilla psyykkisesti ja yhtyeeseen otettiin konserttikitaristiksi David Gilmour. Barrettin oli aluksi tarkoitus jatkaa kappaleiden kirjoittamista ja äänittämistä, mutta hän jätti yhtyeen pian Gilmourin liittymisen jälkeen. Myös managerit hylkäsivät sekasortoisessa tilassa olleen yhtyeen.^[1]

Barrettin lähdön jälkeen yhtye jatkoi toimintaansa Gilmour pääasiallisena kitaristinaan. Taiteelliseksi johtajaksi nousi basisti Roger Waters. Samalla yhtyeen tyyli alkoi kehittyä progressiiviseen suuntaan. Vuoden 1968 albumilla A Saucerful of Secrets oli vielä mukana Barrettin kirjoittama kappale. Se oli ensimmäinen Pink Floydin albumi, jonka kansitaiteen suunnitteli levynkansiin erikoistunut Hipgnosis-työryhmä. Vuonna 1969 ilmestyi Pink Floydin tekemä ääniraita More-elokuvaan ja myöhemmin samana vuonna kaksois-LP Ummagumma. Jälkimmäisen julkaisi progressiiviseen rockiin erikoistunut Harvest Records. Sekä konsertti- että studioäänityksiä sisältänyt albumi nousi Britanniassa listojen kärkipäähän ja saavutti ensimmäistä kertaa menestystä myös Yhdysvalloissa.^[1]

Vuoden 1970 albumi Atom Heart Mother oli Pink Floydin ensimmäinen listaykkönen kotimaassaan. Yhtyeen jäsenten lisäksi kappaleiden kirjoittamiseen osallistui säveltäjä Ron Geesin. Yhtye tuki albumia pitkällä kiertueella.^[1] Seuraavana vuonna ilmestyneellä Meddlellä yhtye käytti entistä enemmän hyväksi studion mahdollisuuksia. Vuoden 1972 Obscured by Clouds oli ääniraita Barbet Schroederin elokuvaan La Vallée. Myös se sisälsi paljon studioteknisiä kokeiluja.^[1]

Vuoden 1973 albumi The Dark Side of the Moon muodostui Pink Floydin suosituimmaksi. Huolellisesti tuotetun albumin menestystä auttoi singlejulkaisu ”Money”. Albumi nousi Billboardin listan ensimmäiseksi ja pysyi listalla yhteensä 741 viikkoa. Brittilistalla se oli parhaimmillaan toinen. Albumin kappaleista tuli klassisen rockin radiokanavien vakio-ohjelmistoa ja taiteellisesti kunnianhimoisen rockin perusmalleja.^[1]

The Dark Side of the Moonin jälkeen Pink Floyd aloitti Household Objects -nimisen hankkeen, jonka musiikki oli tarkoitus tuottaa kodinkoneilla ja muilla arkisilla esineillä. Kiertueella yhtye päätyi kuitenkin palaamaan perinteisempään rock-musiikkiin. Vuonna 1975 ilmestynyt Wish You Were Here ja erityisesti sen 25-minuuttinen ”Shine On You Crazy Diamond” -kappale olivat kunnianosoituksia Syd Barrettille. Household Objectsin teemasta oli mukana vain albumin avaava, kosteita sormia viinilasin reunalla pyörittämällä tuotettu humina.^[4] Albumi menestyi hyvin ja oli listaykkönen sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Kokonaismyyntiluvut jäivät kuitenkin The Dark Side of the Moonia heikommiksi. Wish You Were Heren kiertueella yhtye soitti myös paljon ennenjulkaisematonta materiaalia, joka myöhemmin muodosti vuoden 1977 albumin Animalsin pohjan.^[1] Aiheensa albumi sai George Orwellin Eläinten vallankumouksesta ja Jonathan Swiftin satiireista.^[3]

Animalsin kiertueella Roger Waters joutui riitoihin yleisön kanssa ja sylkäisi häiritsevästi käyttäytyneen fanin päälle. Tapaus muodosti pohjan vuonna 1979 ilmestyneelle The Wallille, joka oli henkisesti vammautuneesta rocktähdestä kertova elämäkerrallinen rock-ooppera. Kosketinsoittaja Richard Wright erotettiin yhtyeestä The Wallin äänitysten aikana, mutta hän soitti albumilla ja kiertueella palkattuna muusikkona. Bob Ezrinin tuottamasta albumista tuli yksi yhtyeen suosituimmista, ja se pysyi listoilla pitkälle 1980-luvun puolelle. Myös singlejulkaisu ”Another Brick in the Wall Pt. 2” nousi listaykköseksi.^[1] Albumin menestys osoitti, että progressiivisen rockin suosion laskusta ja punk-yhtyeiden esiinmarssista huolimatta Pink Floyd kykeni säilyttämään suosionsa ja taiteellisen vapautensa.^[5]

The Wallin promootiokiertueella lavalle rakennettiin kappaleiden aikana muuri, ja konsertin jälkipuoliskolla yhtye soitti muurin takana. Konsertit saavuttivat legendaarisen maineen, vaikka kiertue ei vieraillutkaan kovin monessa suurkaupungissa. Vuonna 1982 ensi-iltansa saanut The Walliin perustunut elokuva menestyi myös hyvin.^[1]

Suosiosta huolimatta yhtyeen ilmapiiri huononi.^[1] Vuonna 1983 ilmestynyt The Final Cut tehtiin ilman Wrightia.^[6] The Wallin tavoin se käsitteli pitkälti Watersin omaa elämää. Sen kaupallinen menestys jäi kuitenkin selvästi aiempaa huonommaksi, mikä kiristi yhtyeen jäsenten välejä entisestään. Waters arveli Pink Floydin hajoavan ja jätti yhtyeen. Ensimmäinen sooloalbumi The Pros and Cons of Hitch Hiking (1984) perustui Watersin vuonna 1978 esittämään ideaan, jonka muut Pink Floydin jäsenet olivat kuitenkin hylänneet.^[1]

Gilmour ja Mason päättivät jatkaa toimintaa Pink Floydin nimellä, jolloin Waters haastoi heidät oikeuteen. Juttu tuomittiin kuitenkin Gilmourin ja Masonin hyväksi, ja vuonna 1987 he julkaisivat A Momentary Lapse of Reason -nimisen albumin. Pääasiallisena säveltäjänä toimi Gilmour.^[1] Myös Wright palasi yhtyeeseen.^[7] Albumi myi hyvin, singlejulkaisu ”Learning to Fly” nousi listoille useissa maissa ja maailmankiertue oli menestyksekäs. Albumin arvostelut olivat kuitenkin melko kielteisiä.^[1]

Taloudellinen menestys antoi Gilmourille ja Masonille mahdollisuuden pitää taukoa säännöllisestä levyttämisestä. Seuraava Pink Floydin albumi The Division Bell ilmestyi vasta 1994. The Division Bell sai edeltäjäänsä parempia arvosteluja. Kiertueella yhtye esitti The Dark Side of the Moonin kokonaisuudessaan, ja konsertit vetivät suuria yleisöjä. Kiertueen jälkeen yhtye käytännössä lopetti toimintansa, ja David Gilmour suuntasi soolouralle. Vuonna 1996 Pink Floyd pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.^[1]

Hajoamisen jälkeisinä vuosina Pink Floydin albumit julkaistiin remasteroituina uusintapainoksina useaan otteeseen. Vuosien mittaan yhtyeen jäsenet myös sopivat avoimet riitansa. Vuonna 2005 yhtyeen kuuluisin kokoonpano esiintyi Live 8 -hyväntekeväisyyskonserteissa. Tämä herätti huhuja yhtyeen paluusta, minkä Gilmour kuitenkin kiisti. Waters vastasi kysyntään esittämällä soolokonserteissaan kokonaisuudessaan sekä The Dark Side of the Moonia että The Wallia.^[1]

Alkuperäinen laulaja Syd Barrett kuoli vuonna 2006 syöpään. Richard Wright menehtyi kaksi vuotta myöhemmin samaan sairauteen.^[1]

Vuonna 2014 ilmestyi Pink Floydin ensimmäinen studioalbumi 20 vuoteen. The Endless River koostui The Division Bellin sessioissa äänitetystä materiaalista, joka oli aikanaan jäänyt käyttämättä. Suurin osa albumin musiikista oli instrumentaalista, ja erityisesti Wrightin kosketinsoittimet olivat albumilla esillä. Mukana oli kuitenkin myös uutta Gilmourin ja Masonin äänittämää materiaalia.^[1] Vuonna 2015 yhtye ilmoitti lopettavansa toimintansa lopullisesti.^[8]

Yhtye julkaisi kuitenkin vielä vuonna 2022 singlen ”Hey, Hey, Rise Up!” Ukrainan ja Venäjän välisen konfliktin vuoksi. Uudella singlellä soittavat Gilmoirin ja Masonin lisäksi yhtyeen livekokoonpanossa 1980-luvulta soittanut basisti Guy Bratt sekä Nitin Sawhney kosketinsoittimissa. Singlen lauluraita on ukrainalaisen BoomBox-yhtyeen laulajan Andriy Khlyvnyukin sosiaalisessa mediassa julkaisemalta videolta.^[9]

Lokakuussa 2024 Pink Floyd myi Sonylle tallenneoikeudet yhtyeen äänitettyyn tuotantoon ja nimeen 400 miljoonalla dollarilla eli reilulla 361 miljoonalla eurolla.^[10]

Pink Floydin virallisten verkkosivujen mukaan yhtyeen albumeja on myyty yli 250 miljoonaa kappaletta. Yksinomaan The Dark Side of the Moonia on myyty noin 45 miljoonaa kappaletta, mikä tekee siitä populaarimusiikin historian kolmanneksi menestyneimmän levytyksen.^[2] Se on 1970-luvun progressiivisen rockin tunnetuimpia albumeja.^[3] 1970-luvun alussa huomattavaa menestystä nauttineista progressiivisista rockyhtyeistä Pink Floyd kykeni ainoana säilyttämään asemansa, kun lajityypin suosio vuosikymmenen puolivälin jälkeen laski.^[11]

Stephen Thomas Erlewinen mukaan ”jotkin yhtyeet muuttuvat synonyymiksi soundille tai tyylille, ja Pink Floyd on tässä seurassa omassa luokassaan. Jo pelkkä yhtyeen nimi tuo mieleen jotain erityistä: monimuotoinen, kaikuva, tajuntaa laajentava soundi, joka manaa esiin avaruuden syöverit.” Erlewinen mukaan yhtyeen musiikkia ihailevat niin ”kitaraan hurahtaneet hevarit”, elektronisesta musiikista nauttivat hipit kuin audiofiilitkin. The Dark Side of the Moonin kuuntelemista Erlewine pitää tärkeänä aikuistusmisriittinä vakavammasta musiikista kiinnostuneille teini-ikäisille.^[1] Encyclopedia of Science Fictionin mukaan The Wall on 1970-luvun merkittävimpiä dystopioita.^[3]

Pink Floydista tuli vuonna 2016 toinen yhtye, joka sai Britanniassa oman postimerkkinsä. Ensimmäinen oli ollut The Beatles vuonna 2007.^[12]

Neljä Pink Floydin albumia – The Piper at the Gates of Dawn (1967), The Dark Side of the Moon (1973), Wish You Were Here (1975) ja The Wall (1979) – valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään^[13].

AllMusic-sivuston mukaan yhtyeen musiikin lajityyppejä olivat albumirock, taiderock, psykedeelinen rock, progressiivinen rock ja hard rock. Sanoitusten keskeisimmäksi aiheeksi mainitaan ihmisen psykologia: minuus, mieli, muisti ja tunteet. 1970-luvun albumeillaan yhtye käsitteli myös hulluutta, vieraantumista, narsismia ja yhteiskuntaa.^[1] Encyclopedia of Science Fictionin (2019) mukaan Pink Floyd käytti ”avaruutta ja aikaa symboleina ihmismielen luhistumiselle”.^[3]

Perustamisvaiheessaan Pink Floyd oli bluesyhtye.^[1] Musiikkiin tuli kuitenkin nopeasti pitkiä instrumentaaliosuuksia, jazz-vaikutteisia improvisaatioita ja vaikutteita avaruusrockista.^[1][3] Psykedeeliset konsertit ottivat usein vaikutteita huumeista.^[3] Myös hyvinpukeutuvien ja akateemisesti koulutettujen jäsenten julkisuuskuva poikkesi tyypillisistä hippi- ja bluesyhtyeistä.^[14]

Varsinkin alkuvuosinaan Pink Floyd esitti psykedeelistä rockia. Kappaleet olivat usein pitkiä, jopa 20-minuuttisia, ja sävellykset polveilevia. Vuoden 1971 Meddlestä alkaen yhtyeen musiikki muuttui hillitympään ja tunnelmallisempaan suuntaan.^[3] 1970-luvun albumeillaan yhtye teki paljon erilaisia studioteknisiä kokeiluja.^[1] Pink Floydin tuolloisia albumeja kuvaillaan usein progressiiviseksi rockiksi.^[3] Joissakin kappaleissa oli sävyjä myös funk rockista.^[15]

Musiikkitoimittajat Don & Jeff Breithaupt (2014) nimeävät Pink Floydin The Wallin 1970-luvun lopulla suurta suosiota nauttineen progressiivisen popin huipentumaksi. Samalla albumi kuitenkin merkitsi klassisesta musiikista ammentaneen, taiteellisesti kunnianhimoisen rockin joutsenlaulua: 1980-luvun populaarimusiikkia hallitsivat selvästi kaupallisemmat tyylilajit.^[11]

Richard Wright erotettiin virallisesti Pink Floydista 1979, mutta vuosina 1979–1981 hän oli mukana esiintymisissä palkattuna muusikkona. Heinäkuussa 2005 yhtye esiintyi tässä kokoonpanossa Lontoossa Live8 -konsertissa. Kokoonpano on toiminut albumeilla A Saucerful of Secrets, Music from the Film More, Ummagumma, Atom Heart Mother, Meddle, Obscured by Clouds, Dark Side of the Moon, Wish You Were Here, Animals ja The Wall.

• Nick Mason – rummut
• Richard Wright – koskettimet, laulu (k. 2008)
• Roger Waters – basso, laulu
• David Gilmour – kitara, laulu

Pääartikkeli: Pink Floydin diskografia

Studioalbumit

• The Piper at the Gates of Dawn (1967)
• A Saucerful of Secrets (1968)
• More (1969)
• Ummagumma (1969)
• Atom Heart Mother (1970)
• Meddle (1971)
• Obscured by Clouds (1972)
• The Dark Side of the Moon (1973)
• Wish You Were Here (1975)
• Animals (1977)
• The Wall (1979)
• The Final Cut (1983)
• A Momentary Lapse of Reason (1987)
• The Division Bell (1994)
• The Endless River (2014)

• The Man and the Journey (1969) – Music from the Film More ja Ummagumma
• Eclipse (A Piece for Assorted Lunatics) (1972) – The Dark Side of the Moon
• Dark Side of the Moon (1973) – The Dark Side of the Moon
• 1974 French Summer Tour (1974)
• 1974 British Winter Tour (1974)
• nimeämätön lyhyt kiertue (1975)
• Wish You Were Here (1975) – Wish You Were Here, Dark Side of the Moon
• In the Flesh (1977) – Animals
• The Wall (1980–81) – The Wall
• A Momentary Lapse of Reason (1987–1989) – A Momentary Lapse of Reason
• The Division Bell (1994) – The Division Bell

Pink Floyd on esiintynyt Suomessa kerran, Lahden suurhallissa 10. kesäkuuta 1989.^[17] Heidän oli tarkoitus esiintyä myös Helsingin olympiastadionilla 1. syyskuuta 1994, mutta konsertti peruutettiin.^[18]

Roger Waters on esiintynyt Hartwall Arenalla Helsingissä vuosina 2002, 2011 ja 2018. Nick Mason esiintyi Saucerful of Secrets -yhtyeensä kanssa Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 2022.^[17]

• Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. (Uudistetun laitoksen toimittanut Philip Hall) London: Cassell, 2008. ISBN 978-1-84403-624-0 (englanniksi)

• Nyman, Jake: ”Pink Floyd”, Rocktieto. Osa 3 N–Z, s. 66–72. (Soundi-kirja 16) Pirkkala: Fanzine Oy, 1982. ISBN 951-99372-4-2
• Schaffner, Nicholas: Pink Floydin odysseia. ((Saucerful of Secrets. The Pink Floyd Odyssey, 1991/2005.) Jälkisanat: Michael Heatley. Suomentanut J. Pekka Mäkelä) Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-0-31836-1
• Shirley, Ian: Pink Floyd. Koko ura. ((Pink Floyd Revealed, 2009.) Teksti: Ian Shirley. Suomennos: Maija-Kaisa Myllymäki ja Marko Saarinen) Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2009. ISBN 978-952-492-278-4

• Yhtyeen viralliset sivut. (englanniksi)
• The Pink Floyd Hyperbase. (englanniksi)
• Brain Damage. (englanniksi)
• Pink Floyd Community. (englanniksi)
• Pink Floyd Fan Page by Hokafloyd (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)