Operaatio Nasr

Iranin Khuzistanin alue oli useiden Iranin käynnistämien vastahyökkäysten painopiste Irakin–Iranin sodan aikana. Irakilaiset hyökkäsivät alueella iranilaisia vastaan pohjoisessa Šushin-Dezfulin rintamalla, minkä lisäksi he piirittivät Abadania. Iranilaiset pitivät rintamaosuutta Susangerdin (arab. Khafajiya‎) sektorilla Irakin rintamalinjan heikoimpana kohtana, jota vastaan tehtävä hyökkäys saattaisi johtaa irakilaisten puolustuslinjan romahtamiseen, sekä vaikeuttaa heidän etenemistään Abadanin ja Dezfulin suunnilla. Myös maantieteen Susangerdin alueella uskottiin suosivan iranilaisia. Seutu oli Karkhejoen halkomaa suota, jonne irakilaisten oli vaikeaa tuoda joukkojaan.^[1]

Iranilaiset olivat tammikuussa 1981 suunnitelleet irakilaisten valtaamien alueiden vaiheittaista takaisinvaltausta. Sodanjohto vastusti aikeita tehdä hyökkäyksiä ennen kevättä, jotta asevoimien olisi mahdollista toteuttaa uudellenkokoamista, kaluston korjausta, parantaa viestiyhteyksiä tavallisten asevoimien ja vallankumouskaartin välillä, sekä odottaa kuivempia kelejä ja parempaa säätä. Iranin uskonnollinen johto halusi kuitenkin nopeasti vähintään symbolisen voiton irakilaisista hiljentääkseen hallintoon kohdistettua kritiikkiä, jota nostattivat Iranin Kurdistanissa ja Azerbaidžanissa syttyneet levottomuudet ja kapinat. Uskonnollinen maan johto sai tahtonsa läpi ja sodanjohto alkoi nopeasti suunnitella operaatiota, joka sai nimen Hoveyzeh^[2] tai Nasr.^[1]

Hoveyzeh oli irakilaisten valtaama pikkukaupunki, joka oli iranilaisten vastahyökkäyksen tavoite. Vastahyökkäystä varten luotiin uusi 88. panssaridivisioona, jonka käytössä oli kaikkiaan 280 Chieftain-panssarivaunua^[2], sekä M60-panssarivaunuja^[1]. Panssaridivisioona johti hyökkäystä, jota tuki 55. maahanlaskuprikaati^[2] ja tuntematon määrä vallankumouskaartin joukkoja^[1]. Varalla oli vielä 16. panssaridivisioona, joka olisi varalla jatkamaan hyökkäystä, kunhan Hoveyzeh saataisiin vallattua. Valtauksen jälkeen iranilaiset kääntyisivät kohti etelää, jossa näin uhattaisiin irakilaisen 5. mekanisoidun divisioonan asemia ja pakotettaisiin se vetäytymään. Tällöin iranilaiset 21. ja 77. mekanisoidut divisioonat murtaisivat Abadainin piirityksen. Iranilaisten heikkoutena oli kuitenkin etenkin sen hyökkäystä johtavan panssaridivisioonan tiedustelujoukkojen, mekanisoidun jalkaväen ja tykistön puute.^[2] Irakilaisten asemia hyökkäyssuunnalla Karkhejoen varrella puolusti kenraali al-Durin komentama^[2] 9. panssaridivisioona.^[1]

Iranilaiset alkoivat liikkua hyökkäsasemiinsa kylmänä ja sumuisena yönä 5. tammikuuta 1981. Hyökkäys käynnistyi kolmelta suunnalta aamulla. Irakilaiset oli yllätetty ja iranilaisten onnistui edetä joitakin kilometrejä irakilaisten asemiin.^[1] Iranilaisten hyökkäystä hidasti tarve käyttää teitä soisen maaston takia. He olviat kaikien lisäksi itse aikaisemmin tulvittaneet ympäröivää maaseutua irakilaisten etenemisen vaikeuttamiseksi. 88. panssaridivisioonan eteneminen muuttui pitkäksi noin 15 kilometriä pitkäksi jonoksi maantiellä kohti Susangerdia. Jonoa suojasivat iranilaiset Cobra-helikoperit.^[2] Irakilaista 3. armeijakuntaa komentanut kenraaliluutnantti al-Nuaimi oli kuitenkin ennakoinnut jonkinlaista suurempaa iranilaista hyökkäystä ja irakilaisten onnistui nopeasti ryhmittäytyä uudelleen. He saivat tuekseen 10. panssariprikaatin, joka tunnettiin Irakin armeijan parhaimmistoon kuuluneena yksikkönä ja joka oli varusteltu uusin T-72-panssarivaunuin.^[1] 9. panssaridivisioona oli saanut vahvistuksia myös T-62-panssarivaunuin varustellulta 3. divisioonalta. Yhteensä irakilaisilla oli noin 240 panssarivaunua ja 60 muuta panssariajoneuvoa.^[2]

Irakilainen 9. divisioona sai tehtäväkseen käynnistää vastahyökkäys.^[2] Hyökkäys alkoi illalla 5. tammikuuta ja iranilaiset joutuivat vetäytymään 1,5–2 kilometriä.^[1] Taistelut jatkuivat seuraavana päivänä, jolloin käytiin suurimmat panssaritaistelut sitten jom kippur -sodan. Irakilaiset teeskentelivät ensin vetäytyvänsä, mikä sai iranilaiset seuraamaan irakilaisia väijytykseen. Irakilaiset panssarivaunut avasivat tulen eteneviä iranilaisia vastaan valmistellusita asemistaan. Useat iranilaiset ajoneuvot jäivät jumiin maastoon niiden yrittäessä ajaa irakilaisten asemien ohi. Iranilainen 88. panssaridivisioona menetti noepasti lähes panssariprikaatin verran panssarivaunujaan, mutta sen komentajat jatkoivat etenemisen yrittämistä aamulla 7. tammikuuta. Irakilaiset kohdistivat eteneviin iranilaisiin kiivasta tykistötulta, mutta joidenkin iranilaisten Chieftain-panssarivaunujen onnistui silti edetä ja avata tuli irakilaisia T-62- ja T-55-panssarivaunuja vastaan. Samaan aikaan iranilaiset Cobra- ja Gazelle-helikoperit tulittivat irakilaisia ohjuksilla. Yhteenotot päättyivät pimeyden laskiessa. Molemmat osapuolet olivat kärsineet suurin piirtein kolmen panssaripataljoonan tappiot.^[2]

Iranilaisten johto kuvitteli edelleen voiton olevan mahdollinen ja irakilaisten olevan lähes murtumispisteessään. He käynnistivät kolmannen hyökkäyksensä aamulla 8. tammikuuta. Kolmaskaan hyökkäys ei onnistunut, joskin tappiot olivat hieman edellisiä hyökkäyksiä pienemmät. Lopulta 88. panssaridivisioonan oli vetäydyttävä.^[2]

Operaatio Nasr oli huomattava tappio iranilaisille. He olivat menettäneet 214 Chieftain-panssarivaunua, sekä 8 Cobra-helikoperia. Irakilaiset olivat samaan aikaan menettäneet noin 100 T-55- ja T-62-panssarivaunua.^[2] Irakilaisten mukaan noin 5 000 iranilaista oli kaatunut. Irakilaisille taistelun voitto oli huomattava taistelutahdon nostattaja.^[1] Irakilaiset käyttivät taistelua myös mediavoittona. Toimittajia kierrätettiin taistelukentällä kuvaamassa tuhottuja panssarivaunuja ja alasammuttuja helikoptereita.^[2] Sadam Hussein teki sodan ensimmäiset vieraillut eturintamalla käyden esimerkiksi 9. panssaridivisioonan esikunnassa. Taistelu oli myös ensimmäinen irakilaisten uusien T-72-panssarivaunujen taistelukosketus. Irakilaiset itse kehuivat vaunujen kuykyjä iranilaisten panssarivaunuja vastaan. Taistelu oli myös osoittanut irakilaisen logistiikan kykyjä sen armeijan liikutellessa suuria panssaroituja ja mekanisoituja osastoja. Samaan aikaan iranilaisten kyky toteuttaa vastaavia operaatioita Khuzistanin suunnalla oli heikenynyt huomattavasti, joskin taisteluja edeltänyt pattitilanne jatkui operaation epäonnistumisesta huolimatta pitkälti ennallaan.^[1]