Oiva Willamo

Willamon vanhemmat olivat kauppias Johannes Willamo (aik. Wilander) ja Johanna Mathilda Friman. Hänet vihittiin ensimmäisen kerran avioliittoon vuonna 1922 Hellin Maria Haaralan kanssa, joka kuoli vuonna 1938, ja toisen kerran vuonna 1944 kirjailija Annikki Kariniemen kanssa.^[1][2] Hänen nuorempi veljensä oli elokuvatuottaja Armas Willamo.

Willamo kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta vuonna 1911 ja liittyi Eteläsuomalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi vuosina 1911–1914 Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla sekä Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan maanviljelys-taloudellisella osastolla. Hän kävi Sotakorkeakoulun komentajakurssin vuosina 1926–1927. Nuoruudessaan hän kuului myös Voimaliittoon.^[1][2]

Willamo oli yksi ensimmäisistä vapaaehtoisista, joiden päämääränä oli sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 3. maaliskuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 1. komppaniaan. Myöhemmin Willamo sijoitettiin Kuninkaallisen preussilaisen jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan, josta hänet komennettiin 4. syyskuuta 1915 värväys- ja etappitehtäviin Ruotsiin. Siellä hän toimi Seittenkarin, Tornionjoen ja Haaparannan etappiasemilla. Hän palasi takaisin komppaniaansa Saksaan 20. tammikuuta 1916. Hänet komennettiin 4. toukokuuta 1916 Saksan meriesikunnan erikoiskursseille Berliiniin, mistä hänet komennettiin toukokuussa 1916 erikoistehtäviin Ruotsiin ja Suomeen.^[1][2]

Pääartikkeli: Kilpisjärven pamaus

Willamo kuului nelimiehiseen jääkäriryhmään, johon hänen lisäkseen kuuluivat Juho Heiskanen, Ilmari Relander ja Armas Suvirinne. He räjäyttivät kesäkuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä vuonna 1916 Siilastuvassa Kilpisjärven rannalla sijainneet suuret venäläiset ammus- ja sotilastarvikevarastot.^[3] Tällä matkalla hän joutui myöhemmin 28. heinäkuuta 1916 Kajaanissa poliisien ja santarmien pidättämäksi, mutta onnistui pakenemaan heiltä. Pidätystä peläten Willamo matkusti elo–syyskuun vaihteessa Ruotsiin ja vielä saman kuukauden lopulla Saksaan Berliiniin, missä hän otti osaa toistamiseen erikoiskursseille. Pataljoonan yhteyteen hän palasi vuosien 1916–1917 vaihteessa, ja hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hänet siirrettiin pioneerikomppaniaan 7. elokuuta 1917. Willamo osallistui vuonna 1917 Libaussa (Liepāja, Latvia) järjestetylle moottoriveneenkuljettajakursseille. Hänet komennettiin erikoistehtäviin Pohjois-Suomeen 28. joulukuuta 1917, minne hän matkusti Stettinistä merimiehenä Tukholmaan ja sieltä edelleen Haaparannalle.^[1][2]

Katso myös: Suomen sisällissota

Willamo siirtyi Haaparannalta Tornioon 31. tammikuuta 1918 ja liittyi 2. helmikuuta 1918 oberzugführer Friedel Jacobssonin komennuskuntaan, jonka mukana otti osaa Tervolan taisteluun ja 6. helmikuuta 1918 Tornion Iisakankasarmin valtaukseen. Torniosta hänet määrättiin kouluttamaan ja järjestämään Rovaniemelle alueen paikallisia suojeluskuntajoukkoja, joita käytettiin myöhemmin jääkäriluutnantti Aarne Mannisen komentamassa Oulun krenatööripataljoonan 2. komppaniassa.^[4] Rovaniemeltä Willamo komennettiin ylipäällikkö Mannerheimin käskyllä Kuolajärvelle 5. maaliskuuta 1918, missä hänen tehtäväkseen tuli muodostaa ja järjestää paikalliset suojeluskuntajoukot vahvennettuna Rovaniemeltä tuomillaan rovaniemeläisillä ja kemijärveläisillä suojeluskuntajoukoilla. Hän toimi sitten näin muodostetun Kuolajärven pataljoonan komentajana. Pataljoona jaettiin neljään komppaniaan, joista yksi oli konekiväärikomppania. Konekiväärikomppanian johtajana toimi jääkärivänrikki Väinö Sellgrén, muut komppanianpäälliköt olivat jääkäriyliluutnantti Lauri Stark sekä jääkärivänrikit Pietari Autti ja Jalmari Id. Pataljoonan ensisijaisena tehtävänä oli torjua Muurmannin alueelle talven aikana koottu ja sieltä käsin Suomen puolelle operoiva noin 2 500 miehen vahvuinen punakaartilaisjoukko.^[5] Willamo osallistui Suomen sisällissodan aikana Koillisrintaman sotatoimiin Vienan Karjalassa, muun muassa Tuntsan kylän valtaukseen sekä Kivisalmen ja Kilislammen taisteluihin.^[1][2]

Willamo toimi sisällissodan jälkeen Sallan rykmentin Kuolajärven pataljoonan komentajana, josta hänet määrättiin edelleen 20. heinäkuuta 1918 alkaen Lapin I rajavartiopataljoonan 13. ryhmän päälliköksi. Lapin ryhmän esikuntapäälliköksi hänet nimitettiin 7. lokakuuta 1918. Lapin ryhmässä hänet siirrettiin edelleen 20. joulukuuta 1918 alkaen 4. komppanian ja 1. huhtikuuta 1919 alkaen 1. komppanian päälliköksi.^[1][2] Lapin rajavartioston talouspäällikön tehtävät hän vastaanotti 1. lokakuuta 1920, mistä tehtävästä hän siirtyi Lapin rajavartioston komentajaksi ja rajakomendantiksi jääkärimajuri Kurt Martti Walleniuksen tilalle 30. syyskuuta 1921.^[6]

Willamo osallistui talvisotaan Erillisen pataljoona 16:n komentajana ja myöhemmin Lapin Ryhmän komentajan K. M. Walleniuksen apulaisena sekä Osasto Willamon komentajana.^[2]

Välirauhan aikana hän toimi 11. Divisioonan virkaatekevänä komentajana ja myöhemmin Jalkaväkirykmentti 32:n komentajana, mistä tehtävästä hänet siirrettiin Rajavartiosto 6:n komentajaksi ja edelleen rajavartiostojen päälliköksi.^[2]

Jatkosodan kynnyksellä Mannerheim määräsi eversti Willamon yhteysupseeriksi saksalaisten XX Armeijakunnan esikuntaan (AOK), vaikka kyseessä oleva tehtävä olisi kuulutun kenraalikuntaan kuuluvalle, mutta Mannerheim katsoi Willamon Pohjois-Suomen tuntemuksen ajavan arvojärjestyksen edelle.^[7] Myöhemmin hän toimi yhteysesikunta Roi:n komentajana aina Lapin sodan alkuun saakka.^[2] Kyseistä tehtävää hoitaessaan Willamo kutsuttiin päämajaan antamaan tilannearvio 26. lokakuuta 1941, jolloin hän arvosteli muun muassa ankarasti kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorstia saamattomaksi. Toisaalta hän kehui armeijakuntien komentajia, joilla oli ilmeisiä hankauksia Falkenhorstin kanssa, mistä syystä XXXIV AK:n komentaja ratsuväenkenraali Hans Feige siirtyi tehtävästään syrjään.^[8]

Willamo toimi isäntänä SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin Pohjois-Suomen vierailulla alkuvuonna 1942, jolloin Himmler tarkasti Kiestingin joukot. Willamo myös saunotti Himmlerin, jonka hän vielä muisti ja otti puheeksi Mannerheimin vastavierailulla Saksassa 27. kesäkuuta 1942.^[9]

Sotien jälkeen Willamo toimi Erillisen Rajavartioston komentajana, josta hänet siirrettiin Pääesikuntaan erikoistehtäviin vuonna 1945 ja oli tehtävässä kunnes erosi vuonna 1947 vakinaisesta palveluksesta. Hänet haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.^[2]

Willamo toimi suomalais-venäläisen neljännen paikallisen rajantarkastuskomission puheenjohtajana vuosina 1922–1926 ja 1928–1939 ja oli valtion kulokomitean jäsenenä vuosina 1924–1926 ja toimi Tuntsajoen uitontarkastajana vuodesta 1930 alkaen. Willamo toimi myös valtioneuvoston asettaman Lapin taloudellisten olojen parantamista suunnitelleen komitean jäsenenä vuosina 1935–1938 ja oli yksi Helsingin jalkapalloklubin perustajista vuonna 1907. Hän oli myös yksi Ounasvaaran hiihtoseuran perustajista ja monivuotinen puheenjohtaja sekä kunniapuheenjohtaja. Hän toimi myös Suomen matkailijayhdistyksen Rovaniemen paikallisosaston ja Ounasvaaran Ladun puheenjohtajana ja oli useiden urheiluseurojen kunniapuheenjohtaja.^[1][2]

• Anttala, Esa: Talvisota. Karisto, Hämeenlinna 2003.
• Donner, K. – Svedlin, Th. – Nurmio, H. (toim.): Suomen vapaussota I-VIII. Gummerus Jyväskylä 1927.
• Suomalainen, J. – Sundvall, J. – Olsoni, E. – Jaatinen, A. (toim.): Suomen jääkärit osa I. Oy Sotakuvia Kuopio 1933.
• Suomen jääkärien elämäkerrasto. Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV. WSOY Porvoo 1938.
• Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975. Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV. Vaasa 1975. ISBN 951-99046-8-9.
• Tuompo, W. E.: Päiväkirjani päämajasta 1941–1944. Porvoo: WSOY, 1968.
• Uola, Mikko: Maa ponteva Pohjolan äärillä on: Lapin suojeluskunta-, lotta- ja sotilaspiirit. Gummerus Jyväskylä 2005. ISBN 952-91-8449-2.
• Uola, Mikko: ”Willamo, Oiva (1887–1967)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 549–550. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 Teoksen verkkoversio.