Maanhankintalaki

Poliittisesti maanhankintalaki ei kielipolitiikkaa lukuun ottamatta aiheuttanut erityisen suuria intohimoja. Laki haluttiin tuoda kuitenkin eduskuntaan ennen vuoden 1945 vaaleja, sillä vaalienjälkeisiä puoluesuhteita oli vaikea arvioida. Laki valmisteltiin kiireessä, ja se mahdollisti runsaasti tarveharkintaista viranomaisvaltaa. Myöhemmin 1940-luvulla lakia täydennettiin useita kertoja.^[1]

Vaikka maan laajamittainen, heikosti korvattu pakkolunastus loukkasikin monia Maalaisliiton kannattajia, laki läpäisi eduskunnan melko helposti. Koska laki sisälsi poikkeuksia perustuslain turvaamasta omaisuuden suojasta, se oli säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä poikkeuslakina.

Maanhankintalakiin liittyi kielipoliittinen ulottuvuus. Osa ruotsinkielisistä kunnista katsoi, että heidän alueelleen suunniteltu siirtoväen määrä oli kohtuuttoman suuri ja kysymys oli kuntien tietoisesta suomalaistamisyrityksestä. Suomenkielisten keskuudessa näiden kuntien asennetta pidettiin vastuunpakoiluna. Sodan ajaksi piiloon jäänyt kieliriita uhkasi puhjeta jälleen. Ruotsinkieliset kunnat, jotka eivät halunneet alueelleen evakkoja, tarjoutuivat sen sijaan ostamaan maata suomenkielisiltä alueilta ja luovuttamaan sen siirtoväen asuttamiseen.^[2]

Pääministeri J. K. Paasikivi suostui tähän ja lisäsi asetukseen kielipykälän, jonka mukaan suomenkielistä väkeä ei saanut sijoittaa ruotsinkielisiin tai kaksikielisiin kuntiin siten, että ruotsinkielinen kunta olisi muuttunut kaksikieliseksi tai kaksikielinen suomenkieliseksi.^[1][3]

Maan saantiin oikeutettujen määrä nousi huomattavan suureksi. Lain mukaan maata voitiin antaa siirtoväestön lisäksi rintamamiehille ja kaatuneiden rintamamiesten omaisille, mutta myös niille jotka asutustoiminnan johdosta menettivät elinkeinonsa. Maata voitiin jakaa myös elinkelvottoman pienille tiloille.^[3]

Veikko Vennamon johtama maatalousministeriön asutusasiainosasto (ASO) määritti pitäjät, joihin maanviljelijäväestön tulisi siirtyä tarkoitusta varten perustettaville uusille tiloille. Kaupunkeihin ja niiden lähistölle perustettiin rakennustontteja ja ”asuntotiloja” ilman viljelyalaa.^[1] Näin saivat alkunsa ne pientaloalueet, joille seuraavina vuosina rakennettiin runsaasti rintamamiestaloja.

Suomeen perustettiin 147 paikallista maanlunastuslautakuntaa, jotka toimivat tuomareina maanjakoasioita ratkaistaessa. Ennen maanlunastuslautakuntaa asia käsiteltiin kunnan asukkaanottolautakunnassa. Päätöksiä seuraamaan perustettiin kahdeksan tarkastajan tointa. Valtakunnan tasolla toimintaa ohjasi maalautakunta, jonka puheenjohtajana toimi Veikko Vennamo.^[1]

Luovutettavasta maa-alasta 55 prosenttia saatiin yksityisiltä mailta, loput 45 prosenttia valtion mailta. Noin 16 000:lle maata luovuttamaan joutuneelle maanomistajille laki oli varsin ankara. Ainoastaan keskikokoa pienemmät tilat vapautettiin lohkomiselta. Luovutettavan osan suuruus kasvoi tilakoon mukaan: 25 hehtaarin tilasta luovutettiin 10 prosenttia, 100 hehtaarin tiloilla 45 prosenttia ja 800 hehtaarin suurtiloilla 80 prosenttia.^[1] Maan lunastaminen oli mahdollista välttää raivaamalla puolitoista kertaa lunastusaluetta suurempi ala Maatalousministeriön osoittamasta paikasta.^[3]

Kaiken kaikkiaan uutta maata haki 250 000 ihmistä, joista 50 000 oli siirtoväkeä. 1950-luvun loppupuolelle tultaessa lain nojalla oli perustettu 100 000 tilaa ja rakennettu 75 000 asuinrakennusta. Tärkeimpänä nähtiin asutustoiminta, edellytykset kannattavalle maataloudelle jäivät tiloilla usein heikoiksi. Valtaosa pientiloista perustettiinkin Pohjois- ja Itä-Suomeen, jossa tarvittiin työvoimaa puunhankintaan.^[1]

Lain tuloksena suomenkielisiltä alueilta hävisivät lähes kaikki kartanoiden suurtilat. Vielä suurempi muutos oli maatalousväestön rakennemuutos: ennen sotia maaseudulla oli ollut noin 200 000–250 000 mäkitupalaista, maatalouden kausityöläistä. Tämä väestönosa sai nyt maata ja muuttui pienviljelijöiksi. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraanina tai pakolaisena palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan.^[1] Vuoden 1945 vaaleissa odottamattoman suuren kannatuksen saanut SKDL huomasi lain vaikutukset vasta vuoden 1947 aikana, jolloin se lyhyen aikaa ajoi eteenpäin vielä perusteellisempaa maareformia.

Suomesta tuli maanhankintalain seurauksena pientilavaltainen maa, sillä maanhankintalailla perustetut tilat olivat pienehköjä. Viljelystilojen (noin 30 000 tilaa) peltoala oli 6–15 hehtaaria ja asuntoviljelystilojen (noin 15 000 tilaa) peltoala oli 2–6 hehtaaria. ^[4] Tilat eivät erityisesti Pohjois-Suomessa olleet missään vaiheessa täysin kannattavia, vaan niiden asukkaiden oli hankittava sivutuloja muun muassa metsätöistä.

Kaupungistuminen ja maa- ja metsätalouden rakennemuutos teki lopulta 1960-luvulla useat tilat elinkelvottomiksi. Suurten ikäluokkien kasvaessa aikuisikään moottorisahan ja traktorin laajamittainen käyttöönotto vähensivät maa- ja metsätalouden työvoimantarvetta samalla, kun maaseudun väestö kasvoi nopeasti. Samalla koulujärjestelmän voimakas laajeneminen toi opisto- ja korkeakouluasteen sivistyksen nuorten ulottuville entistä laajemmassa mitassa. Vaikka tilojen alkuperäiset omistajat jäivät yleensä kotiin, seuraava sukupolvi muutti työn perässä kaupunkeihin ja Ruotsiin. Suomesta tuli 1970-luvun puoleenväliin mennessä länsimainen teollisuusyhteiskunta.

• Pika-asutuslaki
• Torpparilaki
• Tyyppitalo

• Antti Tuuri: Linnuille pesänsä, ketuille kolonsa. Suomen Rakennuslehti Oy, 1998. ISBN 951-664-020-6
• Pekka V. Virtanen: Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa. Maankäyttö, Määritä ajankohta! Helsinki: Maankäyttö ry. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 27.11.2007.

• Pertti Toukkari: Eemil Luukka (1892–1970) – Muistoja ja muistiinpanoja karjalaispoliitikon elämästä (Arkistoitu – Internet Archive)