Kansallinen kaupunkipuisto

Lakimääritelmän mukaan kansallinen kaupunkipuisto voidaan perustaa ”kaupunkimaiseen ympäristöön kuuluvan alueen kulttuuri- tai luonnonmaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai siihen liittyvien kaupunkikuvallisten, sosiaalisten, virkistyksellisten tai muiden erityisten arvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi”. Käytännössä tämä tarkoittaa, että aluekokonaisuuteen on sisällyttävä jonkin verran valtakunnallisestikin merkittäviä alueita, mutta niiden ohella aluekokonaisuuteen hyväksytään myös vaatimattomamman statuksen omaavia alueita ja kohteita.

Edelleen, lakimääritelmän mukaan kansalliseen kaupunkipuistoon voidaan osoittaa alueita, jotka ”maankäyttö- ja rakennuslain mukaisessa kaavassa on osoitettu puistoksi, virkistys- tai suojelualueeksi, arvokkaaksi maisema-alueeksi tai muuhun kansallisen kaupunkipuiston tarkoituksen kannalta sopivaan käyttöön”. Tarkoituksena on, että alueet ovat ensisijaisesti valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön omistamia. Omistajan, esimerkiksi yrityksen tai maanomistajan, suostumuksella kaupunkipuistoon voidaan liittää myös muita alueita. Alueiden käytöstä ja hoidosta sovitaan erikseen, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että maanomistaja sitoutuu harjoittamaan alueellaan tietynlaista toimintaa (esimerkiksi laidunnusta).

Puistoalueen hakijana on kaupunki tai kunta: alue voidaan perustaa sen hakemuksesta tai jos se sitä lausunnossaan puoltaa. Perustamisesta päättää puolestaan asianomainen ministeriö (eli käytännössä ympäristöministeriö). Perustamispäätöksen jälkeen kunta laatii alueelle hoito- ja käyttösuunnitelman yhdessä alueellisen ympäristökeskuksen kanssa. Suunnitelman tulee tapahtua nykyisen ympäristölainsäädännön hengen mukaisesti vuorovaikutuksessa niiden tahojen kanssa, joiden oloihin asia saattaa huomattavasti vaikuttaa (esimerkiksi paikallisten asukkaiden ja yritysten). Hoito- ja käyttösuunnitelman hyväksyy asianomainen ministeriö.

Kansallinen kaupunkipuisto voidaan myös lakkauttaa tai sen rajausta muuttaa. Tämä olisi kuitenkin aika voimakas toimenpide, sillä tarkoituksena on säilyttää, hoitaa ja kehittää alueen merkittäviä arvoja. Lakkautus- tai muuttamistilanteeseen voitaisiin joutua, jos alueen arvo olisi olennaisesti vähentynyt tai jos yleisen edun kannalta erittäin tärkeän hankkeen tai suunnitelman toteuttaminen edellyttäisi sitä.

Ympäristöministeriö on antanut ohjeistukseksi neljä kriteeriä, joiden tulee täyttyä. Kriteerien avulla tarkastellaan alueen sisältöä, laajuutta ja eheyttä, ekologisuutta ja jatkuvuutta sekä kaupunkikeskeisyyttä. Kriteerien tarkoituksena on auttaa arvojen tunnistamista ja taata kaupungeille tasapuolinen kohtelu ja taata kansallisten kaupunkipuistojen valtakunnallisen tason säilyminen

Ensimmäinen kriteeri on sisältö. Kansallisen kaupunkipuiston täytyy sisältää kaupunkiluonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta tärkeitä luonnonalueita, kansallisen historian tai kaupungin omien kehitysvaiheiden kannalta merkittäviä kulttuuriympäristöjä rakennuksineen sekä puistoarkkitehtonisesti tai esteettisesti merkittäviä puistoja ja viheralueita.

Toinen kriteeri on laajuus ja eheys. Kansallisen kaupunkipuiston täytyy olla puisto- ja viherympäristönä riittävän laaja ja häiriötön sekä viherrakenteeltaan niin yhtenäinen, että sitä pitkin on mahdollisuus siirtyä kaupunginosasta toiseen.

Kolmas kriteeri on ekologisuus ja jatkuvuus. Ekologiselta kannalta on tärkeää, että alueelle muodostuu lajiston siirtymisen ja vuorovaikutuksen mahdollistavia ekologisia käytäviä ja alue on jatkuva eli liittyy välittömästi ilman selvää rajaa kaupungin ulkopuolisiin luonnonalueisiin tai sitä ympäröivään maaseutuun.

Neljäs kriteeri on kaupunkikeskeisyys. Kansallisen kaupunkipuiston täytyy olla osa kaupunkirakennetta eli alkaa kaupungin ydinkeskustasta tai sen välittömästä läheisyydestä.

Kansallisen kaupunkipuiston perustamispäätökseen voidaan kunnan suostumuksella ottaa alueen olennaisten arvojen säilyttämiseksi tarpeellisia määräyksiä. Muut alueen hoidon ja käytön kannalta tarpeelliset määräykset annetaan hoito- ja käyttösuunnitelmassa, jonka kunta laatii yhdessä alueellisen ympäristökeskuksen kanssa.

Hoito- ja käyttösuunnitelman valmistelun tulee tapahtua vuorovaikutuksessa niiden tahojen kanssa, joiden oloihin asia saattaa huomattavasti vaikuttaa. Hoito- ja käyttösuunnitelman hyväksyy asianomainen ministeriö. Kansalliseen kaupunkipuistoon kuuluvan alueen kaavoituksessa ja muussa alueeseen vaikuttavassa suunnittelussa ja päätöksenteossa on otettava huomioon puistoa koskevat määräykset.

Suomessa on kymmenen kansallista kaupunkipuistoa (2020 lopussa).^{[3][4][5][6][7][8]}

• Forssan kansallinen kaupunkipuisto
• Hangon kansallinen kaupunkipuisto
• Heinolan kansallinen kaupunkipuisto
• Hämeenlinnan kansallinen kaupunkipuisto
• Kokkolan kansallinen kaupunkipuisto
• Kotkan kansallinen kaupunkipuisto
• Kuopion kansallinen kaupunkipuisto
• Porin kansallinen kaupunkipuisto
• Porvoon kansallinen kaupunkipuisto
• Turun kansallinen kaupunkipuisto

Ensimmäinen kaupunkipuisto perustettiin Hämeenlinnaan vuonna 2001. Seuraavana vuonna puistoalueiden perustamisesta tehtiin päätökset Heinolassa ja Porissa. Hankoon toukokuussa 2008 perustettu kansallinen kaupunkipuisto on neljäs Suomessa ja perustettaessa suurin, noin 6 300 hehtaaria.

Porvoon kaupunkipuisto avattiin toukokuussa 2010, Turun kaupunkipuisto kesäkuussa 2013^[9] , Forssan maaliskuussa 2015 ja Kuopion joulukuussa 2017.^[5][6][7] Arviointihankkeita on ollut käynnissä lisäksi ainakin Jyväskylässä ja Vaasassa. Ympäristöministeriön arvion mukaan Suomeen voidaan perustaa yhteensä noin kymmenen kansallista kaupunkipuistoa. Euroopan puutarhaperinneverkosto EGHN palkitsi kaupunkipuistot vuonna 2014 European Garden Award -tunnustuksella.^[10]

Ajatus kansallisten kaupunkipuistojen perustamisesta syntyi Ruotsissa Tukholmassa 1980- ja 90-lukujen vaihteessa. Aktiiviset luontoharrastajat ja kaupunkikulttuurin ystävät havaitsivat tuolloin, että kiivastahtinen kasvu ja massiiviset rakennushankkeet uhkasivat jo kaupunkilaisille virkistysalueina rakkaita, historiallisestikin arvokkaita kuninkaallisia jahtipuistoja. Tilanteen tarkastelu johti oivallukseen: havaittiin, että puistot muodostivat ehjän kokonaisuuden, joka jatkui viheralueiden ketjuna kaupungin ulkopuolelle. Paikalliset luonto- ja kulttuurijärjestöt sekä WWF liittivät voimansa yhteen ja syntyi yhteenliittymä Ekoparksfonden WWF. Yhdistys ehdotti laajan kokonaisuuden suojelua. Tukholmalaiset - tai täsmällisemmin kolmen naapurikunnan eli Tukholman, Solnan ja Lidingön asukkaat - ottivat ajatuksen omakseen, ja 1. tammikuuta 1995 astui voimaan Valtiopäivien päätös 27 km² laajuisen puistoalueen perustamisesta nimellä Kungliga nationalstadsparken (myös Ekoparken tai Nationalstadsparken).^{[11][12][13][14]} Nykyään alue on suosittu virkistys-, opetus- ja matkailukohde, johon tutustuu luokkaa 15 miljoonaa kävijää vuosittain.^[12]

Suomeen ajatus kansallisten kaupunkipuistojen perustamisesta rantautui pian Tukholman jälkeen. Idea poimittiin mukaan tuolloin meneillään olleeseen maankäyttö- ja rakennuslain uudistustyöhön.^[15] Suomessa mallista on haluttu luoda joustava, erilaisiin kaupunkeihin soveltuva nykyaikaisen kaupunkisuunnittelun työkalu. Mallia voi myös soveltaa pienemmässä mittakaavassa. Näin tekee esimerkiksi Helsinki Vanhankaupunginlahden alueelle sijoittuvan Helsinki-puiston suunnittelussaan.

• Maisemansuojelu
• Kansallispuisto

• Kansalliset kaupunkipuistot Ympäristöministeriön verkkosivuilla (Arkistoitu – Internet Archive)