Henrik IV (Ranska)

Henrikin vanhemmat olivat Vendômen herttua Anton Bourbonilainen ja Navarran kuningatar Jeanne d’Albret.^[2] Henrikillä oli viisi sisarusta, joista vain nuorempi sisar Catherine de Navarre (1559–1604) eli aikuiseksi asti; tämä oli Navarran kruununperijä, kunnes Henrikin ensimmäinen poika syntyi vuonna 1601. Lisäksi hänellä oli avioton velipuoli Charles (1554–1610), josta tuli Rouenin arkkipiispa.

Henrik periytyi isänsä kautta suoraan ylenevässä polvessa Ranskan Kapetingien-suvun kuninkaista. Tuskin oli kuitenkaan odotettavissa, että hän jonakin päivänä nousisi Ranskan valtaistuimelle, sillä Katariina de' Médici oli jo synnyttänyt kolme poikaa kuningas Henrik II:lle ja synnyttäisi pian neljännen. Prinssi Henrik vietti suurimman osan varhaislapsuudestaan ​​Béarnissa. Vuosina 1561–1567 hän asui pikkuserkkujensa Ranskan kuninkaan lasten kanssa, joiden joukossa oli hänen tuleva vaimonsa Marguerite de Valois.^[1]

Uskonnollinen kriisi katolisten ja protestanttisten hugenottien välillä oli kärjistymässä, mikä johti pitkään sisällissotaan. Isä Antoine de Bourbon liittoutui väliaikaisesti protestanttien kanssa, mutta vaihtoi puolta ja haavoittui kuolettavasti taistelussa heitä vastaan vuonna 1562. Henrikin äiti Navarran kuningatar Jeanne d’Albret piti kiinni periaatteistaan ja julkisti kääntymyksensä kalvinismiin ​​vuonna 1560. Henrik oli juuri täyttänyt 13 vuotta, kun äiti toi hänet takaisin Béarniin. Älyllisen kehityksensä ratkaisevina vuosina hänet kasvatettiin protestanttisuuden tiukoilla periaatteilla. Suunnilleen samaan aikaan hän aloitti sotilaskoulutuksensa. Syksyllä 1567 Henrik toimi nimellisenä johtajana Ala-Navarran kapinallista katolista aatelista vastaan ​​tehdyssä rangaistusmatkassa, joka päättyi helppoon voittoon.^[1]

Vuonna 1568 äiti lähetti hänet lankonsa Louis I de Bourbonin, Condén prinssin luokse, joka oli protestanttien joukkojen johtaja. Anjoun herttua, tuleva Henrik III, yllätti protestantit ja voitti heidät Jarnacin lähellä 13. maaliskuuta 1569 ja Condén prinssi surmattiin. Jeanne d’Albret vei Henrikin protestanttisten joukkojen uuden johtajan Gaspard de Colignyn luo, joka antoi nuorelle prinssille sotilaskoulutuksen. Henrik kunnostautui Arnay-le-Ducin taistelussa 26. kesäkuuta 1570, johtaessaan hugenottien ratsuväen ensimmäistä hyökkäystä. Pitkä matka tuhoutuneiden provinssien läpi, joka ulottui Poitousta Burgundin sydämeen, karaisi hänet sotilaalliseen henkeen, jonka hän säilytti koko elämänsä, ja sai hänet pohtimaan valtakuntaa kohdannutta katastrofia.^[1]

Rauha solmittiin elokuussa 1570, ja protestanteille suotiin erittäin liberaaleja myönnytyksiä uskontonsa suhteen. Monet ihmiset, kuten kuningatar Katariina de' Médici, toivoivat sisällissodan päättyneen. Rauhan vahvistamiseksi järjestettiin avioliitto prinssi Henrikin ja Ranskan prinsessa Marguerite de Valoisin välillä. Äitinsä kuoltua kesäkuussa 1572, prinssi Henrikistä tuli Navarran kuningas ja Béarnin herra. Hän ja Marguerite avioituivat Pariisissa 18. elokuuta 1572, mutta jo viisi päivää myöhemmin 24. elokuuta koitti Pärttylinyön verilöyly, jossa kuninkaalliset joukot murhasivat tuhansia ranskalaisia ​​protestantteja. Verenvuodatuksen vuoksi avioliittoa kutsuttiin julkisesti "verenpunaisiksi-häiksi".^[1]

Henrik myöntyi lankonsa Kaarle IX:n käskyyn luopua protestanttisesta uskonsa. Hänen kääntymisensä vapaaehtoisesti katolisuuteen oli ilmeisen epäilyttävää ja siksi häntä pidettiin vankina kolme ja puoli vuotta ensin Kaarle IX:n ja sitten Henrik III:n hovissa. Hän kätki huolellisesti kärsimättömyytensä ja salasi voimakkaan persoonallisuutensa vangitsijoiltaan. Helmikuussa 1576 hänen kuitenkin onnistui paeta Ranskan hovista, minkä jälkeen hän perääntyi ja liittyi protestanttien ja katolisten kapinallisten yhdistettyihin joukkoihin Henrik III:tta vastaan. Vapauduttuaan hän osoitti terävää älyä ja poliittista älykkyyttä roolissaan protestanttisten kirkkojen suojelijana. Hänen maalaisjärkensä – yksi hänen erinomaisista piirteistään, paitsi rakkaussuhteissa – ilmeni sisällissodan syttyessä uudelleen vuoden 1576 lopulla. Hugenotit menestyivät huonosti, ja tilannetta arvioinut Henrik onnistui taivuttelemaan uskonveljensä luopumaan kamppailusta ja hyväksmnään Bergeracin rauhansopimus 17. syyskuuta 1577 huolimatta sen heille aiheuttamista uhrauksista.^[1]

Henrikistä tuli Ranskan laillinen kruununperijä Henrik III:n nuorimman veljen Anjoun herttua François'n kuoltua vuonna 1584, koska tämä oli Ludvig IX:n jälkeläinen ja Kapetingien dynastian viimeinen miespuolinen perillinen. Hän joutui kuitenkin taistelemaan kruunusta katolista liigaa vastaan, joka ei hyväksynyt protestanttista kuningasta. Aiempi kuningas Henrik III liittyi lopulta Henrik IV:n joukkoihin, mutta hänet salamurhattiin elokuussa 1589. Henrik IV oli Henrik III:n kuoltua nimellisesti kuningas vuodesta 1589, mutta katolinen liiga vastusti häntä yhä.

Henrik IV löi katolisen liigan joukot vuonna 1589 Arquesin ja vuonna 1590 Ivryn taistelussa, mutta joutui luopumaan Pariisin piirityksestä, kun katolinen liiga liittoutui espanjalaisten kanssa. Lopulta Henrik suostui ainakin nimellisesti luopumaan protestanttisuudesta – hänen kerrotaan sanoneen ”Pariisi on aina yhden messun arvoinen” – ja hän tuli käytännössäkin kuninkaaksi vuonna 1594. Hän antoi Nantesin ediktin, joka lisäsi protestanttien uskonnonvapautta huomattavasti ja käytännössä lopetti Ranskan uskonsodat. Henrik IV kävi menestyksekkään sodan Espanjaa vastaan vuosina 1595–1598, lisäsi ulkomaankauppaa kauppasopimuksilla osmanien Turkin, Englannin ja Espanjan kanssa sekä rohkaisi Kanadan uudisasuttamista.

Vaikka Henrikistä pidettiin yleisesti ottaen, jotkut katolilaiset pitivät häntä harhaoppisena vallanananastajana ja jotkut protestantit uskonpetturina. Hän oli ainakin 12 kertaa salamurhayrityksen kohteena, kuten Pierre Barrièren yritys elokuussa 1593 ja Jean Châtelin yritys joulukuussa 1594.

Henrikin murhasi Pariisissa 14. toukokuuta 1610 katolinen kiihkoilija François Ravaillac, joka puukotti häntä, kun hänen avovaununsa pysäytettiin Rue de la Ferronneriella. Kulun pysäytti kuningatar Maria de'Medicin kruunajaisseremoniaan liittyvä ruuhka, kuten Gaspar Bouttatsin tekemässä kaiverruksessa on kuvattu. Hercule de Rohan, joka matkusti vaunuissa kuninkaan kanssa, haavoittui hyökkäyksessä, mutta selvisi hengissä. Ravaillac otettiin kiinni välittömästi ja hänet teloitettiin muutamaa päivää myöhemmin.^[1]

Henrik IV haudattiin Saint-Denisin basilikaan.^[1]

Henrik IV oli aikaansa nähden suvaitsevan ja kansasta välittävän asenteensa sekä ulkopoliittisen menestyksensä takia varsin pidetty, mistä syystä hän on saanut lempinimiä kuten Suuri ja Hyvä kuningas.

Henrik IV:n ensimmäinen puoliso oli Ranskan prinsessa Marguerite de Valois, lapseton avioliitto mitätöitiin vuonna 1599. Toinen puoliso oli yli 20 vuotta nuorempi italialainen upporikas perijätär, prinsessa Maria de’ Medici.^[2] Henrik suunnitteli avioliittoa myös rakastajattarensa Gabrielle d’Estrées'n kanssa, mutta tämä kuoli vuonna 1599 ennen kuin avioliittoa ehdittiin solmia.^[3]

Avioliitosta Maria de’ Medicin kanssa syntyivät lapset:

• Ludvig XIII (1601–1643), Ranskan kuningas
• Élisabet (1602–1644), Espanjan kuningatar, kuningas Filip IV:n puoliso
• Christine (1606–1663), Savoijin herttuatar, herttua Viktor Amadeus I:n puoliso
• Nicolas (1607–1611), 5-vuotiaana kuollut vammainen lapsi
• Gaston (1608–1660), Orléansin herttua
• Henriette-Marie (1609–1669), Englannin kuningatar, kuningas Kaarle I:n puoliso.

Suhteesta rakastajatar Gabrielle d’Estrées'n (1571 tai 1573–1599) kanssa syntyi kolme aviotonta lasta, jotka Henrik tunnusti:^[3]

• César (1594–1665), Vendômen herttua
• Catherine-Henriette (1596–1663), d’Elbeufin herttuatar
• Alexandre (1598–1629), Vendômen ritari (Chevalier de Vendôme)

Henrikillä oli elämänsä aikana yli 50 rakastajatarta, mutta vain yhden lapset hän tunnusti omikseen. Catherine Henriette de Balzac d'Entragues, Verneuilin markiisitar (1579–1633) oli Gabrielle d'Estrées'n jälkeen hänen suosikkirakastajattarensa. Myös Catherinen nuorempi Marie-Charlotte de Balzac d’Entragues (1588—1664) oli kuninkaan rakastajatar.^[4]