Teosofia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Perustajat
malline:

Teosofia (kreik. θεός [theós] jumala, σοφία [sophíā] viisaus, suomeksi jumalviisaus) tarkoitti alun perin filosofista ajattelua, joka kohdistui Jumalan olemuksen selville saamiseen salaperäisellä, välittömällä näkemyksellä. Tällaista teosofiaa harrastivat muun muassa uusplatonikot, useat keskiajan mystikot, sekä uudella ajalla muun muassa Jakob Böhme, Franz Xaver von Baader ja Friedrich von Schelling.[1] H. P. Blavatsky omaksui termin 1870-luvulla, ja syntyi moderni, useaan suuntaan hajonnut teosofia, joka on saanut paljon vaikutteita intialaisista uskonnoista.[1]

Nimen merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teosofialla on käsitteenä ollut useita hieman erilaisia merkityksiä:

  • Uudessa testamentissa[2] teosofialla tarkoitetaan ”Jumalan salaista, kätkettyä viisautta”, theou sophian en mysterio.
  • Nykyään teosofialla tarkoitetaan lähinnä H. P. Blavatskyn opetuksiin perustuvaa uskonnollis-mystistä ajatussuuntaa, jonka perusopetuksiin kuuluvat muun muassa karman laki, jälleensyntyminen, kehitys, veljeys, oppi ihmisyyden Mestareista eli ihmisyyden taitajista sekä kaiken olevaisen takana oleva absoluuttinen jumaluus.[3] Blavatsky määrittelee teosofian olevan viisaus-uskonto. Blavatskyn mukaan teosofia ei ole yksi uskonnoista, vaan se on uskonto itsessään, (it is not a religion, but the religion).

Nykyaikaisen teosofisen liikkeen tunnettuja edustajia olivat Blavatskyn lisäksi muun muassa eversti Henry Steel Olcott sekä Annie Besant. Myös antroposofian perustajana tunnettu Rudolf Steiner toimi teosofisen liikkeen piirissä ennen siitä irtautumistaan. Suomessa teosofinen liike tuli tunnetuksi varsinkin kirjailija Pekka Ervastin työn kautta.

Oppi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
H. P. Blavatsky.
Planeettaketjun seitsemän palloa ja niiden nimitykset. Manvantaraa seuraa aina pralaya eli lepokausi.

H. P. Blavatskyn päätyö oli teosofinen oppi, johon hän sulautti vaikutteita eri tahoilta. Eniten Blavatskyn ajatteluun vaikuttaneita oppisuuntia, teoksia ja auktoriteetteja ovat ainakin buddhalaisuus, Bhagavad Gita ja hindulainen tantrismi, Kabbala (erityisesti Éliphas Lévi), Raamattu, Zohar ja Talmud, hermetismi, ruusuristiläisyys, gnostilaisuus, zarathustralaisuus, kaldealaiset, vapaamuurarius, spiritismi, mystiikka, Jakob Böhme ja Mestari Eckhart, alkemia ja magia, aikansa tieteellinen kirjallisuus, Robert Fludd, Paracelsus, maailman mytologiat kuten germaaninen mytologia, Popol Vuh, Gilgameš, otteet Kalevalasta, antiikin kirkkoisät Irenaeus, Tertullianus, Origenes ja Eusebius, filosofit, etenkin Platon ja uusplatonilaisuus, Porfyrios, Plotinos ja Ammonios Sakkas sekä historioitsijat ja monet muut antiikin kirjailijat kuten Plinius vanhempi, Ovidius, Homeros ja Josefus. Lisäksi hän väitti opiskelleensa huomattavien inkarnaatiolamojen oppilaana Tiibetissä, Ladakhissa, Nepalissa ja Mongoliassa ja perehtyneensä muun muassa buddhalaisen vajrayanan esoteerisuuteen eli Kālacakrayanaan, Nepalin svābhāvikoiden oppiin ja synkretistiseen šamanismiin.[4]

Teosofiasta on paljon piirteitä, jotka ovat yhteisiä useimmille okkulttis-gnostilaisille järjestelmille, ja siksi usein on vaikea todeta täsmällisesti, mistä jokin ajatus on omaksuttu.[5] Jotkut teosofiset ajatukset sen sijaan voidaan löytää lähes sellaisenaan tai hieman muuntuneina buddhalaisista ja hindulaisista opetuksista. Tällaisia ovat esimerkiksi sellaiset ajanjaksot kuin kalpat ja yugat, mandaloissa kuvatut mantereet ja ihmisrodut, ihmisen olemuspuolet eli prinsiipit, siddhit eli yliaistilliset kyvyt sekä joiltakin piirteiltään teosofinen oppi juuriroduista.[6] William Emmette Colemanin mukaan todellisuudessa Blavatsky kopioi tekstinsä – puutteellisesti viitaten – melko pienestä määrästä aikalaiskirjoja ja hänen käsityksensä muun muassa historiallisista teksteistä olisi perustunut toisen käden lähteisiin, vaikka hän antoi ymmärtää kirjojen olevan edessään. Samoin Dzyanin kirjasta saadut tiedot olisivat olleet tunnetuista englanninkielisistä kirjoista, jotka eivät käsittele Tiibetiä vaan Kiinaa tai Intiaa, mikä selittäisi muun muassa useat kieli- ja asiavirheet.[7]

Pääkohdat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teosofian mukaan kaikkien uskontojen taustalla on esoteerinen oppi, joka oli muinoin levinnyt ympäri maailman. Nykyisin se on löydettävissä täydellisenä vain muutamissa maanalaisissa kirjastoissa, jotka ovat henkisen veljeskunnan hallinnassa. Tästä opista osa on esitetty muinaisessa Dzyanin kirjassa, jonka runoista Blavatsky selitti osan teoksissaan Hunnuton Isis ja Salainen oppi.[8][9]

Tämän opin mukaan ilmenneen maailmankaikkeuden alkulähde on absoluutista eli Parabrahmanista ulosvirrannut jumaluusvoima, Logos. Se ilmenee kolminaisuutena siten että ensimmäinen, Isä-Äiti, on kaiken alkujuuri, toinen eli Poika aloittaa elämän ja muodon kaksinaisuuden, ja kolmas on maailmanjärki, jonka osia ovat ihmismonadit. Jokaisella galaksilla ja aurinkokunnalla on omat pienemmät Logoksensa. Kaikkeudenjärki ilmenee ulkokohtaisesti Fohatina, voimana, joka liittää kokoon muodot ja laittaa liikkeelle kosmisen kehityksenlain.[8]

Elämä ilmenee fyysisellä tasolla eri luonnonvaltakuntien kautta, joita ovat mineraali-, kasvi-, eläin- ja ihmiskunta. Jälleensyntyvät monadit kehittyvät näiden muotojen kautta karman lain ohjaamina jatkuvasti korkeammille asteille. Maapallo käy läpi seitsemän eri ilmentymää eli manvantaraa niin, että se ensimmäisen kolmen kauden aikana tiivistyy eteerisestä kiinteäksi, kunnes neljännen (eli nykyisen) kauden aikana kehitys muuttuu taas päinvastaiseksi.[8] Maailmassa vaikuttaa mestareiden eli esoteeriseen viisauteen vihittyjen veljeskunta eli niin kutsuttu Valkoinen Veljeskunta, jonka johtajana on aurinkokuntamme Logos, ja tämän alapuolella olentohierarkia, johon kuuluvat dhyan chohanit, kumaarat, buddhat, mahachohanit, chohanit ja mestarit. Blavatsky mainitsi useita mestareita, joita ovat olleet esimerkiksi Buddha, Zarathustra, Jeesus, Pythagoras ja Christian Rosenkreutz.

Ihmiskunnan kehitys jakautuu seitsemään juurirotuun, jotka puolestaan jakautuvat useisiin alarotuihin.[9] Nykyinen ihmiskunta edustaa viidettä, arjalaista, juurirotua ja on jo siirtynyt kehityksen ylöspäin vievälle, henkistävälle kaarelle. Juurirotujen vaihtuminen tapahtuu luonnonmullistusten kautta, jotka käsittävät mantereiden vajoamisia ja kohoamisia, ja voivat kestää satojatuhansia vuosia. Jokainen juurirotu käy läpi neljä ajanjaksoa eli yugaa, jotka ovat satya yuga, treta yuga, dvapara yuga ja kali yuga. Nykyinen ihmiskunta elää parhaillaan kali yugaa, joka alkoi vuonna 3102 eaa.[9]

Ihminen on mikrokosmos, ja eri planeettakausien kehityksellä on ihmisessä omat vastaavuutensa esimerkiksi aisteina sekä tajunnan eri tasoina ja ominaisuuksina. Ihmisessä voidaan siten erottaa seitsemän prinsiippiä, jotka ovat ātma eli kaikkiallinen henki, buddhi eli henkinen sielu, manas eli inhimillinen sielu, kāma rūpa eli himo- tai tunnekeho, linga sharīra eli fyysisen kehon kaksoispuoli ts. astraalikeho, prāna eli elonhenkäys elävässä olennossa ja sthūla sharīra eli fyysinen keho. Neljännen juurirodun aikana ihmiskunnassa oli vielä toimivana ”kolmas silmä” eli henkinen näkökyky, jonka fyysinen elin on nyt surkastunut ja tunnetaan käpyrauhasena.[9]

Monadien henkinen kehitys tapahtuu karman lain kautta, mutta ihmisyksilö voi nopeuttaa omaa kehitystään elämällä moraalisesti oikein. Rukoilu sen tavallisessa merkityksessä on epäjumalanpalvelusta, koska eksoteeristen uskontojen jumalat (kuten Jehova) ovat rajallisia, luotuja olentoja. Ihmisen sen sijaan tulisi pyrkiä toimimaan sopusoinnussa oman jumalallisen itsensä eli ātma-buddhi-manaksen kanssa.[10] Ihmisen kuollessa kolme alinta prinsiippiä tuhoutuvat ja neljä ylintä jatkavat kāma lokaan, joka vastaa katolilaisuuden kiirastulta tai antiikin mytologian Haadesta. Tämän jälkeen ātma-buddhi-manas irtaantuu kāma rūpasta ja jatkaa devakhāniin eli taivaaseen, jossa se pysyy 1 000–1 500 vuotta. Tämän jälkeen se jälleensyntyy maailmaan.[11]

Blavatsky ei pitänyt esittämiään oppeja täydellisinä tai ehdottomina, paitsi siltä osin kuin opit ovat Viisauden Mestarien hänelle sanelemia, vaan piti teosofian yhtenä päämääränä luonnon selvittämättömien lakien tutkimista.[12][13] Hän myös varoitti tekemästä teosofiasta uskomusjärjestelmää, koska hänen mukaansa sokea usko on haitallista. Kansainvälinen Teosofinen Seura hyväksyi vuonna 1924 päätöslauselman ajatuksenvapaudesta. Sen mukaan ei ole mitään dogmia tai mielipidettä, joka millään tavalla sitoisi ketään Teosofisen Seuran jäsentä. Jäsenyyden ainoa ehto on seuran kolmen ohjelmakohdan hyväksyminen. Yhdelläkään opettajalla – mukaan lukien H. P. Blavatsky – ei ole mitään auktoriteettia pakottaa opetuksiaan tai mielipiteitään muille. Jokaisella jäsenellä on oikeus seurata mitä tahansa uskontoa tai ajatussuuntaa, mutta ei oikeutta pakottaa muita seuraamaan sitä[14]. Päätöslauselman takana oli kiista siitä, voitiinko liikkeestä erottaa looseja niiden opillisten näkemysten vuoksi, mikä koski etenkin steinerilaisia, ja toisaalta, voitiinko jäseniä edellyttää hyväksymään totena sellaiset keskeiset dogmit kuten Viisauden Mestarien olemassaolo, jälleensyntymäoppi ja karma.[15]

Näiden opetusten lisäksi teosofisessa liikkeessä on aikojen kuluessa esiintynyt myös koko joukko toisistaan eroavia muita opetuksia. Vähitellen näiden käsityserojen myötä teosofinen liike on jakautunut useaan haaraan.

Näkökulmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teosofisen Seuran sinetti.

Uskontotieteen näkökulmasta on esitetty teosofian synnyn ja leviämisen syistä useita teorioita. Blavatskyn motiiveiksi on mainittu itämaisen filosofian tuominen länteen, kristinuskon vastustaminen, hindulaisten käännyttäminen buddhalaisuuteen synkretistisen opin avulla, Intian ja muiden Aasian kansojen vapauttaminen kolonialismista, uusien spiritistisiä ilmiöitä koskevien selitysmallien luominen sekä viimeiseksi Blavatskyn henkilökohtaiset syyt, jotka ehkä liittyivät hänen joissakin kirjeissä mainitsemiinsa ”nuoruuden synteihin”, joita hänellä oli tarve hyvittää.[16] Antikolonialistisia epäilyjä herätti etenkin hindulainen reformiliike Arya Samaj, jonka kanssa Teosofinen Seura oli liitossa vuosina 1878–1882.[17] On myös pohdittu, oliko teosofian taustalla jokin poliittinen aate. Tiedetään, että nuoruudessaan Blavatsky oli liikkunut radikaaleissa liberaalis-nationalistisissa piireissä, mutta hänellä ei ilmeisesti ollut koskaan mitään selkeää yhteiskunnallis-poliittista linjaa.[18] Sosialismiin ja anarkismiin hän suhtautui pitkään hyvin kielteisesti, mutta muutti mieltään 1880-luvulla ja kutsui Annie Besantin vasemmistolaista toimintaa ”käytännön teosofiaksi”.[18]

Mikael Niinimäen mukaan toisaalta oli tietty ydinteosofia, johon Blavatsky uskoi vakavasti, ja toisaalta julkisuudessa esitetty ”propagandistinen” opetus, joka vaihteli eri aikoina tarpeiden ja roolien mukaan. Vaikka teosofisen opin syntyyn vaikuttaneista tekijöistä onkin erilaisia käsityksiä, yleensä pidetään selvänä, että sen suosio liittyi 1800-luvun lopun materialismin ja konservatiivisen kristinuskon väliseen kilpailuun ja niiden välillä vallinneeseen pohjattomaan kuiluun. Asioita syvemmin pohtiville ei riittänyt kristillisyys, joka tuntui olevan ristiriidassa tieteen kanssa. Toisaalta mekanistis-materialistinen maailmankatsomus herätti ihmisissä turvattomuuden tunteen.[19]

Vaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teosofisen liikkeen voimakkaimpana aikana 1920-luvulla teosofisella liikkeellä oli Yhdysvalloissa 7 000 jäsentä, ja sen laajimmalla osalla – Intian osastolla – oli enimmillään noin 20 000 jäsentä. Nykyisin jäsenmäärä on noin puolet tästä. Teosofia on kytkeytynyt voimakkaasti Intian itsenäisyysliikkeeseen. Indian National Congress perustettiin teosofisen konferenssin aikana, ja useat sen johtajat, muiden muassa Mahatma Gandhi, saivat vaikutteita teosofiasta.

Teosofeja tai siitä vaikutteita saaneita taiteilijoita ovat olleet muun muassa Wassily Kandinsky, Piet Mondrian, Franz Kafka, Aleksandr Skrjabin, W. B. Yeats, T. S. Eliot, James Jones, Nikolai Roerich, L. Frank Baum, Paul Gauguin, Arthur Dove, Marsden Hartley, Wallace Stevens ja Hilma af Klint.

Yhteisöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa teosofinen liike on jakaantunut noin kymmeneen ryhmään, joissa on yhteensä noin 2000 jäsentä. Kansainvälisistä teosofiasta haarautuneista liikkeistä Suomessa toimivat (vuonna 2002) The Summit Lighthouse, Suomen vapaa katolinen kirkko, The Lucis Trust ja The Theosophical Fellowship. Suomalaiskansallisia ja kristillisiä vaikutteita ovat omaksuneet Ruusu-Risti, kristosofia, Ihmisyyden tunnustajat ja Via-akatemia. Muita teosofiasta vaikutteita saaneita liikkeitä ovat antroposofia, ariosofia, Idän Tähden Järjestö, I Am -liike, Valonkantajat, Azazelin Tähti, Kulttuuriseura Aura, Totuuden etsijät, Bridge to Freedom, Rosicrucian Fellowship ja New Age -liike.

Teosofiset kirjoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teosofisissa julkaisuissa suositeltua kirjallisuutta:

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-27265-5
  • Niinimäki, Mikael: Teosofian juuret. (Pohjautuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan ’Historiallis-fenomenologinen tutkimus teosofisen liikkeen syntyvaiheista’) Kylämä: Kustannus Oy Rajatieto, 1979. ISBN 951-95527-0-7
  • Teosofi 1/2007.
  • Teosofi 5/2007.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Tiainen, Jorma O. & Mäkelä, Pekka (toim.): Tietojätti, s. 1054. (Uudistettu laitos) Gummerus, 1993. ISBN 951-20-4372-6
  2. ↑ 1 Kor 2:7
  3. ↑ Hakusana teosofia teoksessa Selin, Risto: Ihmeellinen maailma. Skeptikon tietosanakirja. Helsinki: Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4 Verkkoversio (viitattu 31.1.2024).
  4. ↑ Niinimäki 1979, s. 111.
  5. ↑ Niinimäki 1979, s. 165.
  6. ↑ Niinimäki 1979, s. 102, 120–122.
  7. ↑ Coleman, William Emmette: The Sources of Madame Blavatsky’s Writings blavatskyarchives.com. Viitattu 24.4.2017. (englanniksi)
  8. ↑ a b c Blavatsky, H. P.: Salainen oppi, Ensimmäinen osa. Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry., 1988.
  9. ↑ a b c d Blavatsky, H. P: Salainen oppi, Toinen osa. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike, 1973.
  10. ↑ Blavatsky, H. P.: Teosofian avain, s. 74. Ruusu-Ristin kirjallisuusseura, Blavatsky-looshi, 1991. ISBN 951-95932-9-2
  11. ↑ H. P. Blavatsky: Teosofian avain, s. 137–138. Ruusu-Ristin kirjallisuusseura, Blavatsky-looshi, 1991. ISBN 951-95932-9-2
  12. ↑ Blavatsky, H.P.: Is Theosophy a Religion? (PDF) Lucifer. 1888. (englanniksi)
  13. ↑ Teosofinen Seura Teosofia.net. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  14. ↑ Kansainvälisen Teosofisen Seuran Yleisen Neuvoston antama päätöslauselma (lähde: Teosofi-lehti)
  15. ↑ The TS Resolution ’Freedom of Thought’ Dunedin Theosophical Society. Viitattu 27.5.2017. (englanniksi)
  16. ↑ Niinimäki 1979, s. 160.
  17. ↑ Niinimäki 1979, s. 152.
  18. ↑ a b Niinimäki 1979, s. 156
  19. ↑ Niinimäki 1979, s. 11.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Guénon, René: Teosofia. Erään pseudouskonnon historia. ((Le theosophisme. Histoire d’une pseudo-religion, 1928.) Suomentanut Iiro Nordling) Helsinki: Books on Demand, 2022. ISBN 978-952-80-6642-2

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Teosofia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Teosofia&oldid=22268496”