Seija Vilénin kirjailijablogi

Kävin haastateltavana Postitalon joulumyyjäisissä ja minulta kysyttiin lahjakirjavinkkejä. Taivassalon mainitsin, mutta olisi pitänyt mainita myös Hullu akka! (Like 2010) sekä Kaikki muuttuu paremmaksi (Paasilinna 2010). Hienoja lahjakirjoja kaikki!

Kotiin tultuani päätin postata tänne vielä vihoviimeisen Pukinkontti-entryn, tällä kertaa pokkareita. Pokkarit ovat hauskoja, pieniä lahjoja, jotka voi helposti postittaa kirjeenä. On myös tosi mukavaa, että Helsingin päärautatieasemalle avattiin pokkarikauppa! Sieltä saa laadukasta matkalukemista milloin vain, ei tarvitse tyytyä kioskien tarjontaan. :)

Tässä pari vinkkiä:

- Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (Avain 2005, pokkari ilmestynyt tänä vuonna)

Elinan mukaansa tempaava esikoisromaani on juuri sellainen kirja, jollaista 19 vuotias tyttäreni pyysi joululahjaksi: contemporary, realistic fiction with a female main character. Kas, kun en heti tullut ajatelleeksi! :D

- Dan Rhodes: Kulta (Sammakko 2008)

Luin tätä työmatkoilla viime kesänä, oikein hyvä kirja! Tapahtumat sijoittuvat Walesilaiseen kylään. Tässä on myös HLBT-sisältöä.

- Anna Kontula: Näkymätön kylä (Into Kustannus 2010)

Kysyin Into Kustannuksen Mika Rönköltä, mitä pokkaria hän suosittelisi minulle, ja hän ohjasi minut oikopäätä pamflettipöydän ääreen. Kontulan teos käsittelee tärkeää aihetta: ulkomaista halpatyövoimaa suomalaisissa ydinvoimaloissa. Ajankohtainen aihe!

Lauantaina on vuoden viimeinen kirjailijavierailu: kolmelta menen Helsingin Postitalon myyjäisiin haastateltavaksi, ja samalla ostan muutaman joululahjan.

Kun Mangopuun alla julkaistiin, en tiennyt, miten elämä muuttuu kirjan  myötä. Helmikuussa minulla oli vakituinen työpaikka dementiakodin tiiminvetäjänä ja kuvittelin, että kirjailijavierailuiden, kirjallisuustieteen opintojen ja uusien kirjaprojektien ohella ihminen pystyy tekemään 80% työviikkoa. Ei pysty.

Lukijatapaamiset ovat olennainen osa kirjailijantyötä, nautin niistä suunnattomasti. Vuoden aikana olen matkustellut etelä- ja länsi-Suomessa; ehkäpä seuraavan kirjan kanssa pääsen itään ja pohjoiseenkin.

Lukupiirit
Lahti, Helsinki
Höyryävä glögikattila Vuosaaressa: keskustelua siitä, miten Mangopuussa on paljon tuoksuja muttei juurikaan hajuja. Siideriä, sipsejä ja kipeitä aiheita Karhupuiston lukupiiripiknikillä. Limua ja paikallista historiaa Lahdessa. Ravintolaillalliselle kokoontuneiden fyysikkonaisten vihastus, kun päähenkilö ei saanut pitää esitelmää temppelissä. Lukupiireissä saan kuulla, mikä kosketti tai ärsytti. Kysymykset menevät syvälle, koska suurin osa on jo lukenut kirjan.

Kirjamessut
Tampere, Lahti, Jyväskylä, Turku, Helsinki
Joskus penkkirivit täynnä, toisinaan vain muutama kuulija. Usein joku tulee juttelemaan haastattelun jälkeen. Helsingissä eräs lukija kertoi riihimäkeläisten veikkauslistasta. Olin päässyt heidän varjokirjallisuuskilpailuehdokkaakseen, ja lupasin vierailla Riihimäellä mikäli oikeakin ehdokkuus rapsahtaa. Ei rapsahtanut, mutta kyllä minä Riihimäellä silti voin vierailla. ;)

Kirjastovierailut
Helsinki, Espoo, Päijät-Häme, Pori
Rakastan kirjastoja! (Siitä enemmän Kirjastokaistan videolla.) Kirjastotapaamiset voivat olla tunnelmallisia ja keskustelevia (kuten Kirjasto Kympissä) tai mikrofonihaastatteluja, joita hyllyjen välissä hipsivät ihmiset salaa kuuntelevat (kuten Sellossa). Henkilökunnan koulutuspäiville valmistelen yleensä puheen jostain erityisteemasta, vaikkapa autofiktiosta.

Signeeraustilaisuudet kirjakaupoissa
Turku, Kokkola
Jollet ole Suuri Nimi, signeeraustilaisuudet tuntuvat vaikeilta. Istut kynä ojossa ja odotat. Ehkäpä kirjakauppavierailujen tarkoitus ei piilekään siinä, signeerauttaako joku sinulla kirjan, vaan yleisessä näkyvyydessä. Kirjakauppa mainostaa tilaisuutta julisteilla ja kauppakeskuksen kaiuttimen kautta, laittaapa vielä kirjankin näkyvästi esille. Joku sen huomaa ja ehkäpä ostaa kotiin luettavaksi. Joskus paikalle saapuu kiinnostuneita ihmisiä, koska signeeraustilaisuuksissa yleensä haastatellaan kirjailijaa.

Koulut
Vääksy
Kävin entisellä ylä-asteellani puhumassa kasiluokkalaisille. Siellä oli ainakin yksi kirjoittajanalku, joka kyseli mielenkiintoisia. Näitä kouluvierailuja voisi tehdä enemmänkin.

Yliopisto
Helsinki
Kutsu kävi PutKaan, kirjallisuudenopiskelijoiden klubille. Siellä sai puhua sydämen kyllyydestä kerronnan rakenteesta, kielen sävyistä ja tyylikeinoista! Yliopistolla vierailee usein kirjoittajia ja kirjallisuudentutkijoita, ja luennot ovat yleensä avoimia yleisölle. Otanpa tavakseni ilmoitella niistä täällä blogissani.

Paneelikeskustelut
Helsinki
Yhteiskunnallisista kysymyksistä kirjoittava ihminen napataan paneeleihin. Pride-viikolla osallistuin monipuoliseen esikuvakeskusteluun, ja Sosiaalifoorumissa vedin paneelin rauhantaiteesta., jossa puhujina oli minun lisäkseni Sami Hilvo ja Jani Saxell.

Markkinat
Vääksy, Helsinki
Voiko Pride-puistojuhlaa kutsua markkinoiksi? Kirjailijan kannalta joka tapauksessa samankaltainen tapahtuma kuin Anianpellon markkinat. Avaimen ja Maaran yhdistynein voimin seisoimme myyntipöydän takana, tapasimme paljon ystäviä ja myimme kirjoja ja hampputekstiilejä. Maara on muuten lopettamassa, mutta vuoden loppuun asti ehtii loppumyyjäisiin! Kauppa löytyy Tapiolan Heikintorin yläkerrasta.

Kirjailija-ilta
Hämeenkoski
Hämeenkosken VPK:n naiset järjestivät seuraintalolla tapahtuman, jonne tuli ihmisiä naapurikyliä myöten. Heijastin seinälle valokuvia elämästäni Intiassa ja luin otteita Mangopuusta. Se oli ihana ilta. Maakuntatapahtumat ovat lukupiirien ohella ehdottomasti lemppareitani! Ensi kesäksi olemme suunnittelemassa jotain todella hienoa ja suurta kotikylääni Iso-Äiniölle.

Kustantamon tiloissa
Lauttasaaressa
Avain organisoi paljon pienimuotoisia tilaisuuksia, joissa lukijat, kirjailijat ja kirjallisuusalan ammattilaiset pääsevät kohtaamaan. On ollut kirjallista salonkia, kirjabloggaajien tapaamista ja kirjakauppojen yhdistyksen Libro ry.n ilta. Muut kirjailijat ovat tavanneet muun muassa äidinkielen opettajia kustantamon tiloissa. Tämä kaikki pitää kirjallisuusilmapiiriä virkeänä. Ja onhan se aina mukava istua punaviinilasilliselle juustolautasen ääreen keskustelemaan kirjoista ja kirjallisuudesta.

Tule katsomaan! tule nyt jo katsomaan. 

Kun ihminen on tuhma, hän lukee joululahjakirjansa jo kaksi viikkoa ennen aattoa ja istuu häikäistyneenä glögilasi kädessään. Oi, tämä on niin kaunis!

Mistä tämä kirja kertoo:

"Oi, tule katsomaan: Kaksi kaupunkia. Kaupunkien välissä meri. Meren yli liikkuvat laivat, ihmiset. Kun välissä on kokonainen meri, ollaan hyvin lähekkäin." (s. 205)

Hannele Mikaela Taivassalon Oi, tule katsomaan saa voimaa toistosta: aallot keinuttavat kertomusta kahden kaupungin välillä. Tarinassa pienen Lapsen kohtalo koskettaa, ja rakastavaisten kohdatessa pidätän henkeäni. Tämä on kirja niille, jotka hurmaantuivat Italo Calvinon romaanista Jos talviyönä matkamies. Eivät nämä romaanit samanlaisia ole, eivätkä kerro samanlaisista asioista, mutta jotain ihmeellistä taikaa kummastakin löytyy. Taivassalo uppoaa varmasti myös Fagerholmin lukijoille.

Kirjan voi avata summamutikassa mistä vain kohdasta, ja aina löytyy kauniita lauseita. Katsokaa vaikka!

"Sillä niinhän me teemme, niinhän me näemme, me jotka olemme Kuka ja me jotka olemme Mikä? Näemme ja teemme näkymättömäksi, suljemme pois kaiken sen mitä emme pysty hyväksymään muttemme osaa paheksuakaan." (s. 66)

"Mitä lokit oikein halusivat, mitä ne kaipasivat? Mertako ne ikävöivät, vaikka se oli aivan niiden alla, vaikka niiden varjot kiisivät veden yli kuin terävät nuolet, osoittaen milloin sinne, milloin tänne, suuntaa hakien. Pilkallisesti nauravat lokit, jotka huutavat halveksuntaa meidän jätteitämme kohtaan mutta ahmivat ne sitten halukkaasti." (s. 107)

Romaani on rakennettu kuin palapeli, pirstale kerrallaan. Ensin ei näe, mitä kuva esittää. Ehkä siinä on vain loppu.

Oi, miksi tätä romaania ei ole huomioitu, miksi sen kauniita sanoja ei ole puhallettu lokkipasuunoin merten yli ja laivojen kansille ja kaiken maailman ihmisten korviin? Onko sitten lopultakin niin, että naisten kirjoittamat kokeelliset romaanit eivät saa samalla tavalla huomiota kuin mieskollegoiden tekemät? (Olen hiukan lueskellut englanninkielisiä keskustelupalstoja, ja sellainenkin mielipide siellä nousi esiin. Tosin en haluaisi uskoa siihen, en haluaisi.) Sitä palavaa viinimarjapensastakin on ihailtu silmät päästä poksahtain (ja ehkäpä se sen ansaitseekin - en tiedä, kun en ole lukenut) mutta

Oi, tule nyt jo katsomaan!

eihän näin hienosta kirjasta ihminen pysty edes mitään järjellistä sanomaan.

Avaimella on huima määrä sateenkaariaiheisia kirjoja, joissa joko teema tai joku henkilöistä kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. Listaan tänne kaikki, jotka muistan; jos unohdin jonkin teoksen, niin vinkatkaa!

Alla olevien lisäksi suosittelen pukinkonttiin kahta tekstikokoelmaa: Kaikki muuttuu paremmaksi (Paasilinna, 2010), jonka tuotto lahjoitetaan Mannerheimin lastensuojeluliiton nuorisotyön kehittämiseen, ja Hullu akka! (Like, 2010), johon vaimoni on kirjoittanut artikkelin "Mangopuun varjossa".

Avaimella on muuten nyt myös verkkokauppa.

HLBTQ-sisältöä löytyy ainakin näistä:

- Päivi Kosonen et a. (toim.): Café Voltaire: Tarinoiden paluu
- Päivi Kosonen et. al.(toim.): Café Voltaire: Imperiumin perilliset
- Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarautuva puu

Löysin kissanmuropurkin takaa Kirjallisuudentutkijain jäsenlehden 3/2010. Olin jemmannut sen vessalukemiseksi, mutta piiloonhan se jäi Kaksplussien ja Vihreän Langan komeillessa paremmalla paikalla lehtitelineessä.

Koko hemmetin lehti käsittelee niin teoreettisia kysymyksiä, että silmiin sattuu. Taasko minun pitää sietää piipitystä siitä, että teksti on sosiaalinen kenttä tai mikälie, ja kirjailijaa ei ole olemassakaan? Olenhan minä olemassa!

Luin silti Teemu Mannisen artikkelin.

Barthes julisti, ettei teksti ole sarja sanoja, joka paljastaa Tekijä-Jumalan viestin. Käsitys modernista tekijästä on kehittynyt kapitalististen tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin hapatuksesta. Jos Luojia on vain yksi, totta kai se ärsyttää. Auktoriteetit ja diktaattorit ärsyttävät aina, mutta vain monoteistisen diskurssin kyllästämä (ja siihen perin suivaantunut) ihminen voi julistaa romanttisen tekijän kuolemaa noin paatoksella. Se hyöty hindulaiseen maailmankuvaan tutustumisesta oli, että pystyn yhä vinksauttamaan aivoni polyteistiseen kaleidoskooppiin. Krishna-liike tosin oli hyvinkin monoteistinen, mutta kyllä sielläkin tarinoitiin kaikenlaisista pienemmistä jumaluuksista ja luojainsinööreistä.

Jokin tuossa Barthesissa ärsyttää. Miksi hitossa kirjallisuudentutkijat saavat omistaa ajatuksensa, mutta kirjailija joutuu lukemaan omaa nekrologiaan? Noin vain hän riistää tekijyyden taiteilijalta!

Tiedänhän minä, että teos on sosiaalinen teko, jonka taustalla on joukko toimijoita. Kirjan saattaminen julkaisukuntoon vaatii kustannustoimittajia ja monia muita ihmisiä. Eivätkä kirjailijan alkuperäiset ideatkaan ole järin originelleja, koska niihin vaikuttavat monenmoiset kulttuuriset ja materiaaliset seikat. Kaiken kukkuraksi kirjoitusprosessin aikana kirjailijan motiivit ja päämäärät tekstin suhteen saattavat muuttua. Jotta yritä siinä nyt sitten olla jonkinmoinen Jumala ja Tekijä.

Kaupallisen tekstintuotannon ulkopuolellakin on tekijäyhteisöjä. Naiskirjailijat levittivät 1600-luvulla käsikirjoituskopioita, joiden pohjalta käytiin aktiivista keskustelua kirjallisista ambitioista ja esteettisistä pyrkimyksistä. Sen ajan blogikulttuuria! Jotkut hölmöt pitävät sellaista amatöörimäisenä harrasteluna. Blogisivut elävät alkuperäistekstien kommenteista, linkeistä muihin teksteihin ja sivupalkkien sälästä. Tässä maailmassa kukaan ei luo mitään täysin yksin, kuin mokomakin monojumaluus.

Tekijyys on kirjailijalle tärkeä kysymys. Koska en ole Jumala enkä edes pikkujumala, niin pelkään alati jonkun sanovan: ”Voi tyttö-rukka, ethän sinä tätä tehnyt. Sinähän vain keittelit kaffea!” Hyväksikäytön riski on suuri, jos tekijää ei saa selkeästi nimetä. Joku lurjus voi tulla ja anastaa kiltiltä sosiaaliselta yhteistekijältä kaiken kunnian itselleen. Sitten tuo roisto ehkä kieltää sinua kommentoimasta omia tekstejäsi, ettet vain pöyhkeilisi Tekijänä ja Jumalana. Ikään kuin kirjailijan omalla tulkinnalla ei olisi mitään merkitystä. Pelkään, että minulle osoitetaan Paikka ja pistetään jälleen huivi nutturan päälle.

Ehkä tämä liittyy myös keskusteluun siitä, pitäisikö taiteilijoiden luopua kapitalistisesta pyrkimyksestä korvamerkitä tekijänoikeutensa ja sen sijaan antaa kaikille vaan.

Vuosi lopuillaan, eli aika tilittää kokemuksia. Pläräsin Mangopuun kirja-arvioita, joista Parnasson oli viimeisin. Siinä Kaisa Neimala pohti ”oliko kirja todella pakko kirjoittaa niin hyppien” ja päätyi toteamaan, että ehkä oli: ”kun asiat kiehuvat mielessä, ei niitä saata viileästi kuvata.”

Neimala sentään analysoi mahdollisia syitä sille, miksi olen kirjoittanut esikoiskirjani monitasoisesti. Enhän ole hakemalla hakenut lineaarista tai tyylillistä tasapaksuutta. Sitä paitsi ihmisen muisti liikkuu hyppien. Tekstini on tarkoituksella assosiatiivista.

Minua kuitenkin kummastuttaa monissa muissa arvioissa (huom! myös muiden kirjojen kohdalla) esiintynyt helppouden vaatimus. Miksi kummassa kaiken pitäisi sopia laiturinnokalle? Jotkut kirjat vaativat keskittymistä, mutta moniulotteisessakin romaanissa saattaa olla tunnelatausta tai vetävä juoni. Olin ylettömän iloinen siitä, että kirjani oli arvioitu nimenomaan Parnasson kokeellisen proosan teemanumerossa.

Kirjablogeissa julkaistuista arvioista olen nauttinut kaikkein eniten. Ne menevät usein syvemmälle tekstiin kuin lehdissä julkaistut, koska niitä ei rajoita ylärajat merkkimäärien suhteen. Niissä paljastetaan myös subjektiivisia tunnekokemuksia, joista kirjailija tietää teoksen koskettaneen lukijaa. Se on ihanin kiitos!

Mutta kun tämä nyt on tilitysanalyysi ja itsenäisyyspäiväkin oli eilen, keskitynpä suomalaiskansallisen luonteenlaatuni mukaisesti Mangopuun saamaan kielteiseen kritiikkiin. Suurin osa arvioista niin lehdissä kuin blogeissakin nimittäin kommentoi yhtä haastavaa elementtiä esikoisessani, sen ”hankalaa rakennetta”. Hesarin kriitikko sanoi minulle Avaimen bileissä, että kirjani on vaikea, ”niinku Monika Fagerholm”. (Onnittelut muuten Fagerholmille Pro Finlandia palkinnosta! Enpä kyllä rohkenisi itseäni häneen verrata.)

Mikä siinä on, että jokaisen kirjan pitäisi olla helppo? Onneksi on blogit – niiden kirjoittajat pohtivat haastellisuuttakin useammalta kantilta kuin ammatikseen arvioita kirjoittavat kollegansa.

Arkiterapeutti Kops huomauttaa, että osa Mangopuun muistoista on oikeasti tapahtunutta, osa kuvitelmaa, mutta hän ei edes halua selvittää mikä on mitäkin. Tähän yhtyy Lukutikku, ja samoilla linjoilla on Inahduskin: ”Outoa kyllä se ei paljon haitannut – jotenkin se sopi kirjan teemaan. Entä sitten, jos ei koko ajan tajua?” Niin juuri! Virtaan on uskallettava hypätä!

Kokemus on samanlainen kuin runoutta lukiessa. Ehkäpä siksi Mangopuun kieltä on kuvailtu lyyriseksi?

Kirjailijan häiriöklinikalla lukukokemusta tosin verrataan modernin tanssiesityksen katsomiseen. ”Voi olla, että ajoittaiset ymmärtämisvaikeudet johtuvat siitä, että luin kirjan pienissä pätkissä.” Tämä oli mielestäni todella hyvä huomio. Palautteen perusteella tuntuukin siltä, että kirjasta ovat nauttineet eniten ne, joilla on ollut aikaa lukea se yhdeltä istumalta tai ainakin tarpeeksi pitkissä pätkissä. Jotkut kirjat nyt vain ovat sellaisia.

Muutamat bloggaajat ovat vallan villiintyneet puolustamaan teosta. Se on hauskaa luettavaa! :) K-blogi ja Kirjapeto painottavat, ettei kyseessä missään nimessä ole tilityskirja, ja Kirjapedon mukaan ”ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa – ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.” Miksi, oi miksi, ammattikriitikot lehtijulkaisuissaan sitten uhraavat juonikuvaukselle niin paljon rajoitettua palstatilaa! En ymmärrä. Juonen pääpiirteet kun saa selville muualtakin, esimerkiksi henkilöhaastatteluista tai kirjan takakannesta.

Pidän siitä, että ihmiset ovat blogeissaan rehellisiä. Kirjasieppo toteaa, että Mangopuun kieli on ”raskaasti runollista”, ja hän itse on ”aivan liian realisti tykätäkseen sellaisesta”. Susan kirjastossa mainitaan, että ”vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vain voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa." Fair enough. Eivät kaikki kirjat ole kaikille.

Tekstini monitasoisuus on tietenkin tarkoituksellista, minkä Mari A. tavoittaa blogissaan: ”Nainen vailla varjelusta saa myös aviomiehen: tutustuminen aviomieheen vertautuu nuoruuden poikiin tutustumisiin. Samoin syntyy koko teoksen kerronta: siinä eri aikatasot kietoutuvat toisiinsa, yhdistyvät ja kertovat tarinaa eteenpäin.” Hän myös onnistuneesti liitti romaanin laajempiin yhteiskunnallisiin ja inhimillisiin viitekehyksiin.

Rauha Kejosen arviossa, joka julkaistiin useammassa maakuntalehdessä, kaipailtiin karumpaa kieltä kirjan loppuun, jotta loppuratkaisu nousisi uljaammin esiin. Mielestäni se oli aivan pätevä kommentti. Mari A. jäi kuitenkin pohtimaan, että toisaalta silloin ”kirjoitustyyli, jossa asiat ja tapahtumat kuin ihan ohimennen mainitaan, ei olisi toiminut.”

Tämän blogitekstin kirjoitettuani arvostan näitä kirjabloggaajia entistä enemmän!

Anmmattikriitikoilta olisin toivonut mainintoja käyttämistäni pastisseista (Eikös pastissi ole nykyajan kirjallisissa keskusteluissa kovinkin pinnalla?) ja intertekstuaalisuudesta. Ei ole suinkaan juonellisesti tai symbolisesti sattumaa, mihin kohtaan tekstiä sijoitin jonkin tyylijäljitelmän tai viittauksen toiseen tekstiin. Esimerkiksi Sapfon runoihin viittaan hyasinteilla ja tillin tuoksulla. Mutta ehkäpä kaikki kriitikotkaan eivät ole lukeneet Sapfoa? ;)

Pakko kuitenkin mainita näin lopuksi, että monet virallisemmatkin kirja-arviot olivat oivaltavia ja pohdiskelevia. Kritiikkiäkin on silti uskallettava kommentoida. Muutenhan kirjailija-tekijän Jumalainen Auktoriteetti tekstin tulkinnassa on vain korvattu kriitikko-tuomarin Absoluuttisella Äänellä, jota ei sovi epäillä.

Heidi Herala sanoi Seitsemäs taivas –ohjelmassa, että jotkut taiteilijat eivät itseään suojellakseen lue saamiaan arvioita, toiset taas lukevat, mutta valehtelevat korvat heiluen, etteivät edes vilkaise niitä, ei kiinnosta. Ja sitten on myös taiteilijoita, jotka kommentoivat kritiikkiä varsin avoimesti. Meitä on moneksi. :)

Pukinkontti-sarja jatkuu... Tällä kertaa esittelyssä hienoja lastenkirjoja.

Mainio ääneenlukukirja pienemmällekin kuuntelijalle, vaikkei kirjassa ole paljon kuvia. Testasin Kuutin (3 kk) kanssa: hienosti toimi,  koekuuntelija seurasi silmät suurina, välillä minulle nauraen. Ääneenlukukirjoiksi sopivatkin parhaiten sellaiset, jotka kolahtavat myös aikuiselle ja joiden kielessä on hyvä rytmi. 

   Todellisuudessa tämä kirja on tarkoitettu vähän vanhemmille kuin kolmikuisille, mutta vaihtoehtoisen kuulijan puuttuessa Kuutti joutui testikappaleeksi. Kuusitoistavuotias kun olisi ollut jo aivan liian vanha ;)

Hannele Mikaela Taivassalo ja Lena Frölander-Ulf: Hämäräkirja

Hienosti kirjoitettu, erilainen kuvakirja. Maaginen. Pidän kovasti Taivassalon tavasta kirjoittaa. Häneltä ilmestyi tänä vuonna aikuisten romaani nimeltä Oi, tule katsomaan, jonka aion ostaa itselleni joululahjaksi. Hämäräkirjan taisimme antaa kummitytölle viime vuonna.

Riemukas ja värikäs kuvakirja, jonka on kuvittanut rakas ystäväni Ulla. 

Ullan puoliso, Pekka, on muuten kirjoittanut sen Arka ja ahdas ismi -kirjan, joka kertoo hänen vuosistaan Krishna-liikkeessä. 

Mukaansatempaava tarina koululaiselle, joka lukee jo itse. Tarina sijoittuu Viroon ja sisältää paljon (muttei kuitenkaan liikaa!) tietoa Viron historiasta. Valittiin Viron parhaaksi lastenkirjaksi.

Voisin suositella mitä tahansa Leevi-sarjan kirjaa, mutta tästä pidin erityisesti. Teemana kun on ympäristönmuutos. Yksi Sellon kirjastonhoitajista oli pakahtua ilosta, kun etsin lisää Harrin kirjoja hyllyiltä. Hän selitti, että ne ovat todella suosittuja kouluikäisten keskuudessa, ja minun pitäisi ehdottomasti tehdä lopputyöni Harrin tuotannosta! :D 

Vahva suositus, siis.

Harrilta ilmestyy muuten ensi keväänä aikuistenkin romaani, Kraatterin lapset.

Kysyin Kirstiltä, mitä omaa kirjaansa hän suosittelisi minulle. Harkitsin itse hänen romaaniaan Usko, toivo ja kuolema, mutta hänpä ohjasikin minut koluikäisille kirjoitetun Sisu-sarjan pariin. Siinä on vaihtoehtoihmisiä ja hauskoja yksityiskohtia. Minulla on sitä paitsi ihan oikea turvepaita. Ja kyllä, se kutittaa, mutta siihen tottuu aika pian!

Nämä Emilian päiväkirja/Supermarsu -kirjat ovat hulvattoman hauskoja! Nauroin monta kertaa ääneen. Pidän myös Norosen aikuisille suunnatuista sarjakuvista, ja hänen stand-up koomikon lahjansa saivat allekirjoittaneen (melkein) kierimään Jenny Woon lattialla.

Onnea Elina Hirvoselle Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnosta! 

Elinan romaanin, Kauimpana kuolemasta, myyntituloista on kerätty jo 5000€ tyttöjen turvakodin rakentamiseen Sambiaan. Projektista voi lukea lisää täältä.

Kampanjaan osallistuvat kirjailijan itsensä, Avain-kustantamon ja Jarkko Nieminen Oy:n lisäksi nämä kirjakaupat:

- AdLibris

- Akateeminen kirjakauppa

- Bookplus

- Kansallinen kirjakauppa

- Pieni Kirjapuoti
- Rosebud

- Vieskan Kirjakauppa

Mikäli aiot ostaa Elinan uusimman romaanin, kannattaa suosia yllämainittuja kauppoja! Pienet valinnat merkitsevät paljon tässä maailmassa.

Heidi Jaatisen esikoisromaani, Ei saa katsoa aurinkoon, on hyvä kirja.

Tekisipä mieleni sanoa (hiukan niin kuin joku jossain joskus on kirjoittanut jostain kirjasta), että vaikka väittävät suomen kieltä vaikeaksi, niin savolainen Jaatinen haastaa sitä ällistyttävän hyvin. Tämä kirja poikkeaa raikkaasti kaikesta näillä pääkaupungin lakeuksilla aikaisemmin koetusta. Ei ole mitään itkuvirsiosastoa tämä, ei.

Minua ällistyttää lähinnä se, että tämä kirja on saanut niin vähän huomiota mediassa. Helsingin Sanomat ei edes arvioinut sitä.

Romaani kertoo pienestä Lennu-pojasta, jonka elämää varjostaa pikkukylään muuttava pedofiili. Luulen, että monet jättävät kirjan lukematta ajatellen, että se on liian järkyttävä. Jaatinen on kuitenkin käsitellyt tätä maailman kenties iljettävintä aihetta  hämmästyttävän taitavasti, inhimillisesti ja tarkkanäköisesti lapsen näkökulmasta. Ja lopussa paha saa palkkansa, eikä lukijalle jää oksennusahdistus olo. 

Lasten hyväksikäyttö on sen verran vakava ja järkyttävä aihe, että sitä ei pidä lakaista maton alle. Siitä ei pidä tehdä sellaista tabua, josta ei saisi  puhua ääneen. Siinä mielessä Jaatisen kirja on erittäin merkityksellinen.

Papinniemi & Puttonen keskustelivat tästä ja muun muassa Mangopuusta Yle Radio Ykkösen Esikoiskimarassa. Olen tosin eri mieltä heidän kanssaan siitä, että  Jaatisen olisi pitänyt välttää murretta. Mielestäni savoksi kirjoitetut dialogit loivat tunnelmaa. Kaikenlaiselle kielelle on paikkansa ja omat kirjansa. Sen sijaan liiallisesta hän-pronominin käytöstä kustannustoimittaja olisi voinut vinkata kirjailijalle. Sitä minä olisin karsinut, en murretta.

Nautin lukiessani hauskoista sanoista. Päähenkilö Lennun mielikuvitusmaailman nimi on Kukkula Paippaala. Ja oikeassakin kylässä asuu ihmisiä, joilla on erikoisia nimiä, kuten Uuno Isokimpale. Romaanissa on paljon maalaishuumoria, riuskaa kehollisuutta ja letkautuksia. Kun mummolta karkaa pissa housuun, hän vain toteaa tyynenä: "Ei maha mittää. Kuus lasta synnyttänny." Pyytää sitten Lennua hakemaan uudet pikkupöksyt. 

Kerran Lennu ja serkkutyttö Signe leikkivät hienoa rouvaa. Aluksi he olivat muovipusseihin pukeutuneita kerjäläisiä, mutta rikastuttuaan ostivat vallan puuhkat ja hatut: 

Tätä kirjaa ei kannata ohittaa vain siksi, että pelkää pedofiilin kohtaamista kirjan sivuilla. Romaanissa on niin paljon muutakin: kesäinen savolaiskylä, napakkaa huumoria  ja lopultakin, kaikesta huolimatta onnellinen lapsuus.

Tänä aamuna katselin Taavi Kassilan haastattelua MTV3:lla. Kassila on Suomen epävirallinen Äiti Amman äänitorvi, jolta on ilmestynyt tänä vuonna kirja, Erään etsijän tarina. Vaikka jo kerran päätin, etten pui tässä blogissa entiseen lahkotaustaani liittyviä asioita, niin tässä sitä tekstiä nyt tulee! Sen verran pisti sisuksi.

Kaikki, mitä Taavi Kassila kertoi Amma-yhteisöstä, pätee myös Krishna-liikkeeseen. Kaikki. Muutamat termit ovat erilaisia, mutta samalla tavalla kummassakin saarnaataan uskontojen yhtäläisyydestä ja ihmisten tasa-arvoisesta asemasta henkisinä sieluina. Kassila vertasi maailman uskontoja saman kukan eri terälehtiin. Kaunista. Niin mekin Krishna-liikkeessä opetimme. Puhuimme rakkauden voimasta, pyyteettömästä palvelusta, mielenrauhasta ja sanatana-dharmasta.

Samaa soopaa se on kaikki.

Ihmiset ovat aina yhtä yllättyneitä, kun saavat tietää, miten konservatiivista ja sääntöjen rajoittamaa elämää Krishna-temppeleissä vietetään. Toki siellä pyörii liberaalimpaakin porukkaa. Näin ymmärtääkseni myös Amman liikkeessä. Nuo ”Krishnan ystävät” voi vetää tarpeen tullen esiin, kun edustetaan uskontoa julkisuudessa. Kassilan olemus on rauhallisen hyväksyvä. Tyhmähän se onkin, joka telkkariin menee syntisiä tuomitsemaan. Kyllä se on nähty, miten siinä käy. Katsokaa nyt vaikka, miten paljon ihmisiä erosi kirkosta, kun muutama taitamaton saarnaaja pääsi ääneen.

Onpa mielenkiintoista nähdä, missä ammalaiset menevät kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun ensimmäiset Amman jälkeiset gurut ovat langenneet, uusi vähemmän karismaattinen guruporras astunut valtaan ja organisaation salatut skandaalit paljastuneet. Eihän sitä ulkopuolinen osaa ennustaa, mitä skandaaleita liikkeestä löytyy, mutta suljetussa uskonnollisessa yhteisössä niitä on aina. Järjestöjen suurin haaste ei olekaan se, miten rahoittaa toiminta tai rekrytoida lisää jäseniä. Huomattavasti vaikeampaa on ennaltaehkäistä vääryydet heikompia kohtaan ja toimia eettisellä tavalla silloin, kun vääryyksiä kaikesta ennakoinnista huolimatta tapahtuu. Tämän haasteen kanssa ovat painiskelleet intialaisperäisten liikkeiden ohella muutkin maailman uskonnot, esimerkiksi katolilaisuus ja lestadiolaisuus. Saman kukan terälehtiä, tosiaan.

Aamun ohjelmaa katsellessani kiinnitin erityistä huomiota Amman seuraajiin: heidän ilmeisiinsä ja olemukseensa. He olivat lähes identtisiä Krishna-liikkeen jäsenten kanssa. Mukana oli tiukkailmeisiä, Ammaa lähelle päässeitä valittuja, yksi nainen ja useampi mies. Heistä tulee organisaation johtajia ja guruja sitten, kun Amma kuolee. Hiukan taaempana seurasi autuaasti hymyileviä naisia, tukka siististi keskijakauksella. He ovat varmastikin taitavia rahankerääjiä. Ammaa lähelle päässeiden joukossa vilahti myös muutama äiti lapsen kanssa. Heidän miehillään on tärkeä asema johtoportaassa. Sellainen olin kerran itsekin: varma omasta asemastani, tyytyväinen ja tapahtumiin aktiivisesti osallistuva. Sillä minullahan oli (ainakin joissain temppeleissä) jonkin verran enemmän sananvaltaa kuin tavallisella rivijäsenellä. Olinhan ollut liikkeessä jo kauan.

Kassila toi haastattelussa vahvasti esiin sen, että Amma ei saarnaa ”dogmaa”. Hän hyväksyy jopa kommunistit. Intialaista kenties sekin, koska Krishna-liikkeen perustaja jo aikoinaan viittasi kommunisteihin ja siihen, miten jokainen seuratkoon omaa aatettaan. Me hyväksymme kaikki ihmiset. Krishna hyväksyy jokaisen. (Mutta toiset vain sattuvat olemaan tasa-arvoisempia kuin toiset.)

En tiedä, millainen asema ammalaisilla naisilla on. Ammahan on nainen itsekin, joten voimme olettaa tilanteen olevan hiukan parempi kuin Krihna-yhteisöissä. Toisaalta Kassila kertoi opettavansa joogaa miehille. Oletan, että naisryhmällä on naisopettaja. Sukupuolten segregaatio aiheuttaa aina epätasa-arvoa. Amman liike myös pohjautuu vahvasti intialaisuudelle vaatetusta ja tapakulttuuria myöten. Intiassa on pitkät perinteet patriarkaaliselle hierarkialle. Maan naisjärjestöt tekevät aktiivista työtä murtaakseen vanhoja tabuja ja väkivaltaisia sääntöjä. Muutos vie kuitenkin aikaa, enkä usko Ammankaan pystyvän ihmeisiin.

Telkkariohjelma sai siis minut marssimaan koneelle. On se nyt kumma, miten aina vain tuodaan esille näitä Idän Ihmeellisiä Ajattelijoita, jotka onnistuvat brändäämään itsensä mielenrauhaa maitovanukkaan värisessä kaavussa tarjoileviksi joogeiksi. Ammalaisten brändi on tietenkin hiukan erilainen kuin krishnalaisten. Ehkäpä he ovat tarkkailleet muiden lahkojen heikkouksia ja päättäneet, etteivät ainakaan lähde kaduille myymään väkisin ihmisille kirjoja. Monella tavalla liikkeen toiminta kuitenkin muistuttaa minua entisestä elämästäni ja Krishna-liikkeen historiasta ennen minun aikaani. Erityisesti Amman ympärille rakennettu henkilöpalvonta vaikuttaa samanlaiselta kuin Krishna-liikkeen alkuajat 1970-luvulla. Yksi vahva johtaja ja hänen tiivis seuraajaryhmänsä, kasvava yhteisö, julkkiskannattajia.

Täysin häikäistynyt ei median edustaja tosin ollut. Haastattelija mainitsi Maharishi Mahesh joogin ja Beatlesit. Kassila myönsikin yhtäläisyydet. (Pakko silti mainita, että Beatleseistä George Harrison oli kylläkin Hare Krishna –liikkeen kannattaja.)

Miksikö minä tästä aiheesta näin paljon kirjoitin? Siksi, että elin 17 vuotta Krishna-yhteisöissä eri puolella maailmaa. Tiedän, mistä puhun. Ärsyttää, kun kaikenmaailman innokkaat saarnamiehet kutsutaan oikein telkkariin, eikä heidän puhettaan edes tunnisteta sananjulistukseksi. Eikö media ole oppinut mitään? Pari vuosikymmentä sitten hare krishnat olivat ilmiö, nyt heidän tilalleen on noussut Äiti Amma. Mitä seuraavaksi? Joku täsmälleen identtinen uskonryhmä astuu esiin, ja heitä sitten hehkutetaan ainutlaatuisena, uutena ilmiönä. Ikään kuin näitä ei nyt olisi ollut maailman sivu.

Joulukuun 8. päivä julkaistaan kirja nimeltä Kaikki muuttuu paremmaksi. Siinä on viisikymmentä kirjoitusta siitä, miten elämä todellakin voi muuttua paremmaksi kuin miltä se ehkä joskus tuntuu. 

"Nuoruus on erityisen rankkaa niille, jotka eivät sovi annettuun muottiin. Homo- ja lesbonuorten itsemurhariski on tutkimusten mukaan kolmin–nelinkertainen muihin nuoriin verrattuna." 

Tämä on siis Todella Tärkeä kirja, joka antaa toivoa ja mahdollistaa myös jotain konkreettista (lue: asioita, jotka vaativat rahaa): kirjan tuotto lahjoitetaan kokonaisuudessaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelimen ja netin kehittämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa nuorille mahdollisuutta kahdenkeskiseen chat-palveluun aikuisen kanssa useampina päivinä viikossa. Tuotoilla järjestetään myös koulutusta vapaaehtoisille päivystäjille seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoliseen identiteettiin liittyvissä kysymyksissä. MLL:a on joskus kritisoitu heteroydinperheiden suosimisesta vähemmistöjen kustannuksella. No, nyt he haluavat oppia ja muuttaa käytäntöjään. Kunnioitettavaa!

Konseptin takana ovat Tommi Laitio, Alex Nieminen ja Saku Tuominen. Tommin lisäksi kirjaa on ollut toimittamassa Ani Kellomäki ja Johanna Laitinen. Kustantajana toimi Paasilinna-kustantamo.

Idea kirjaan syntyi Kaikki muuttuu paremmaksi -videon inspiroimana.

Tänä syksynä olen viihtynyt novellien seurassa, vaikken koskaan aiemmin ole tunnustautunut niiden lukijaksi. Ehkäpä vauvaelämä monine keskeytyksineen (Syötä! Röyhtäytä! Vaihda vaippa! Aloita alusta!) on luonut mahdollisuuden tarkastella maailmaa lyhyiden tarinoiden kautta. Tarja Halonenkin sanoi kerran lukevansa mielellään novelleja, koska hänellä on niin vähän aikaa paneutua pitkien romaanien maailmoihin.

Nostan tähän kolme novellikokoelmaa, koska ne ovat niin hienoja:

- Jonas Gardell: Viattomuus ja muita kirjoituksia (Johnny Kniga, 2006)/ Oskuld och andra texter (2000)
- Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (Otava, 2010)
- Helmi Kekkonen: Kotiin (Avain, 2009)


Gardellin novellit ovat nasevia ja homoisia. Niissä kerrotaan viattomuuden menettämisestä, Jumalasta ja kahdestatoista kaupungista, joissa Gardell vierailee. Tämä kirja ei välttämättä sovi mummolle tai isotäti Tildalle. Tai mistä minä tiedän: Ehkäpä juuri isotäti Tilda on aina halunnut pohdiskella maailmaa ja tuonpuoleista ruotsalaisen koomikon seurassa? Kokoelma osui käteeni vasta tänään, mutta siinä se pysyy kunnes on luettu. Tykkääpeukku!


Rohaksen kokoelma ilmestyi tänä syksynä. Hienoa kieltä ja taitavasti rakennettu kokonaisuus tarinoita, joiden päähenkilöinä on nuoria ihmisiä. Luettuani tämän jään miettimään kaiken maailman kirja-arvioita. (Olen tällä hetkellä yliopiston kirjallisuusinstituutio-verkkokurssilla, joten kenties siksikin nämä asiat pyörivät mielessä alinomaa.)  Aina niillä ammattikriitikoilla on jotain nokan koputtamista! Jos ei muuta, niin sitten kritisoivat teosta liian hallituksi ja mallikkaaksi. Minun mielestäni Keltaisia tyyppejä ei ole hiottu liikaa; kirjassa on särmää jäljellä. Toisessa arviossa toivottiin, että punakynä olisi tappanut ”turhan” toiston, esimerkiksi tämän hienon kohdan: ”kysymys tuikkasi kuin parsinneula, tuntui ihossa asti”. Näinhän meille on koulussa opetettu. Kaikkien klapifetistien isä William Strunk Jr. ohjeisti teoksessaan Elements of Style aloittelevaa kynäilijää välttämään liikoja sanoja. Tuolta kaapista sekin vuonna 1918 laadittu ohjekirjanen löytyy, myönnän. Olen jopa lukenut sen. Hänen oppejaan seuraava kuuliainen kirjoittaja välttää pleonasmeja, toistavia ilmaisuja.

Kun ihminen pääsee irti liiallisesta mantrantoistosta, niin sitten pitää vissiin toistella ajatuksia, aivoituksia, linnun pikkupyrähdyksiä. Minä nimittäin pidän pleonasmeista, tietenkin kohtuullisuuden nimissä. Kulttuuri- ja tyylikysymys. Joissakin kielissä toistoa esiintyy luonnollisesti, yksinkertaisena esimerkkinä espanjan persoonapronominien tuplakäyttö: ”A mi no me gustan las opiniones de estos críticos.” Kalevalassakin toistoa käytetään tehokeinona: ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi”. Punakynällä olisi paljon työtä, jos se pistettäisiin hakkamaan kaikki maailman kirjallisuus haloiksi!


Helmi Kekkosta en sujauta pukinkonttiin siksi, että hän kirjoittaa samalle kustantajalle kuin minä. Ei. Kotiin on oikeasti ihana lahjakirja. Helmi maalaa herkällä, akvarellimaisella paletilla. Tuotapas en keksinyt itse! Siteerasin vapaamuotoisesti Seppo Puttosta, joka esitteli kirjan radiossa noin vuosi sitten. Puttonen oli ihan oikeassa. Nämä ovat viisaita, herkkiä novelleja. Tässä kirjassa ei myöskään ole mitään rivoa tai oksettavaa. Siksiköhän se sivuutettiin joissain kriitikkopiireissä niin ronskilla otteella? Mutta paljon julkistakin kiitosta kokoelma sai, kuten vaikkapa tässä Kiiltomadon arviossa. Inakin kirjoitti siitä blogissaan. Itselleni tulee aina mieleen yksi Helmin novelleista, kun pyöräilen Viherlaaksossa yksinäisen penkin ohi. Joskus sillä istuu vanhoja miehiä juttelemassa. Talven tullen penkki tyhjenee.

Kotiin kannen on muuten suunnitellut Satu Ketola (sama ihminen, joka suunnitteli Mangopuun kannen). Eikö olekin kaunis?

Yksi Helsingin kirjamessuilta löytämäni kirja oli BTJ Kustannuksen/Avaimen julkaisema, Pertti Rajalan selkokielinen Kalevala. Luen mielelläni erilaisia versioita kansalliseepoksesta, joten täytyihän tähän omankin talon kirjaan tutustua. Sivujen lay-out on kaunis, kansi hiukan lapsenomainen.

Ilmatar makaa vedessä. Sotka munii kuusi kultaista munaa hänen polvelleen, vaan seitsemäspä onkin rautainen. Munat kierähtävät mereen, ja ne kultaiset rikkoutuvat. Syntyy aurinko, kuu ja tähtöset taivaalle. Sitten Ilmatar tulee raskaaksi ja synnyttää Väinämöisen.

Varsin erilainen tarina tämä on kuin se kristillinen versio, jossa Isä-jumala työskenteli kuusi päivää ja lepäsi seitsemännen. Niin syntyi maailma. Ainakin luterilaisuudessa Raamatun legenda ilmenee kovana työmoraalina ja vaatimuksena ansaita oma maailma. 

Hindulaisuuden luomiskertomus on huomattavasti monitasoisempi ja mutkikkaampi. Kun Vishnu-jumala uinuu syitten valtameressä, hänen uloshengittäessään ihohuokosista syntyy maailmankaikkeuksia, jotka vetäytyvät näkyvistä hänen hengittäessään sisään. Sykli on loppumaton, mutta hengityksen aikana ehtii tapahtua paljon: kussakin maailmankaikkeudessa tuon saman jumalan laajentuma asettuu pitkäkseen (taas!) ja kasvattaa navastaan lootuksen. Kukkasella istuu Brahma ja nikkaroi aineellisia yksityiskohtia. Hän on kuin Väinämöinen; hän saa kasvit kasvamaan ja puut puhkeamaan kukkaan, vaikka itse elämän siemen onkin jostain muualta peräisin. Hindutarina muistuttaakin enemmän kalevalaista kuin kristillistä legendaa. Ainakin molemmissa osataan levätä kunnolla, eikä huhkita kuuden päivän tappotyöviikkoa. Ehkäpä siksi minulle muinaissuomalainen taru tuntuu läheisemmältä.

Kalevalan luomiskertomus (oli se sitten Lönnrotin keksintöä tai suoraan peräisin kansanrunoista) on myös utuisempi kuin kaksi muuta esimerkkiäni. Se on runoa. Ilmattaren kylpy tuoksuu merisuolalta ja usvalta. Kas, tuolta lenteleiksee sotka, kuin tyhjästä liitelee. Noin vain pyöräyttää munasia jumalattaren polvelle.

Kuten hyvän runon jälkeen aina, jään nytkin pohtimaan Lyyrisiä Asioita. Miksi munat lasketaan polvelle? Miksei mieluummin syliin? Ja miksi niitä kultaisia munia oli kuusi, miksi viimeinen oli rautainen?

(Messuilla kävin muuten kuuntelemassa Anders Larssonia, joka puhui tänä vuonna ilmestyneestä teoksestaan Laiskojen Kalevala. Siihenkin tutustun, jahka ehdin. Ja Kalevalan tarinoita -kirjaan voi tutustua muun muassa K-blogissa ja Kirjamielellä)

Jo vuonna 2007 Pentti Saarikoskesta romaanin kirjoittanut Douglas Robinson kommentoi Avain kustantamon Kuukauden jutussa:

”Kotimaassani Yhdysvalloissa kirjallisuuspalkintoja jaetaan sen perusteella, missä maassa kirja on julkaistu ensimmäisen kerran. Koska Pentinpeijaiset julkaistaan ensimmäiseksi Suomessa, sitä ei voi missään vaiheessa lähettää millekään amerikkalaiselle kirjallisuuspalkintolautakunnalle. [...] Suomessa kirjallisuuspalkintoja annetaan ainoastaan Suomen kansalaisille (Finlandia), Suomessa asuville (Runeberg) ja suomeksi kirjoittaville (Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto), mikä tarkoittaa sitä, etten voi olla ehdolla millekään niistä. Palkintojen kannalta kirjaani ei siten ole edes olemassa.”

Olen sitä mieltä, että Finlandia-kisan sääntöjä tulisi muuttaa. Meidän pitäisi pohtia, mikä on suomalaista kirjallisuutta – sillä aivan varmasti Finlandia-ehdokkaaksi valitun, slovakialaisen Alexandra Salmelan romaani sitä on. Säätiö voisi istua alas ja miettiä, miten korjata ohjeistustaan kustantamoille.

Mutta takaisin Robinsoniin. Avain seurasi sääntöjä, eikä edes lähettänyt Pentinpeijaisia Finlandia-raadille. Se oli varmasti harmillista, mutta minkäs sille voi. Ehkäpä sääntöjä voisi viilata kisan jälkeen? Finlandia-instituutio on kovin kankea, mutta joskushan sen laivan on käännyttävä reitiltään.

No, nyt se laiva sitten kääntyi. Kesken kisan. En tiedä, miten monta "maahanmuuttajaromaania" tähänkin kisaan olisi lähetetty, jos kaikki kustantajat olisivat viis veisanneet selkeistä ohjeista. (Kyllä he niistä säännöistä tiesivät, turha väittää muuta.) Tuntuu ikävältä, että joku saa poiketa säännöistä noin vain. Ehkäpä se on tämän maailman luonne.

Olen tietysti jäävi kirjoittamaan tästä aiheesta – olihan oma esikoiseni mukana niiden reilun sadan kirjan joukossa, jotka raadille lähetettiin. Salmela sattui viemään juuri sen esikoisille osoitetun slotin, josta salaa haaveilin. En toki julkisesti: sehän olisi ollut vähän noloa. Onhan tässä maassa kuluneen vuoden aikana ilmestynyt monia todella hienoja (esikois)kirjoja. Miksi juuri minun tekeleeni olisi valittu?

Mutta kun se ei omasta mielestäni ole mikään tekele. Se on parasta, mitä osaan. Vähän niin kuin lapsena, kun näytin muille kaikkein hienoimman kukkapiirustukseni. Vähän isompana opin, että pitää piilottaa ilo omista taideteoksista. Sillä lailla ei tarvitse hävetä, jos muut pitävätkin niitä rumina ja niitä kikatuttaa ihan hirveästi ja sitten minä menen Härkämäen huipulle potkimaan kiviä yksikseni.

Ja sitten, jos joku fuskaa pelissä (vaikka sen kukkapiirustus olisi tosi hieno tai vaikka paras), ei saa valittaa. Sillä silloin näyttää tyhmältä ja lapselliselta ja semmoiselta, joka luulee omaa kukkaansa nätimmäksi ja on varmaan vaan kateellinen.

”Kiireeseen liittyy kaamea pelko siitä, että aika loppuu kesken.”

Uusimmassa Parnassossa (6/2010) Arto Virtanen pohtii hidastamisen kykyä, lukemista ja e-kirjoja. Nykyihmisellä on tarve omistaa, haalia ja tallentaa tallentamasta päästyään. Kauhealla hopulla juostaan ja suoritetaan, muttei ehditä pysähtyä hetkeen. Palveluntarjoajatkin tuputtavat umpihölmöjä kylkiäispaketteja, Virtanen kirjoittaa. Siinäs sitten istut ja omistat 300 klassikkoa ja bestselleriä, joita  et koskaan kerkeä lukemaan. ”Nopealle lukijalle lukulaite on rakas kumppani, koska sivujen kääntäminen on turhan hidasta puuhaa, selaaminen vielä kankeampaa. [...] Kirjojen kansia ei ole, niihin ei pääse kiintymään”.

Itse voisin kernaasti käyttää lukulaitetta tietoteosten selaamiseen ja oppikirjojen lueskeluun. Sellaiseen se olisi aivan omiaan. Ja jollekin vitsikokoelmallekin voisin naureskella ruudun edessä. Muuten yhdyn Virtasen näkökulmaan: ”Nyt pitäisi opetella olemaan.” Uskaltaa uppoutua tarinaan ja kieleen, antaa sille mahdollisuus koskettaa. Lopettaa pakonomainen selaaminen, hyvien tekstien huitaisu syrjään vain siksi, että ne eivät ole tarpeeksi helppoja.

Kirjoja ei voi lukea kiireessä. Tai ei ainakaan tietyntyyppisiä kirjoja. Jos on tottunut refleksinomaisesti kelaamaan turhien kohtien yli päästäkseen johonkin, jossa jotain alkaisi tapahtua, voi monisäikeinen ja kielellisesti monipuolinen romaani tuntua vaikealta, hankalalta. Joskus teksti vaatii hiljentymään.

Minulta hiljentymistä vaatii esimerkiksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka  ääreen palaan säännöllisin väliajoin. Ihana kirja. (Tai pitäisi pikemminkin sanoa kirjasarja.)

Itse kirja ei kyllä katoa. Se saattaa reinkarnoitua, jatkaa elämäänsä muodossa tai toisessa. Monet sitä ovat yrittäneetkin tukahduttaa ja joissain yhteisöissä ja yhteiskunnissa yrittävät yhäkin. Sillä kirja on ”elävä sana, juovuttava tekstin virta, addiktiota aiheuttava, houreita aikaansaava, kysymysten humalan ja vastausten krapulan tuottava jumalten keinu.” Vaarallinen kapistus siis.

*****

Kiitos paljon Alfred Kordelinin säätiölle apurahasta! Sen turvin saan taas hetken keskittyä kirjoittamiseen ilman suurempia taloudellisia huolia. Apuraha on iso asia pienessä maassa, jossa harva kirjailija pystyy elättämään itsensä pelkillä kirjoittamistuloilla.

Saimme vaimon kanssa apurahaa myös ensi vuonna ilmestyvää keittokirjaa varten Suomen Tietokirjailijoilta. Kiitos paljon heillekin! Tuen vuoksi pystyin tekemään koko kesän vain osa-aikaista  sairaanhoitajan keikkaa ja siten varaamaan aikaa reseptien kehittelylle ja kuvaamiselle. Keittokirjaamme tulee reseptien lisäksi kirjailjaesittelyjä ja kirjallista pohdintaa. Haastattelin  muun muassa bangladeshilaissyntyistä lontoolaiskirjailijaa Tahmima Anamia Helsingin kirjamessuilla.

Anamin romaani Kulta-aika ilmestyi suomeksi tänä syksynä. (Suosittelen!) Juttelimme pitkään siitä, mitä kirjailijat kertovat, kun he kirjoittavat ruuasta. Näitä ajatuksia voi lukea  Anamin esittelytekstistä ensi syksynä, kun kirja ilmestyy. ;) Sain myös hänen lempiruokansa reseptin, jota testataan tänä viikonloppuna kotoväen kesken.  Ainakin paperilla se näyttää ja tuoksuu ihanalta!

Jossain vaiheessa lounaan jälkeen mainitsin Tahmimalle saaneeni apurahaa. Tein selkeästi vaikutuksen. Hänen mukaansa Britanniassa kirjailijoiden on vain pyristeltävä eteenpäin tekijänoikeuspalkkioiden ja satunnaisten keikkatöiden tai muun palkkaduunin avulla.

Suomalaisilla nykykirjailijoilla on varsin erilaisia suhtautumistapoja apurahoitukseen, kirjoittaa Elina Jokinen Vallan kirjailijoissa. (Teosta käsittelin aikaisemminkin blogissani.) Vaikka jotkut uhoavat kilpailutalouden diskurssin mukaisesti, että julkista tukea pitäisi antaa vain huipputekijöille (eli eniten myyville) ja oikeastaan veronmaksajien rahaa ei pitäisi syytää taiteeseen taiteen vuoksi, uusin näkemys  on pehmeämpi. Haetaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tuloksellisuuden tasapainoa. Perinteisemmän, eli hyvinvointivaltion diskurssin mukaan apuraha on kirjailijan sosiaaliturva ja elinehto, ja kaikkien pitää tukea taiteilijaa, mutta 2000-luvulla on ryhdytty kyseenalaistamaan tätä näkemystä. Kaikissa puhetavoissa on kuitenkin ongelmansa, niinkuin ihmisyhteisöjen keskinäisissä kysymyksissä yleensäkin. Ei mikään ole absoluuttisen oikea tapa tehdä asioita. 

Itse suljen taas toistaiseksi Jokisen väitöskirjan ja nautin lasillisen cavaa. On syytä juhlia rahallista luottamuksenosoitusta ja tätä ihanaa mahdollisuutta tehdä elämässä juuri sitä, mitä rakastaa ja on aina halunnutkin tehdä. Kirjoittaa. 

Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

YLE Radio Ykkösen Esikoiskimarassa esiteltiin loppuviikosta 13 tämän vuoden esikoiskirjaa. Ohjelma on kuunneltavissa myös netistä. (Mangopuusta puhuu Jarmo Papinniemi noin 45 minuutin kohdalla, mutta kannattaa kyllä kuunnella koko ohjelma! Hienoista kirjoista siellä puhutaan.)

Papinniemi toi esille mielenkiintoisen ja oivaltavan pointin: hyvin keskeiseen asemaan Mangopuussa  nousee hyväksytyksi tulemisen tarve. Päähenkilö hakee hyväksyntää ensin muilta nuorilta ja myöhemmin uskonnon papeilta ja seurakunnalta. Toisaalta puoliso ei osaa häntä hyväksyä. Papinniemi pohtii, onko se päähenkilön inhimillisyys, jota mies ei vaimossaan hyväksy.

Jokainen meistä hakee hyväksyntää muilta. Joka toisin väittää, valehtelee. Kukaan ei ole niin itseriittoinen, että voisi elää ilman toisten ihmisten huomiota ja välittämistä. Patologiseksi tämä tarve muuttuu, jos hyväksyntää lähdetään hakemaan narsistisesti muiden kustannuksella tai pakkomielteisesti ahdistuneena sieltä ja täältä, aivan vääristä suunnista.

Hyväksyntä liittyy myös olennaisesti Suomessa viime aikoina käytyyn uskontoa ja homoseksuaalisuutta koskevaan keskusteluun. Vähemmistön edustajana hyväksyntää kaipaa ehkä hiukan kipeämmin kuin siinä tilanteessa, että kuuluu muiden kanssa samaan lokeroon. Ja tästähän on kyse: nuoresta ihmisestä, joka tiedostamattaan piilottaa osia identiteetistään jopa itseltään. Etsii tapaa olla tässä maailmassa, jossa ei ole vielä tavannut ketään kaltaistaan.

Näin ainakin seksuaalisen suuntautumisen suhteen. Oli kuitenkin mukava kuunnella Papinniemen ja Puttosen keskustelua siitä, että tämä(kään) kirja ei ole mikään yhden asian romaani. Mukava kuulla, että he näkivät tarinan sisältävän laajempia merkityksiä ja pitivät sen rakennetta jännittävänä. Vaan mitäpä muuta sitä kirjallisuuden ammattilaisilta voisi odottaa? Totta kai he lukea osaavat.

Hyvältä se hyväksyntä silti tuntui.

Helsingin kirjamessujen ensimmäisen päivän päätteeksi puhuin PENin järjestämässä iltatilaisuudessa. PEN eli Writers in Prison Committee on maailman vanhin sananvapausjärjestö, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta.

Keskustelimme luokittelusta. Siitä, miten hienovaraisin mekanismein ihminen tai hänen tekstinsä voidaan vaientaa. Joskus keinot ovat järeitä, ja kirjailija joutuu vankilaan tai hänet tapetaan. Useimmiten kyse ei ole mistään niin räikeästä. Jäin miettimään sitä, miten naiset, seksuaaliset tai etniset vähemmistöt, maahanmuuttajat, lapset tai iäkkäät ihmiset saatetaan pitää hiljaisina yhteisön sisällä. Siihen ei välttämättä tarvita suorasanaisia sääntöjä, vaikka niitäkin toki löytyy. Nainen vaietkoon seurakunnassa, esimerkiksi.

    Monen vuoden päästä sain tilaisuuden puhua isommallekin joukolle, mutta silloin minulla oli jo aviomies. Hän syöksyi temppelihuoneeseen juuri kun olin ottanut muistiinpanot esille ja sanoi: ”Mene sinä vain kulta kotiin. Lapsetkin jo odottavat siellä. Minä voin pitää tämän luennon.” Olisi pitänyt tarttua tilaisuuteen useammin ennen kuin  solmin sarini miehen lannevaatteeseen. Piti tunkea basilikakaaviot sastra-laukkuun ja kävellä kostean nurmikon halki asunnolle, jossa tuhisivat maitokahvin väriset lapset. Puolijumalat vilkuttivat heille, ja pienet kasvot levisivät hymyyn unen keskellä.
   Otin muistiinpanot ja kaaviot polvelleni. Pyhä basilika kasvoi pienestä teräväkulmaisesta käsialastani taivaalliseksi neidoksi nimeltä Tulasi. Hän, joka on vertaansa vailla.

”Ihan vihaksi pisti!” kirjani lukeneet fyysikot puhisivat.
   Mangopuun sivuilla 75-77 kerrotaan Tulasin eli pyhän basilikan tarina, joka on samalla myyttinen intro päähenkilön lähdölle Intiaan, hänen avioliitolleen ja sen sisältämälle väkivallalle. Ylistetty Tulasikin sai osakseen iskuja, häntä vartioitiin ja hänet vaiennettiin: yhden version mukaan Tulasin mies leikkasi vaimonsa kielen poikki.

Valtaa käytetään väärin muissakin kuin uskonnollisissa yhteisöissä. Mitä hierarkisempi organisaatio, sitä helpommin valta vääristyy. Auktoriteetit arvioivat muiden ihmisten tekstejä ja punnitsevat samalla kukkakaalejaan kuin valtavia aivokasvaimia. Niin kuin silloin, kun sairaanhoidon opiskelija odotti palautetta lopputyöstään:

Vaientaminen voi olla sanomisten vähättelyä ja vääristelyä. Nelikymppisen tädin näköiseksi tyttöseksi koen itseni silloin, jos romaanini leimataan sitä lukematta taas yhdeksi semmoiseksi keski-ikäisen naisen kirjoittamaksi selviytymistarinaksi. Vähän terapiaa, ripaus skandaalia ja roimasti päiväkirjamerkintöjä. Enkä edes ole ainoa naispuolinen esikoiskirjailija, jota on epäilty omien päiväkirjamerkintöjen ujuttamisesta tekstiin. Kieli poikki sellaisilta! Eivät ne kuitenkaan mitään älykästä osaa sanoa.

Torstaina on Helsingin kirjamessujen ensimmäinen päivä. Sinne siis! Vaimo on Katri Vala -lavalla kello 14 puhumassa Hullu akka! -kirjasta. Minä Takaumalla kello 16, jonka jälkeen siirryn ensin Avaimen omalle osastolle ja sitten Rosebudin osastolle tapaamaan kaikkia, jotka haluavat tulla moikkamaan, juttelemaan tai tsekkaamaan kirjoja.

Torstai-ilta vietetään Dubrovnikissa, PENin tilaisuudessa!

Mangopuun alla -romaani löytyy myös Espoon kirjailijat ry.n hyllystä osastolta 6d45 (päähallin käytävä 6d, osasto 45).

Olipa kerran uskonnollinen yhteisö. Sen jäsenet päättivät, että mies on parempi kuin nainen. Mies on älykkäämpi ja vähemmän himokas. Väitteidensä tueksi he siteerasivat pyhiä kirjoituksiaan, jotka eivät ulkopuolisille merkinneet mitään. Tiukan paikan tullen he viittasivat tieteellisiin tutkimuksiin, joissa verrattiin miehen ja naisen aivojen kokoa. Koska mies on parempi kuin nainen, vain mies saa nousta johtavaan asemaan yhteisössä. Kun naiset vaativat tasa-arvoa, heille vakuutettiin kaikkien jo olevan tasa-arvoisia. Erot johtuvat vain aineellisesta kehosta. Pohjimmiltaan jokainen on henkinen sielu.

On monta perusteltua tapaa olla alempiarvoinen kuin toinen, mutta kaikki ovat saman arvoisia jumalan edessä. Näin he uskoivat. Muut ihmiset puistelivat päätään, mutta eivät jaksaneet tuohtua asiasta. Eiväthän he edes kuuluneet moiseen yhteisöön. Tuo outo uskonto tuli jostain kaukaa Intiasta, jossa oli kastijako ja ties mitä kamalia leskenpolttajaisia. Ei meidän uskonnossa syrjitä ketään, ihmiset sanoivat.

Mutta sitten: Olipa kerran poliittinen puolue. Sen jäsenet päättivät, että hetero on parempi kuin homo. Hetero haluaa elää perinteisessä perheessä ja hän on vähemmän himokas. Väitteidensä tueksi he siteerasivat pyhiä kirjoituksiaan, jotka eivät ulkopuolisille merkinneet mitään, mutta joiden olisi pitänyt merkitä. Hehän edustivat valtauskontoa eivätkä mitään hihhuliseurakuntaa itäisiltä mailta! Tiukan paikan tullen he viittasivat tieteellisiin tutkimuksiin, joissa verrattiin kahden vanhemman perheitä sellaisiin, joissa toinen vanhemmista oli vaikkapa kuollut. Kyllä se lapsi kaipasi isäänsä! he huudahtivat voitonriemuisina. Koska hetero on parempi kuin homo, vain hetero sai nousta johtavaan  asemaan yhteisössä tai mennä alttarin edessä naimisiin. Kun homot sanoivat haluavansa tasa-arvoista kohtelua, heille vakuutettiin kaikkien olevan yhtä syntisiä.Vihaa syntiä, älä syntistä. Pohjimmiltaan jokainen on hetero, he sanoivat.

Viime lauantaina olin juontajana rauhanseminaarissa. PAND – Taiteilijat rauhan puolesta organisoi mielenkiintoisen illan, jonka aikana käsiteltiin osallisuutta ja yhteiskuntarauhaa, kulttuurin määritelmiä, rauhankurkiprojektia ja sivistynyttä puolustuspolitiikkaa. Suosittelen kaikkia tutustumaan jälkimmäiseen aiheeseen Juha-Pekka Väisäsen puheen kautta. Ehdottoman tärkeää, raivo tässä meinaa nousta!

Mangopuun alla on kirja lähdöistä. Se on muutosten kuvaus, eikä sen ole tarkoitus auttaa lukijaansa kapuamaan taivaisiin. Minulta kysytään usein, misi ylipäätään liityin uskonlahkoon. Olen itse huomattavasti kiinnostuneempi uskonnon jättämisen syistä kuin siihen liittymisen motiiveista.

Varsin ajankohtainen aihe, sanoisinko.

Hiljattain luin Elina Kaukosen gradun Kääntyminen ja poiskääntyminen: tapaustutkimus Hare Krishna –liikkeeseen liittymisestä ja siitä eroamisesta (2008).

Kaukonen kuvailee erilaisia ”poiskääntymisen” teorioita. Muuan James Beckford huomasi, että poiskääntyneet ihmiset kertovat tarinansa usein pirstalemaisesti, empien. Mangopuussa olen tietoisesti kuvannut uskosta erkaantumista pienin vihjein, tarinan lomaan asettuvin epäilyksin ja edestakaisin liikkein nykyhetken, mytologian ja kaipuun kohteeksi asettuneen lapsuuden välillä. Prosessi oli asteittainen, epäkronologinen ja suunnittelematon niin elämässä kuin kirjassakin. Romaania kirjoittaessani suunnittelin tietenkin draaman kaaren ja kiinnitin huomiota tekstin rytmiin, mutta se on lukijalta piilotettu prosessi. Joten yhtäkkiä minäkertoja onkin astunut uskonnon ulkopuolelle, ja kirjan helpottavat loppuluvut vaikuttavat tulleen kovin äkkiä. Tämä siksi, että eroamisprosessin oivaltaa vasta sitten, kun se on käyty läpi.

Koen erään toisen teoreetikon, Janet Liebman Jacobsin, ajatukset läheisiksi. Hänen mukaansa tyytymättömyys johtuu uskonnollisen hierarkian säännöistä. Ne häiritsevät ihmisen luonnollisia läheisyyden ja intiimiyden tarpeita. Ero antaa tilaisuuden rakentaa tasapainoisia, tasa-arvoisia suhteita. Lähdettyäni Krishna-liikkeestä koin oloni vapaaksi:.

   Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta.
   Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.
   (s. 248)

Tarviiko ihmisen tämän enempää elämässä oppia?

Jacobsin mukaan poiskääntymisen lopullinen vaihe on emotionaalinen sopeutuminen. Ihminen on sinut menneisyytensä kanssa. Entinen uskonnollinen yhteisökään ei enää vaikuta täysin pahalta, jos kohta kirjailija uskaltaa sitä myös kritisoida. Monet lukijat ja kriitikot ovat kiitelleet romaania siitä, ettei se ole katkera tai kyyninen. Kirjallisessa salongissa tuumattiin, että kenties sen kirjoittaminen olikin minun tapani sanoa hyvästit Krishna-liikkeelle. Lähdöstäni oli kulunut tarpeeksi aikaa, ja sain onneksi akuutissa vaiheessa mahdollisuuden käsitellä kokemuksiani terapiassa. Se vapautti minut kirjoittamaan ilman tarvetta keskittyä itsen parantamiseen.

Nyt olen vihdoinkin vapaa määrittelemään (tai olemaan määrittelemättä) identiteettini myös ilman menneisyyteni uskonnollisuutta. En ole vain ex-uskova tai lähisuhdeväkivallasta selviytynyt naisihminen.

Lempeän itseironisesti: Tällaista tuli tehtyä ja nähtyä, mutta minkäs voit.

Ainakin siitä syntyi taidetta.

Olen kierrellyt kirjastoissa puhumassa omaelämäkerrallisuudesta.

Huomasin hauskoja paikannimiä (kuten Kukonharja), hirvivaaramerkkejä ja tuulimyllyjä. Pääkaupunkiseudulla elävälle eksoottisia asioita. Satakunnassa näin pienen aitan, jonka pihalla olevassa kyltissä mainostettiin nahkiaisia ja tyrnimehua. Karkkilassa oli paljon pieniä kahviloita ja kaunis punainen puukirkko. Mistäpä muualta kirjailija repisi aiheita kuin omasta elämästään? Kirjoihin putkahtaa aina jotain bussin kyydistä katseltua, muilta matkustajilta kuultua. Väläykset kukonharjoista ovat lahjoja, joista olen kiitollinen.

Porin kirjaston koulutuspäivillä pohdittiin motivaatioita. Muistelmiaan kirjoittava poliitikko haluaa yhä ottaa kantaa, olla julkisessa roolissa kirjoittamisen kautta. Kirjeisiin ja päiväkirjoihin tallentuu yksityisiä tunteita. Perinteisessä omaelämäkerrassa on usein kyse tunnustamisesta (esim. Augustinus, Rousseau), tapahtuipa se sitten ihmisten tai jumalten edessä. Viimeisen sadan vuoden aikana kehittynyt omaelämäkerrallinen romaani sen sijaan keskittyy yksilön kasvuprosessiin ja identiteetin etsimiseen. Siihen, että ihminen voi olla oman elämänsä subjekti. 2000-luvun autofiktio taas liikkuu todellisuuden ja sepitteen rajamailla. Kuin muistot. Kuin lohikäärmeet.

Ennen kuin Mangopuun alla ilmestyi, päätin olla täysin avoin romaanin omaelämäkerrallisuudesta. Eipä tarvi sitten kenenkään arvailla, onko tarinassa jotain totta. Otin tietoisen riskin: kirjahan saatettaisiin leimata miksilie hörhöuskonnon uhrin paljastuksiksi. Sitä ehkä verrattaisiin TV:n keskusteluohjelmien tarinoihin. Niihin, joissa joku on päässyt eroon huumeista tai selättänyt syövän. Meninpä jopa Voimalaan (juuri sellaiseen TV-ohjelmaan, korkealaatuiseen kylläkin) kertomaan kirjastani. Joku saattaisi tuhahtaa, että kuka nyt tuollaisen tuntemattoman Seijan elämästä jaksaisi lukea, kun kaupasta saa julkkistenkin elämäkertoja. Kriitikot ainakin epäilisivät teosta kirjoittajalleen terapeuttiseksi angstiesikoiseksi. Täytyi vain toivoa, että kirjalle annettaisiin mahdollisuus. Että se avattaisiin ja sitä alettaisiin lukea.

Miksi sitten otin moisen riskin?

Minua suututtaa se, että omakuvan kirjoittaminen leimataan automaattisesti tilitykseksi. Kyllähän taiteilija voi halutessaan ottaa minkä tahansa elementin – ruusun, uunin tai oman elämänsä tarinan - ja rakentaa siitä taideteoksen. Kuvataiteen puolella omaelämäkerrallisuuteen ei suhtauduta niin epäluuloisesti. Esimerkiksi Helen Schjerfbeckin omakuvia pidetään taiteellisesti hyvin merkittävinä. Kirjallisuudessa esimerkkejä oman elämän innoittamasta taiteesta löytyy yllin kyllin, mutta viime aikojen tunnustuksellisuusbuumin myötä tämä on päässyt unohtumaan.

Astuin ulos omaelämäkerrallisuuskaapista.

Ja huomasin puolustavani toisaalta Mangopuun kaltaisen kirjan oikeutta tulla luetuksi taideproosana, toisaalta autofiktion asemaa kirjallisuuden kentällä. Kirja on muistojen ja haavekuvien vyyhti, ihmisyyden ja kasvun kuvaus. Ei kukaan kasva niin kuin kone tai halkopino. Eikä Mangopuun kuulu olla ”helppo”, kronologisesti etenevä tunnustusromaani.

Mangopuun alla on saanut paljon lukijapalautetta aloituslauseestaan. Anopin mielestä siinä tiivistyy koko kirja. Että jokin niin kaunis on pakollista. Vapaasta, ihanasta tulee dogma ja rajoite. Kertoja liukuu pian temppelin pakkolaulusta peruskoulun musiikkitunneille, joilla vallitsi sama sääntö. Oli pakko laulaa, vaikkei laulattanut. Monet uskonnollisessa yhteisössä kohtaamani outoudet tulevat vastaan valtakulttuurissakin – sitä vain ei niin helposti huomata. Eksoottisesta marginaaliliikkeestä kertova kirja paljastaa piilomöröt tutussa ja tavallisessa.

Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen tänä syksynä ilmestynyt teos, Aloittamisen taito, esittelee 400 kirjan aloitusta. Bongasin sieltä heti kaksi kirjaa, joiden aloitukset koukuttivat: Eeva-Liisa Mannerin Oliko murhaaja enkeli? ja Maila Pylkkösen Arvo. Tämä tietää retkeä kirjastoon!

Aloittamisen taito ryhmittelee kirjanaloitukset 27 kategoriaan. Sijoittaisin Mangopuun ainakin viiteen niistä. Ei ole yhtä oikeaa totuutta tässäkään, eikä yhtä ainoaa tapaa aloittaa kirja. Oman tekstin analysoiminen on mielenkiintoista - ota mikä tahansa itse kirjoittamasi tarina ja pohdi sen alkua Aloittamisen taito toisessa kädessä.

Mangopuun alla alkaa näin:

Temppelissä oli pakko laulaa. Mieluummin olisin liikuttanut huuliani kuten musiikkitunnilla. Hampaaton kala suu ammollaan.
    ”Me emme mietiskele ääneti”, minua ojennettiin. ”Korvienkin pitää palvella.”
    Suun pitää palvella. Äänihuulten. Keuhkojen. Pallean.
    Minulla ei ollut nuottikorvaa. Vain tavalliset korvat, jotka kuulivat sanoja ja rokinrämpytystä. Silmätkin minulla oli ja sormet, joilla opettelin soittamaan nokkahuilua ja bassokitaraa nuoteista, kun olin nuori. Ennen kastetta, ennen nimeä. Ennen ikuisuutta. Jos suu on huilunpäässä tai sormet kitarankaulalla, ei tarvitse teeskennellä laulavansa.

Väite, miete
”Väitettä vastaan voi väittää, jos väitättää.” Jonkun muun mielestä temppelissä ei ehkä ollutkaan pakko laulaa, vaan teimme sen rakkaudesta, vapaaehtoisesti. Minäkertojan väitteen jälkeen tuleekin vastaväite: Ei täällä ääneti mietiskellä. Ihmisen on opittava palvelemaan.

Aate, usko, uskonto
”Mieluummin tutustutetaan lukija ensin paikkaan, jossa aate elää, tai ihmiseen, jonka elämässä usko tai uskonnon vastustaminen vaikuttaa.” Mangopuun alla heittää lukijan suin päin keskelle temppeliä. En vastaile alustaviin kysymyksiin siitä, miksi kirjan kertoja liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, mikä siinä viehätti. Se kyllä selviää myöhemmin sanojen ja rivien lomasta, vaikkei se oikeastaan edes ole tässä romaanissa oleellista.

Esittäytyminen
”Mies, tosiaan: kaikki tämän luvun yhdeksän esittäytyjää ovat miehiä.” Olisiko pikemminkin niin, että kun nainen astuu yksin näyttämölle ja alkaa kertoa itsestään, häntä ei edes huomata? Mangopuun minäkertoja paljastaa heti, ettei hänellä ole nuottikorvaa. Hän olisi mieluummin hampaaton kala suu ammollaan kuin laulava hare krishna. Ja jatkaa itsestään puhumista, myös niistä ”arkirutiineistaan tai salaisista tunteistaan, uskonnollisuudestaan tai itsetunto-ongelmistaan”. Vaikkeivät ne olisikaan yhtä erikoisia kuin se, että sattuisin muuttumaan vaikkapa naisen rinnaksi.

Muisto, muistelo
”Neljästätoista muistoaloituksesta vain kaksi välttää värin mainitsemisen.” Muisto menneestä. Mitäpä muuta omaelämäkerralliselta romaanilta voisi odottaa? Muistikuva temppelistä, ääniä lapsuudesta. Yhteen kietoutuneina, toisiinsa vaikuttaen. Ei värejä (vielä), mutta ääniä, kyllä. Laulua, rokinrämpytystä, huilunsoittoa. Värit ilmestyvät sivuille hiukan myöhemmin, hehkuvina, paahteisina.

Ahdinko
”Perinteinen satu lähtee usein liikkeelle ahdingosta.” Yhdessä Mangopuun arvioista (KirjaIN 8/2010) Riitta Vaismaa nostaa esille romaanin sadunomaisuuden sekä runsaasti fabuloiden piirtyneet ajalliset ja ajatukselliset kaaret. (Kirjailijat rakastavat tällaisia analyyttisia kritiikkejä teoksistaan!) Ahdingosta aloitetaan. Kyllähän se luovuuden tukahduttaa, jos on pakko laulaa, kun suusta tulee pelkkää nuotinvierestäulinaa. Neimala ja Papinniemi huomauttavat, että nykyisin ahdingosta selviydytään poistumalla tilanteesta. Ja niinhän siinä lopulta kävi. Mangopuun alla on monella tavalla lähtöjen kuvaus.

Monen kirjan alku sopii useampaan kategoriaan kuin yhteen.

*****

Kirjasta poimittuja hienoja esimerkkejä unohtumattomista aluista.

Väite, miete: Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin
Aate, usko, uskonto: Karen Blixen: ”Sukeltaja” teoksessa Kohtalotarinoita
Esittäytyminen: Philip Roth: Rinta
Muisto, muistelu: Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava
Ahdinko: Franz Kafka: Oikeusjuttu